Juhlan aika.

Minä päätin muutama viikko sitten, että on taas aika viettää Perhosjuhlia. En vain tiennyt miksi. Alunperin ajattelin, että kirjoitan sen kässärin vielä kolmannen (ja lopullisen) kerran. Mutta ensin pitää saada uusi tietokone. Sitä ennen pitää kuitenkin hankkia muutamia muita asioita, joihin menee rahaa. En saanut tuosta ajatuksesta sellaista poltetta, kuin Perhosjuhlaa edeltävä koteloituminen vaatii.

Minä en oikeastaan ikinä vietä syntymäpäivää. Sellainen minulla kyllä on, ja olen iloinen jos joku sen muistaa, mutta se ei ole minulle niin suuri merkkipäivä kuin monelle. Minä juhlin toisenlaisia asioita. Sanon yleensä, etten juhli, koska minulla ei ollut asian kanssa kovin paljon tekemistä. Äitihän sen suurimman homman teki. Tuo ei kuitenkaan ole ihan koko totuus. Syntymäpäivällä on minulle merkitystä, mutta ei sillä perinteisellä tavalla.

On paljon niitä ihmisiä, jotka kiroavat sukuaan. Syyttävät vanhempiaan asioista, jotka on mennyt pieleen elämässä. Vaikka voisi muuta kuvitella, minä en kuulu tuohon porukkaan. (Enää.) Itse asiassa minä kuulun siihen toiseen ryhmään, jotka tietävät, että ovat itse valinneet vanhempansa. Ja juuri siksi syntymäpäivä on minulle merkityksellinen, koska se aloitti oppimisen vaiheen. Mutta koska tämä menee nyt taas ihan hurujutuksi, kirjoitan aiheesta enemmän hippiblogiini.

Kirjasin eilen viikkotavoitteeksi, että keksin oikean syyn Perhosjuhlalle. Ja tänä aamun se oivallus sitten tuli. Nyt minä tiedän minkä eteen ponnistelen seuraavat kuukaudet. Tämä on tosi iso projekti, vaatii paljon työtä ja kärsivällisyyttä ja ennen kaikkea pitkäjänteisyyttä. (Ei ihan välttämättä vahvuuteni, parhaiten onnistunut 30 päivän haaste kesti kaksi viikkoa...) Suurin ongelma taitaa olla siinä, että minä unohtelen asioita. Ihan pieniä ja yksinkertaisiakin juttuja. Joten nyt koitan rakentaa jonkinlaisia rutiineja, toistaa samaa niin monta kertaa, että se käy automaattisesti. (Se tosin taisi olla noiden haastejuttujenkin idea. No, ei mennä nyt siihen.)

Esimerkkinä nyt vaikka minun musta kivisormus. Sillä on minulle erittäin suuri merkitys ja haluan pitää sen mukanani aina, koska se muistuttaa minua joka päivä tekemästäni lupauksestani. Laitan tuon sormuksen sormeeni ehkä kaksi kertaa viikossa. Muistan sen sitten, kun olen jo kävellyt sata metriä töihin, enkä viitsi enää moisen vuoksi kääntyä takaisin. Ehkä pitäisi kääntyä. Olla ärsyyntynyt ylimääräisestä matkasta ja siitä, että joudun kipuamaan kaikki raput yläkertaan asti, ja että joudun kiirehtimään töihin, jonka vuoksi olen lopulta perillä hikisen nihkeänä, vaikka siltikin myöhässä. Auttaisikohan se muistamaan sormuksen paremmin?

Joka tapauksessa, vastaus on nyt lukittu, sillä minulla on Perhosjuhlalle syy ja merkitys. Tästä alkaa koteloituminen. Tavataan sitten ensi kesänä!

Testejä.

Tein taas Facebooktestin. Who Were You In Your Past Life? No minä olin, yllätys yllätys, hippi. Tämän nyt olisi voinut arvata ilman testiäkin... Mutta ihan kiva. Vähän aikaisemmin tein sellaisen ihmeellisen kuvatestin. Piti vain muutamista kuvista valita mieleisin ja sen perusteella sitten saatiin selville koko persoonallisuus, minkälainen minä olen. Melko erikoista, varsinkin koska vastaus oli niin todella osuva:

Sensitive and reflective

You are comfortable spending hours alone with your thoughts and rarely become bored. You dislike superficiality; you'd rather be alone than have to suffer through small talk. Your relationships with your friends are very strong, which gives you the inner tranquillity and harmony that you require. You love deeply but if someone betrays you it is next to impossible to forgive. You are an old soul, someone who has lived many times before and has seen it all. All you crave now is simplicity and the chance to focus your attention on a meaningful existence.

Tämänkin allekirjoitan aivan täysin.

Tänään on kyllä ollut taas melko erikoinen päivä. Ja tuntuu, että tarvitsen vähän piristystä. Tämä kuva yleensä auttaa. Toivottavasti sinuakin.

Valinta.

No en tietenkään voinut olla ottamatta kantaa, mitä oikein kuvittelit? Osasin tulla tosi oikeaan aikaan ulos sieltä hurukaapista (joka on ilmeisesti aikaisemminkin ollut melko läpinäkyvä), näinä päivinä kun hipit ovat taas tarpeen. Ei sillä, että hippeily auttaisi muuttamaan kenenkään mieltä, mutta se auttaa rauhoittamaan omaa mieltä.

Worrying doesn't take away tomorrows trouble,

it takes away today's peace.

Nyt pitää vain keskittyä entistä suuremmin ajattelemaan hyvää. Sillä mitä enemmän laitetaan energiaa sotaan, pelkoon, vihaan, rahaan, valtaan ja sellaisiin ajatuksiin, sitä suuremmin tämä iskee. Joten minä keskityn nyt pelkkään hyvään. Rakkauteen ja onnellisuuteen ja rauhaan. Toivottavasti sinäkin. Kuulostaa ällöttävän hippimäisen naivilta, mutta olen huomannut, että niin se toimii, sitä saa mitä tuntemalla tilaa. Ja jos et keksi mitään ihanaa ajateltavaa, niin mieti minua. Edes sellaisena kornina ihanan korvikkeena. 

Hämmennys.

Viikot vilahtavat ohi vauhdilla. Tänään minulla on lauantai (niin kuin oletettavasti kaikilla muillakin) ja olen siitä hyvin iloinen, koska ei tarvitse tehdä yhtään mitään. Lauantai on uusi sunnuntai. Mutta jos yhtään minua tuntee, niin tietää, että mitään tekemättömyys ei oikeastaan ole minulle minkäänlainen vaihtoehto. Joten tänään olen kokannut ja syönyt, katsonut ihania TV-sarjoja ja virkannut torkkuvilttiä ja puuhastelut kaikenlaista. 

Yritän saada ajatuksia kasaan, viikko oli taas niin touhukas. Olen aloittanut kurssin, josta aion kirjoittaa enemmän siihen toiseen hippiblogiini. Olen myös opetellut meditoimaan, mikä oli melko omituista. Tai lähinnä se on omituista, että opin meditoimaan aivan silmänräpäyksessä, viiden vuoden harjoittelun jälkeen. (Nyt kun viimein tajusin mistä on kyse ja mitä yritän tehdä.) Nämä molemmat asiat ovat jo nyt selvästi vaikuttaneet elämääni. 

Olin aikeissa mennä tänä viikonloppuna Gozon saarelle. Se on kuulemma hiljainen paikka, ja sellaista minä rakastan. Uskon, että sieltä myös löytyy syy sille, että tähän maahan päädyin. Majataloni tulee olemaan siellä, olen tästä jo melko varma. (Ja tämäkin aihe on sen toisen blogin sisältöä.) Mutta sitten kuulin, että nyt on joku karnevaaliviikonloppu, joka käytännössä tarkoittaa sitä, että kaikkialla on juhlivia ihmisiä ja väriä ja ääntä - aivan erityisesti Gozossa. Vietän siis tämän rauhallisen ja hiljaisen viikonloppuni kotona. Menen tutustumaan tuohon toiseen saareen ensi viikonloppuna.

Eilen käytiin muutamien tuttavien kanssa baarissa. En vieläkään ole päässyt kiinni tämän asian hienoudesta. Ihmiset ovat mukavia, mutta minä en jotenkin vain enää innostu baarissa istumisesta. (Ja ei yhtään ikäviittauksia tähän!) Luulen, että tämä on kuitenkin ihan hyvä asia, ehkä minä olen juhlinut jo tarpeeksi elämäni aikana. Tai ainakin voisi olla aiheellista vaihtaa juhlintatapaa. Joka tapauksessa, lähdin ajoissa kotiin. 

Hyppäsin siihen bussiin, joka kiertää tunnin lenkin, mutta vie lähes oven eteen, koska arvelin, etten  jaksa kävellä sen haisevan maaseudun läpi enää niin myöhään. Kuski tervehti iloisesti ja sanoi "Sinua ei ole näkynyt pitkään aikaan." Niin, olen kävellyt... "Minä sanon sinulle jotain ennen kuin menet." Okei...? En taas aivan ymmärtänyt, mutta mitä uutta. Kielimuuri on joskus korkea ja olin väsynyt. Kun oli aika jäädä kyydistä, kuski sanoi jotain (mitä en kuullut), sammutti auton ja tuli perässäni ulos. Mietin jo hetken, että olenkohan tehnyt jotain väärin. Lipusta ei voinut olla kyse, koska sitä ei tarvitse koskaan näyttää tällä reitillä. Muut kyydissä olevat ihmiset olivat yhtä hämmentyneitä, koska yleensä auto hädin tuskin edes hiljentää tällä pysäkillä. Kuski tuli luokseni ja sanoi "Mietin, että jos sinulla on joskus aikaa, vaikka ensi viikolla, niin lähdetkö minun kanssa drinkille?" Tuijotin miestä sanattomana. Ilmeisesti sain kuitenkin jonkinlaisen äänen aikaan, sillä hän meni hakemaan autosta kynän ja paperia, kirjoitti numeronsa lapulle, ojensi sen minulle ja pyysi soittamaan huomenna. Sitten hän kiipesi autoonsa ja kaasutti pois. 

Mitä juuri tapahtui? 

Random ajatuksia.

Kävin eilen ostamassa maalia. Haaveilin siitä jo Suomessa. Olen kerännyt roskia (eli materiaalia) tuolla kulkiessani jatkuvasti, koska tiesin, että joku lähiaikojen päivä alan taas työstää taidetta. Sitä vartenhan minä tänne tulin, herättämään Huone 13. Se oli vakaa aikomukseni ja melkein ensimmäisenä tehtävälistalla. Koska kaikki ihanat matskulaatikot jäivät Suomeen, minä aloitin alusta. Vähän toisella tavalla tietysti. Eihän samoja kahdesti tarvitse. Jossain siellä taustalla oli ajatus, että saisin tavarani vielä siirrettyä tänne Suomen varastosta. Mutta sitä odotellessa teen muuta. Olen nyt yhden illan vain tuijottanut tuota taulupohjaa ja maalituubeja. Aloittaminen on aina vaikeinta. Olisiko Riitta-siskolla antaa jotain apuja tähän?

Yksi nainen ehdotti, että toisin taulujani hänen kehystämöön. Hän siis halusi minun tauluni näyttelyyn. Tämä olisi tietysti kunnia, ellei se olisi ollut niin omituinen randomajatus. Nainen ei ole nähnyt yhtään tauluani tai ylipäätään mitään tekelettäni. Mutta silti. Kerroin vain millä tavalla aion taulun toteuttaa. Erikoista. Ja nyt tuskailen, koska se tosiaan pitää siis toteuttaa.

Mutta sen sijaan päätin siivota vierashuoneeni. Koska en siellä koskaan vietä aikaa. Nyt huone on niin hieno, että haluan itse nukkua siellä. Toki puuttuu vielä vaikka mitä, mutta hankin vähän myöhemmin. Vielä yksi kuukausi persaukista kiituuttamista, sitten helpottaa. Ajattelin, että tuo vierashuone voisi olla myös hoitohuone. Eikä tarkoita randommiehiä, vaan mahdollisia reiki-asiakkaita. Arvelin myös, että voisin tehdä siitä kirjaston. Ja lukuhuoneen. Sellaisen hyvän energian työhuoneen, jonne ei tietokoneella ole asiaa. Selkeästi minulla on liikaa vapaa-aikaa. (Ei ole oikeasti.)

Aloitin erään kurssin. Olen siitä vähän ihmeissäni, koska tämä menee nyt heittämällä maallisen ymmärrykseni yli. Mutta katsotaan kuinka tässä käy. Harjoittelen ja kerron sitten kuinka homma edistyy. Toivon mukaan tämä kurssi auttaa minua toteuttamaan kaikki haaveet ja suunnitelmat, joita Huone 13 pitää sisällään. Ja niitähän riittää. Joka tapauksessa, annoin itselleni tammikuun aikaa kotiutua ja sopeutua maahan. Tänään alkoi helmikuu. Että se siitä sitten. Olen sopeutunut. Ja nyt aletaan tositoimiin. Tässä vielä muutamia mainitsemisen arvoisia random kuvia sopeutumisajalta. (Tai näyttämisen. Tai miten nyt ikinä.)

Tämä tässä on aivan ensimmäinen ottamani kuva Maltalla. Nämä vahvasti häiriintyneenoloiset lentävät hahmot löytyvät lentokentältä. Päätin ottaa paljon kuvia joka päivä. Toteutin tuota päätöstä vakuuttavasti juuri tämän kuvan verran. Sitten se vähän unohtui. Toinen heilahtanut ja julkaisukelvoton kuva seuraavasta seinästä pitää sisällään tekstin: "Tomorrow will be nothing like today." No ainakin se meni oikein.

Tässä paras mahdollinen esimerkki siitä, mitä sana "maamerkki" ei tarkoita. Ensinnäkin, kyseessä on joulukuusi. Jopa minun aivoilla sellainen luokitellaan kausituotteeksi. Ei kovin pysyvä enää tammikuussa, edes optimisteille. Ja tässä tapauksessa aivan turha merkki myös siitä syystä, että painoin tämän kuusen mieleeni juuri kun olin päättänyt mennä väärään suuntaan. (Luulin toki suuntaa oikeaksi vielä tässä vaiheessa, ja ainakin puoli tuntia kuvan ottamisen jälkeen.) Note to self: Ei näin.

Hevonen kodin ja bussipysäkin välillä. Polle pojottaa blogissani vain siitä syystä, että Seppo sanoi ne kuuluisat sanat: "Kuvia tai ei tapahtunut!" Herra on hyvä vain ja tulee tänne haistelemaan näitä lähiöitä. Todellista on.
   

Kurkku.

Maanantai. Viikon suosikkipäivä. (Ei sarkasmia.) Mutta olen taas kipeä. (Joka on elämän tarjoilemaa sarkasmia.) Viikko sitten ääni jäi Naamat-festareille, nyt se jäi rallihumuun. Mitä tämä tällainen nyt on? Miksi minun kurkku oireilee jatkuvasti? Ja ääni katoaa.

Minä selvitin sen hippioppaasta, jonka sain Mentoriltani. (Louise L. Hay: You can heal your life.) Kirjan perusteella kaikki ihmisten oireet johtuvat heidän omista ajatuksistaan ja niistä seuraavista tunteista. Aluksi se tuntui hullulta, mutta nyt kun olen mieltäni opetellut hallistemaan ja testaillut, niin hitto kun nämä jutut vaan toimivat. Tämähän on siis juuri sitä Universumin salaisuutta, vetovoiman lakia.

Kurkku on ilmaisun väylä ja luovuuden kanava. Kurkkuongelmat johtuvat tunnetasolla siitä, että ei uskalla tai pysty puolustautumaan tai sanomaan suoraan. Sellaista patoutunutta kiukkua ja tukahdutettua luovuutta. Ja sitä, että kieltäytyy muutoksesta. Kipeä kurkku kuvastaa sitä, että pitää sisällään vihaisia sanoja ja tuntuu, ettei pysty ilmaisemaan itseään.

Kirjassa on myös vahvistussanoja ja uusia ajattelumalleja. Että oppii pois noista ajatuksista, jotka tuovat kyseistä vaivaa. Olen nyt kääntänyt ajatuksia, ottanut tupla-annoksen ihmeaineita ja aion vielä reikihoitaa itseäni. Toimi viimeksikin. Viikko sitten heräsin hirvittävään kurkkukipuun, otin ihmeaineita ja reikitin niin pitkään kuin pysyin hereillä. Ja aamulla oli jo parempi, menin koko kauheus oli parissa päivässä. Ja tämä ilman yhtä ainuttakaan särkylääkettä.

Astrokalenteri komppaa uusia suunnitelmiani. Tein joku aika sitten päätöksiä eri ihmissuhteisiin liityen ja se oli selvästi oikea ratkaisu. Oikeastaan koko kesän ajan olen mennyt vahvasti siihen omaan suuntaan, joka viimein on löytynyt.

Olet nyt saanut jo pitkään itse määritellä, millaisia ihmisiä ja asioita haluat arvostaa osana jokapäiväistä elämääsi. Tällä lyhyellä ajalla tunnet todella suurta ahdistusta ja jopa vastenmielisyyttä persoonalliselle kehityksellesi ei vain arvottomia, vaan jopa haitallisia asioita kohtaan. Uusia juttuja on tulossa kasapäin jo kuukauden kuluttua, joten tulet tarvitsemaan sitä tilaa, jonka nyt itsellesi hankit.

Aivan loistavaa. Tämän kuukauden lepäilen ja sitten syyskuussa alkaa uusi ihana elämä. Mahtavaa! Viimeöinen unikin lupaili samansuuntaisia juttuja. Ensinnäkin se oli ahdistavaa ja pelottavaa, kotini syttyi tuleen ja muuta ikävää. Mutta sitten kun aamulla tutkin, että mitähän tämä nyt sitten tarkoittaa, niin unimerkkien tulkinnat oli jotain ihan muuta kuin luulin.

Huolista vapaa elämä. Mitä suurempi liekki, sitä intohimoisempi rakkaussuhde sinua odottaa. Rakkausdraama. Lyhytaikaista menestystä. Yrityksesi onnistuu. Menestystä kaikissa hankkeissa. Voitat jonkin riidan. Menestystä. Saat voiton vihollisestasi.

Vuorossa päivän tyhjennys. Nyt lähtee musiikkia: 21 CD levyä ja kolme sinkkua, nopeasti laskettuna. En luettele mitä siellä on, ota riski, jos et kuvasta näe.

Merkillisyyksiä.

Olen viettänyt elämäni hämmentävimmän vuorokauden. Oikeastaan parikin. Suorana jatkona edelliseen päivitykseen, jätin tavarani ihanan hippipariskunnan luomuravintolaan. Tarkoitus oli kiertää vielä vähän aikaa keskustassa. Itse liike meni jo kiinni, mutta sovittiin, että voisin hakea tavarani puoli yhdeksältä, he kun asuivat siinä samassa paikassa ja olisivat varmasti vielä hereillä. Olin erittäin kiitollinen, tavaraa oli aika paljon mukana.

Kävin hetken satamassa, sitten näin liikkeen, jossa myytiin erilaisia suuria huiveja ja kankaita. Juuri niitä hippiliinoja, joita minä rakastan. En osannut päättää kumman kankaan ottaisin, joten ilmeisesti intialainen mies kysyi: "Onko sinulla niska kipeä?" Tuota, on. "Niin, siksi et osaa valita. Minä voin auttaa sinua. Minä näen, että sinussa on paljon surua." Olin hämmentynyt, luulin hymyilleeni koko ajan. Mutta oikeassahan tuo mies oli. Yhtäkkiä istuimme huoneen perällä, hän teki minulle omituista kanavien avaushoitoa, tiesi syntymäaikaani perusteella elämästäni aivan kaiken ja sotki ajatukseni täysin. (Pidempi versio tapahtuneesta löytyy hippiblogistani, jonne pääset TÄSTÄ. Tiedän, ettei kaikki jaksa lukea hurujuttuja.)

Kun hain laukkuni, kerroin luomupaikan miehelle mitä oli tapahtunut, vaikka en ollut aivan varma siitä itsekään. Kaikki oli kuitenkin hyvin, tosin olo tuntui hyvin erilaiselta. Sitten kapusin kimpsuineni laivaan. Se oli pieni paatti. Yläkerrassa oli yksi suuri tila, jonka reunoilla oli kapeita patjoja vieri vieressä. Jokaisen patjan kohdalla oli numero, josta oman nukkumapaikkansa löysi. Siellä sitä sitten vain maattiin paikalliset ja turistit sulassa sovussa siskonpedillä. Sain jopa nukuttua, varmaankin koska olin niin äärettömän väsynyt.

Paatti oli Surat Thanissa amulla ennen auringonnousua. Laiturilla meidät jaettiin eri nippuihin pojottamaan, kunnes kaikki ihmiset oli saatu ulos laivasta. Sitten lavataksi vei jonkin toimiston pihaa. Siellä istuttiin tovi, kunnes meidät ahdettiin pieneen bussiin, joka ajoi Thaimaan rajalle. Nukuin suurimman osan matkasta. Rajalla tietenkin tarkastettiin passit ja osa tavaroista. Sitten matka jatkui kohti Penangia. Tässä vaiheessa hyvä mainita, että poliisi pysäytti meidät ja kuski sai sakot. Ei nimittäin ajeltu ihan liikennesääntöjen tai nopeusrajoitusten mukaan. Pääsimme kuitenkin hengissä ulos autosta George Townissa.

Olin matkan aikana tutustunut pariin saksalaiseen tyttöön, joten päätimme ottaa porukalla huoneen ja jakaa vähän kustannuksia. Aivan mahtavia tyyppejä! Ilta oli mukava. Syötiin hyvin. En juonut, osittain koska se on täällä Malesiassa todella kallista, mutta myös sen vuoksi, että en halunnut. Luulen, että tämä johtuu siitä mitä se minua hoitanut guru-mies teki. Sen lisäksi, että suru on lähes kokonaan poissa, minä en halua juoda enää. Jotenkin tuli sellainen aivan toisenlainen kunnioitus omaa kehoa kohtaan. En osaa sitä selittää vielä.

Nämä viimeiset päivät ovat olleet aivan mielettömän omituisia. Tuntuu, että koko minun elämä on ihan mullistunut. Ja taas miehen takia. (Hah.) Tuntuu, että siitä on viikkoja, kun viimeksi edes juttelin jonkun tutun kanssa. Minussa on nyt jotain erikoista voimaa, ei nimittäin pelota enää yhtään mikään. Kaikki on sujunut niin hyvin. Täällä Malesiassa on hyvä olla.
 

Hippi.

Joko voi perua puheitaan? Luin aikani kuluksi muutaman viimeisen päivitykseni ja voi ny helvetti. Hirveää märsäämistä! Anteeksi. Kyllä alkoi ihan tympiä. Nyt äkkiä joku roti tähän hommaan. Okei, alunperin tämä blogi oli minua varten, tosin toimii se vieläkin ajatusten selventäjänä. Minä ajattelen paremmin koneen kanssa. Mutta tiedän, että jostain syystä tällä blogilla on myös yllättävän monta lukijaa. Enemmän kuin nuo 16, jotka ovat sen tunnustaneet julkisesti. Joten pitäisi varmaankin alkaa vähän miettiä mitä sitä suustaan pästää. Tai siis sormista. Ettei karkoita kaikkia. Nyt minä lupaan, että skarppaan. En enää valita ja märsää, vaan kirjoitan iloisesti ja positiivisesti. (Ja sitten kun unohdan tämän, niin voitte taas muistuttaa.)

Niin. Nyt se puheiden peruminen. Sanoinko minä jossain vaiheessa, että tämä Koh Phangan ei ole minunlainen? Perustelin sen muistaakseni vielä sillä, että minä en ole hippi. No, jos hippi tarkoittaa pilven polttoa ja sitä, ettei käy suihkussa kovin usein, niin siinä tapauksessa ei tarvitse perua mitään. Minä en ole sellainen hippi. Mutta taidan viimein ymmärtää mitä se "Viihdyt siellä varmasti!" tarkoitti. Minä nimittäin viihdyn täällä. Nämä ihmiset ovat rentoja. Ilmapiiri tosiaan on erilainen, sellainen ihanan onnellinen. Huomasin sen heti, kun päästin omasta kiukusta irti.

Elin aivan upean päivä. Heräsin aamulla ja mietin, että mitä ihmettä minä teen. Jäänkö tänne vielä vai lähdenkö? Jos jään niin kuinka pitkäksi aikaa? Jos lähden, niin mihin? Pyörittelin vaihtoehtoja mielessäni pitkään, kunnes lopulta heitin kolikkoa. Eteenpäin. Samuille palaaminen olisi ollut vähän hölmöä, koska viisumi on kuitenkin uusittava ihan pian. Jos siis haluaa jäädä Thaimaahan. En ollut varma haluanko. Joten pakkasin tavarani mopon kyytiin ja ajoin nyt jo tuttua reittiä takaisin sinne mistä lautat lähtevät. Kävi niin sopivasti, että sinne minne minä olin menossa, kulkee myös yölaiva. Ja laivalta on suora bussikuljetus siihen oikeaan kaupunkiin. Olen sopivasti perilla päivällä, joten voi huoletta vielä eksyä, kun ei ole pimeää. Ostin yhden sellaisen. Tämä tarkoitti myös sitä, että minulla oli vielä kokonainen päivä aikaa seikkailla saarella.

Jätin tavarani jemmaan ja mopottelin takaisin sinne mistä aamulla lähdin. Kävin morjestamassa uusimpia kavereitani. Tutustuin illalla majapaikan rantabaarissa muutamaan norjalaiseen ja oli puhetta, että liittyisin seuraan ellen vielä jatka matkaa. Oletin, että seuraan saa liittyä tässäkin tapauksessa. Naurettiin taas aika paljon, kun viimein löysin krapulaiset tyttäret merestä. Ja se teki erityisen hyvää, naurulla on ihmeellinen voima.

Sitten päätin tehdä jotain, mitä joko katuisin todella paljon tai se vapauttaisi minut kaikesta kaunasta. Päätin ottaa sen riskin. Ajoin takaisin sille rannalle, josta murtuneena lähdin pari päivää aikaisemmin. Join kookosjuomaa nauttien ja katselin tuttuja paikkoja. Keinua, rantaa ja bungaloweja. Oli haikea, mutta hyvä olo. Keinuin hetken. Sitten kävelin rantaa pitkin baariin, jossa asuu sika. Siis sellainen ihan oikea jättimäinen sika. Tämä oli yksi syy, miksi minun oli pakko tulla takaisin. Halusin tavata tuon baarissa asuvan sian. Siellä se makasi maassa, ja kun lähestyin sitä varovaisesti ja tervehdin, se murahti minulle takaisin, mutta ei jaksanut edes silmiä avata. No, siellä oli kyllä aika kuuma. Myöhemmin se viipotti menemään pitkin pihaa ja huitoi pikkuiruisella hännällään. Hassu otus.

Mopoilin vielä lähikylän läpi ja katselin paikkoja. Pysähdyin norsujen kohdalla taas. Tällä kertaa menin katsomaan lähemmäksi. Pieni poika toimi oppaanani. Me taputtelimme norsua, joka ei tuntunut yhtään mukavalta, kuvasimme käärmeitä ja muita omituisia otuksia. En tiedä oliko se kuningaskobra pelottavin, sillä siellä käytävällä pomppi irtopupu! Krokotiilejä, apinoita, skorpioneja ja lisää käärmeitä. Poika otti minusta kauhistuneita kuvia milloin minkäkin ötökän luona, annoin banaania norsulle ja jollekin häkissä asuvalle olennolle, jota en edes tunnistanut minkään lajin edustajaksi. Olin tietysti aivan innoissani, varsinkin siitä norsusta, joka tökki minua kärsällään. Lopulta ajoin takaisin kaupunkiin. Luovutin moponi ja istuin hippipaikassa. Tällä kertaa sellaisessa terveellisessä. Join terveysjuomaa ja juttelin ihanien hippi-ihmisten kanssa. Oli tosi hyvä olla.

Niin siinä sitten kävi. Aivan viime hetkellä minä rakastuin tähän saareen. Ja jos vanhat merkit paikkaansa pitävät, tulen tänne vielä takaisin. Kuka väitti, että minä en ole hippi?
 

Rankka päivä.

Eilinen päivä oli melkoinen tunnemyrsky. En nukkunut juuri ollenkaan, koska riita Toyboyn kanssa edellisenä iltana suretti niin paljon. Odotin tyyppiä illalla kuitenkin muutaman tunnin kotiin, koska olisin halunnut selvittää sen viimeisen taistelun. Minulla on sellainen periaate, että riidan päälle ei mennä nukkumaan. Jossain vaiheessa kuitenkin annoin periksi. Paha mieli ja valvominen vei vähätkin mehut minusta, mutta en silti nukkunut juuri ollenkaan.

Itse sankari ei palannut kämpälleen edes aamulla, joten annoin periksi tällekin asialle. Erotaan sitten riidoissa. En voi ymmärtää tuollaista, mutta en pysty asiaan vaikuttamaan millään tavoin. Minua vain ärsyttää kaikki selvittämättömät asiat. Tämä tuntuu olevan aivan loputon suo. Joten eiköhän ole vain parasta rämpiä sieltä silmäkkeestä ylös ihan omin voimin. Asiat eivät Toyboyn kanssa selviinny koskaan. Niinpä pakkasin tavarani, lastasin pienen moponi äärimmilleen ja kaasutin pois.

Mopoajelin koko päivän. Osittain uutta majapaikkaa etsien, mutta myös saarta katsellen ja kierrellen. Tämän saaren piti olla ihan minunlainen. Hippisaari... Rentoa meininkiä ja tietysti hippejä. “Viihdyt siellä varmasti!” oli se mainospuhe, jolla paikka minulle lopullisesti myytiin. Olin pitkään kahden vaiheilla, tulenko tänne vai matkaanko kokonaan maasta pois. Mutta halusin ehdottomasti nähdä minunlaisen saaren ja viettää sen viimeisen hyvän hetken Toyboyn kanssa. Sen, mikä ei koskaan toteutunut. Mutta tilastollisesti meni aivan oikein, sillä 50 % tavotteista täyttyi taas. Näin minä sen saaren kuitenkin.

Mielikuvitus oli jo parin viikon aikana tehnyt Koh Phanganista aivan unelman. Ja nyt kun makaan kirjoittamassa oman pikku bungalowini terassilla riippumatossa (jonka viimein sain ripustettua käyttökelpoisesti monen kuukauden odotuksen jälkeen) ja kuuntelen kun Bob Marley laulaa viereisessä ravintolassa (oletettavasti laulu tulee kuitenkin levyltä), olen aivan älyttömän tyytyväinen, että tulin tänne. En sen takia, että tämä olisi niin mahtava saari, vaan koska se ei ole. Jos en olisi tullut, en olisi päässyt siitä ajatuksesta koskaan eroon. (“Olisi sittenkin pitänyt mennä käymään siellä paratiisissa, voi miksi en mennyt, kun kerta olisin varmasti viihtynytkin.”) Ja sitten huonolla tuurilla olisin vuosia kestäneen päänsisäisen vainon jälkeen matkustanut Thaimaahan uudestaan ihan vain tämän saaren takia. En olisi ikinä päässyt yli siitä pettymyksestä.

Minä kerron nyt salaisuuden: Tämä on ihan tavallinen saari. Varmasti enemmän hippisaari kuin tuo viereinen, mutta täällä ei oikeasti ole mitään minunlaista, koska minä en ole hippi. Minua kutsutaan usein hipiksi ja saatan jopa kulkea hieman hipihtävissä vaatteissa, mutta tämä on kaikkea muuta kuin minunlaista. Tai minä en ole vähääkään tämänlainen. Se joka niin sanoi ei selvästi tunne minua lainkaan. 

Ja tarkennuksena: Tämä on tosi ihana paikka! Hienot näköalat ja meri kaikkialla. Aurinkoa ja mopoilua ja kaikkea sellaista, mitä ihmiset nyt tekevät lomaillessaan Thaimaassa. Kaikki on ihan mukavaa ja käy hetki hetkeltä paremmaksi, kun saan viimein levätä ihan omassa rauhassa ja vain nauttia olemisen ihanuudesta. Ei kiirettä, ei hösötystä, ei biletystä. Mutta kyllä ne Lamain aallot tuolla Koh Samuilla on paljon enemmän minua. Ja Venetsian kanaalit.

   

Tiede.

Kirjoitin pitkästä aikaa hippiblogiani. Tuntui siltä, että henkisesti on taas kasvettu. Sain oivalluksen, joka tuntuu ääneen sanottuna yksinkertaiselta ja mitättömältä, mutta se mullisti elämääni aivan suunnattomasti. Ihme juttu.
(Ja koska lupasin, etten kirjoitan tuota "hippisoopaa" enää tänne, voit käydä katsomassa sitä muualta.)

Jos sinusta tuntuu ettei elämälläsi ole mitään tarkoitusta, niin voisiko se johtua siitä, että et ole sitoutunut mihinkään sellaiseen, joka toisi tarkoituksen tullessaan?

No helvetti. Kyllä voi. Siitä tässä tietysti onkin kyse. Tuo lause tuli vastaan taas juuri oikeaan aikaan. Se vastasi moneen kysymykseen. Huomasin myös, että olen hulluna tutkijoihin. Löysin taas pitkästä aikaa yhden sivuston, jossa julkaistaan tieteismusiikkia (tai miten ikinä sellaista pitääkin kuvata); Symphony of science. Minä en ole ollenkaan tutkija, mutta ihailen heitä suunnattomasti. He jaksavat paneutua yhteen ja samaan asiaan tavattoman pitkäksi aikaa. Ja sitten kaiken sen päälle ovat innostuneita! Tutkijat eivät epäonnistu. Jos joku kokeilu ei toimikaan, niin he oppivat uuden tavan millä asia ei tapahdu. Ja ovat arvatenkin ihan yhtä innoissaan. Minä haluan oppia tutkijaksi! Haluan innostua myös silloin, kun asiat eivät mene niin kuin odotan. Koska sitä tapahtuu jatkuvasti.

Jostain syystä nuo omituiset kappaleet tekevät todella turvallisen olon. Ja rauhoittaa.  Tässä taitaa olla uusin biisi, joka ei kylläkään rauhoita, mutta on hauska ja tähän hetkeen erityisen sopiva.
   

Ajatuksia.

Ajattelenkkeilin aamulla töihin ennen kuin kaupunki oli herännyt. Ennen viittä ei ole kovin moni muu hereillä. Minä olen selvästi aamuihminen. Tosin tällä kertaa en ollut nukkunut lainkaan. Unettomienklubi kokoontui taas. Joka tapauksessa aurinko paistoi ja olin onnellinen. Vaikka pirun kylmähän siellä siihen aikaan vielä oli. Tupakalla ollut työkaveri oli vastassa ja totesi, että minä ihan selvästi kuulun tähän säähän. Hän tietysti viittasi aurinkoon, eikä siihen aamuiseen kylmyyteen. Talvinen murjotus on selvästi takanapäin. Viikon kuluttua kaikki lehdet ovat kokonaisia, ja kesä on perillä. Vielä pari viikkoa sitten näkyi vain risuja, jänis ja synkkää. Nyt näkyy lehtiä, oravia ja vihreää. Ihan eri asia.

Tulin matkalla siihen tulokseen, että minä olen realistinen hippi. Ei siinä perinteisessä höpöheinämerkityksessä vaan sellaisessa universaali-rakkaus-merkityksessä. Olen avoin uusille jutuille, lähes kaikille, mutta en silti höyrähdä. Mutustelen ajatuksia ja poimin eri jutuista niitä osia, jotka toimivat minulle. Reikimasterini opasti minua, ja kannusti tekemään juuri niin. Luottamaan itseen ja omiin fiiliksiin. Eli jatkettaan samaa rataa.

Esimerkiksi nyt vaikka se sahaja jooga, jota kokeilin vuosi sitten. (Vai onko siitä jo kaksi?) Se tuntui hyvältä ja toimivalta, kunnes yksi vetäjistä kertoi innosta piukeana, että voi "todistaa" minulle miten se juttu toimii. Minusta tuollaisia henkisiä juttuja on tosi vaikea todistaa, varsinkin toiselle ihmiselle. Kaikki ne näkymättömät solmut ja huitomiset olivat minulle jo vähän kiusallisuuden rajoilla, mutta okei, se kuuluu tähän juttuun. Meditointi oli huikeaa, ja varsinkin porukassa se energialataus oli tosi suuri. Hieno juttu sinänsä, enkä missään nimessä sano mitään toiminnan vastaista. Mutta se todistaminen... Minulle kerrottiin, että kun hinkkaa voimakkaasti kämmentä päälaella (niin kuin kuului tehdä yhdessä vaiheessa) ja sitten nostaa käden ylemmäs, niin voi tuntea sen energian viileänä ilmavirtana kädessä. Siis että mitenkä? Juu, tunsin kyllä ehdottomasti viileyttä kämmenessä. Mutta ei siinä kyllä todistettu mitään muuta kuin se, että fysiikan lait toimivat: kitka lämmittää ja siksi ilma tuntuu kädessä viileämmältä. Olin mykistynyt siitä, miten tämä henkilö piti sitä merkkinä jostain suuremmasta, aivan kuin tämä viileys olisi ollut se viimeinen tuuppaus valaistumiseen. Ei tuupannut minua kuitenkaan. Kuten sanottu, realistinen hippi. Meni vähän maku koko hommasta.

Luulen, että tänään oli aika mullistava päivä elämässäni. Sain postissa vaikuttavan kirjeen. En oikein vielä tiedä miten siihen suhtautua. Paitsi vakuuttumalla siitä, että suuntani on täysin oikea. Itsensä hyväksyminen ja rakastaminen on nyt avainasemassa ja sitä sellaista pitää nyt entisestään jatkaa.

Sitten vielä nämä Euroviisut. Tähän on jotain sanottava, mutta sanattomaksi silti vetää. Tänäkään vuonna ei päästy Annen kanssa katsomaan kisoja, tyyppi kun asustaa vielä siellä hyvien tuulien paikassa. (Buenos Aires.) Ensin melkein tuli ykäreaktio siitä miten kammottavalta ruotsinkieli voikin kuulostaa Suomen väreissä. Mietin, että tuleekohan se Carola-puhallin tuon ruotsinkielen mukana? Sehän oli näppärä keksintö jo silloin 70-luvulla, sillä saa tukan ilmavaksi. Mutta sitten ymmärsin, että tämä on minulle taas hyvä tilaisuus oppia uutta. Asioiden sietämistä ja sen sellaista soopaa. Rakastaa ruotsia ja olla valaistunut. Mutta kun en ole. Aitoa ruotsinkieltä jo siedän - jostain murteesta jopa pidän, mutta tämä suomenruotsi... Auts. Sattuu! Tekee mieli työntää haarukka korvaan, kun sitä kuulee. Pahoittelen, mutta henkinen kasvuni ei ole vielä siellä saakka. Henkilökohtainen suosikkini on se ryhmä veneläisiä mummoja.

Ja tähän loppuun iloisen jouluinen vitsi, jonka muistin lukioajoilta. (Ei tosikoille.)

Orpi on huono-onninen lapsi, jolla ei ole käsiä, eikä jalkoja. Jouluna koko perhe kokoontui kuusen ympärille juhlimaan, ja lahjat jaettiin. Orpi ei kuitenkaan saanut yhtään lahjaa. Hän kysyi vanhemmiltaan surkeana:
"Miksi minä en saanut lainkaan lahjoja?"
Isä vastasi:
"Et sä mitään tarvii, susson syöpä!"

    

Suosikkeja.

Pitkästä aikaa avasin tietokoneen heti herättyäni, hain aamumukillisen kahvia, laitoin poppiksen soimaan ja aloitin blogin kirjoittamisen verrytelyksi, ihan niin kuin vanhoina hyvinä aikoina. Tämän jälkeen tietysti jatkan kirjaani ja kirjoitan suosikkikaupungistani Venetsiasta. Menen tänään kyllä töihin, mutta onneksi vasta iltavuoroon.

Iltavuorot ovat kivoja, koska halutessani voin käydä baarissa edellisenä iltana, ja silti olen ihan kykeneväinen töihin iltapäivällä. (Olettaen, ettei vedä ihan hirveää koomaa. Mitä en kyllä koskaan tee.) Silloin ehtii kirjoittaa koko aamun. Iltavuoroihin on myös kiva mennä, koska matkalla on jo hämärää. Talvi ja aurinko eivät oikein toimi, jos on minä. Puhelutkin ovat ihan erilaisia iltavuorossa. Ja siellä on telkkari, niin voin katsoa suosikkisaippuaani. 

Kävin viime perjantaina pyörähtämässä Popparissa. Työkaveri houkutteli mukaan jollekin keikalle. Popparissa on yleensä ihan hyviä keikkoja, ainakin minä olen käynyt vain hyvillä keikoilla, tai sitten siellä on tapahtunut muuta mukavaa ja erikoista, joten päätin lähteä mukaan. Kysyin vielä jonossa, että mikäs bändi täällä nyt olikaan ja sain vieressäni jonottavilta tyypeiltä hieman kyseenalaisia katseita. Bändi (tai oikeastaan tuo laulaja) oli Yona. Pidin kyllä kovasti. Tässä esimakua, jos joku on vielä yhtä tietämättön kuin minä olin.

Minua vähän hymyilytti se paikalla ollut katsojakunta. Pipoja kauluspaitojen kanssa. Tukkasipuleita miestakaraivoilla ja villatakkeja. Villasukkia. Väriyhdistelmiä, jotka eivät mitenkään sopineet yhteen. Puuhelmiä ja kasarityyppisiä silmälaseja. Onneksi minulla oli villamekko, niin edes jollain lailla upposin siihen joukkoon. Koko sali haisi hipille. Mutta tuo pukeutumistyyli - silloin kun se on aitoa, se on niin hienon näköistä! Itse en tuollaiseen pysty. Kokeilin kerran, mutta tuli vain se "halpa kopio" -fiilis. Minuun on sisäänrakennettu sellainen ominaisuus, että asun pitää edes jollain lailla sopia yhteen, minun päällä hippivaatteidenkin pitää edes sävyllisesti kohdata. Joten olen ehkä vähän kateellinen niille ihmisille, jotka saavat tuon tyylin näyttämään hyvältä.

Tapasin tuolla keikalla myös pikaisesti entisen koulukaverini Villen (joka on yksi niistä aidoista tyypeistä, jotka saavat tuon tyylin näyttämään hyvältä) ja keikan jälkeen istuin vielä hetket Joonan kanssa Mällissä. Sitten tilasin Suosikkikuskin ja sain kyydin kotiin. Hyvä niin, pakkanen ja korkokengät eivät sovi yhteen.

Olen maininnut monta suosikkiani tänään. Ja tämä on minusta se, mitä positiivisuus tarkoittaa. Ainakin tämä on iso osa sitä. Ihmisillä on eri makuja, mutta ihan varmasti jokaisella on asioita, joista pitää enemmän. Omat suosikit. Ja sitten on niitä asioita, joista ei niinkään innostu, kuten minulla puput. Suosikit antavat oikeastaan aika hyvän kuvan siitä, mistä pitää, eli minkälainen ihminen on. Eikä tarvitse mollata, haukkua, väheksyä, tai muulla tavoin arvostella niiden vastakohtia, ja silti asia tulee ihan selväksi. On paljon parempi keskittyä asioiden positiivisiin puoliin. Silloin antaa itsestäkin paljon paremman kuvan.

Päivä 3.

Eilinen päivä oli kummallinen. Sen verran kummallinen, että valvoin melkein koko yön sitä ihmetellessä. Mainitsin eilen, että Marco aikoo tulla Suomeen. Sain illalla tekstiviestin, että lennot on nyt ostettu. Reilun viikon päästä Povero Marco tulee täällä käymään. Jaloista oli mennä tunto, mutta onnistuin ryntäämään ulos hippitapahtumasta, koska oli pakko saada happea. Olen odottanut tätä yli seitsemän kuukautta, mutta nyt en yhtään tiedä, että mitä tästä pitäisi ajatella. Sen kerran, kun olisin todella tarvinnut Söpöliiniä, niin sitten se ei ole illalla koneella. En voinut mennä edes Facebookiin huutamaan apua ja tukea. Ei sillä, että olisin osannut jotain sanoa. Tämä on niin omituista. Olen jotenkin nyt ihan sanaton.

Eniten minua ihmetyttää, että miksi en pompi riemusta? Miksi en kilju ja huuda onnesta? Tätähän minä olen halunnut tosi pitkään. Joko niin, että kaikkien entisten pettymysten jälkeen en uskalla riemuita ihan vain siltä varalta, että jostain syystä se pikavisiitti peruuntuu. Tai sitten laastarini on toiminut liian hyvin. No, ihan pian sen sitten kai näkee, että millä fiiliksellä ollaan. Elämme jännittäviä aikoja. Olisi tehnyt mieli soittaa eräälle rumpalille, mutta en voinut. Olen kuitenkin varma, että Angus olisi kyllä palauttanut maan pinnalle.

Eilinen hippitapahtuma oli ihan mukava. Hipin haju oli levinnyt joka paikkaan, sen avulla oli helppo suunnistaa. En vieläkään ymmärrä millä ne sen tekee. Olisi ihanaa, jos kotona tuoksuisi sellaiselle. Kovin moni ei ollut vaivautunut paikalle, mutta se ei näyttänyt haittaavan ketään.
Tilaisuus alkoi hämärällä mantra-musiikilla. Olen käynyt tuollaisissa tapahtumissa ennenkin, joten en osannut ollenkaan varautua siihen, miten nyt viritettynä reagoisin. Se loitsumusiikki vaikutti nyt enemmän kuin ennen. Jotenkin kadotin kuvan hetkellisesti. En tiedä miten sen kuvailisin paremmin. Enää nämä jutut eivät pelota, koska näitä outoja asioita on tapahtunut jo niin paljon, mutta tämä oli taas uutta. Pitää olla varovaisempi, kun olen nyt paljon herkempi. Jouduin oikeasti skarppaamaan, että pysyin normaalina, enkä siis vajonnut mihinkään joogaan. Erikoinen tunne.

En olisi ikipäivänä uskonut, että minulle voisi tapahtua näitä asioita. Olen kyllä vahvasti tunteva ja henkinen tyyppi, mutta olen myös erittäin järkevä, enkä usko kovin helpolla mitä tahansa. Olisi helppo nauraa päin naamaa ja kieltää kaikki, jos tätä kertoisi minulle joku toinen ihminen. Mutta kun nyt tätä kertoo minulle minun oma keho. Aika lailla avuton olo, peilille nauraminen ei ole ollenkaan niin mukavaa.

Peppi on huolissaan minun syömisestä. Tai lähinnä siitä, että en syö mitään. Väittää, ettei kahvilla elä. Niinpä sain lahjaksi kirjan. "Oikean ruoan ohjeet - Syöjän käsikirja". Se on kuulemma niin helppo, että minäkin ymmärrän. Ensi vilkaisulla olen samaa mieltä. "Mitä minun pitäisi syödä? (Syö ruokaa.)"
Juu, kyllä minä tuollaista tekstiä ymmärrän.
Kiitos, Peppi!