Kihlajaiset.

Minulla on musta sormus, jonka ihana poikaystäväni toi minulle käydessään Irlannissa. Pidän siitä paljon, vaikkei sillä sen suurempaa merkitystä ole, se ihan vain muistuttaa tyypin olemassaolosta. Sitten minulla on toinen sormus, sellainen fiiliksen mukaan väriä vaihtava. Vieressäni istuva Anza siitä aina tarkkailee ahdistukseni tasoa. Fiilikseni menevät yleensä indigonsinisestä turkoosinvihreään. Anza on aina musta. 

Irlannissa myydään hyväntuoksuista käsirasvaa pinkissä tuubissa. Vaikka se on selkeästi suunattu pikkuprinsessoille, minäkin sitä käytän, koska se tekee käsistä ihanan pehmeät. Eilen rasvasin kädet, kun oli hiljainen päivä. Otin tietysti sormukset pois ja asetin ne näytön viereen korokkeelle. Ne näyttivät jotenkin hienoilta, kaksi mustaa sormusta siinä sulassa sovussa, joten päätin ottaa päivän kuvan blogiini. (Siihen toiseen, corkandbeyond.blogspot.com.) Se meni samalla Instragramiin. Sitten lähdin lounaalle.

Iltapäivällä avasin puhelimen. Se oli täynnä onnitteluja. W-what...? Kävi ilmi, että olin mennyt kihloihin. Kauhu lisääntyi ymmärryksen mukana. Mitä minä menin tekemään?! Nolona laitoin viestin poikaystävälle. Tuota. Älä suutu... Mutta aika moni luulee nyt, että me on menty kihloihin. Se oli ihan vahinko, pahoittelen. Että näin. EI NÄIN. Minun pitää todellakin harjoitella sosiaalisen median käyttöä, ja ehkä kerrata valokuvauksen säännöt. 

Tämä oli kyllä hyvä muistutus siitä, että kaikki ei aina ole sitä miltä näyttää. Ja että minun kannattaa vähän miettiä mitä sinne internettiin laittaa.

Epäkihlat.

P.S. Poikaystävä vain repesi. Muistin taas, että olen löytänyt aarteen.

Juhlan aika.

Minä päätin muutama viikko sitten, että on taas aika viettää Perhosjuhlia. En vain tiennyt miksi. Alunperin ajattelin, että kirjoitan sen kässärin vielä kolmannen (ja lopullisen) kerran. Mutta ensin pitää saada uusi tietokone. Sitä ennen pitää kuitenkin hankkia muutamia muita asioita, joihin menee rahaa. En saanut tuosta ajatuksesta sellaista poltetta, kuin Perhosjuhlaa edeltävä koteloituminen vaatii.

Minä en oikeastaan ikinä vietä syntymäpäivää. Sellainen minulla kyllä on, ja olen iloinen jos joku sen muistaa, mutta se ei ole minulle niin suuri merkkipäivä kuin monelle. Minä juhlin toisenlaisia asioita. Sanon yleensä, etten juhli, koska minulla ei ollut asian kanssa kovin paljon tekemistä. Äitihän sen suurimman homman teki. Tuo ei kuitenkaan ole ihan koko totuus. Syntymäpäivällä on minulle merkitystä, mutta ei sillä perinteisellä tavalla.

On paljon niitä ihmisiä, jotka kiroavat sukuaan. Syyttävät vanhempiaan asioista, jotka on mennyt pieleen elämässä. Vaikka voisi muuta kuvitella, minä en kuulu tuohon porukkaan. (Enää.) Itse asiassa minä kuulun siihen toiseen ryhmään, jotka tietävät, että ovat itse valinneet vanhempansa. Ja juuri siksi syntymäpäivä on minulle merkityksellinen, koska se aloitti oppimisen vaiheen. Mutta koska tämä menee nyt taas ihan hurujutuksi, kirjoitan aiheesta enemmän hippiblogiini.

Kirjasin eilen viikkotavoitteeksi, että keksin oikean syyn Perhosjuhlalle. Ja tänä aamun se oivallus sitten tuli. Nyt minä tiedän minkä eteen ponnistelen seuraavat kuukaudet. Tämä on tosi iso projekti, vaatii paljon työtä ja kärsivällisyyttä ja ennen kaikkea pitkäjänteisyyttä. (Ei ihan välttämättä vahvuuteni, parhaiten onnistunut 30 päivän haaste kesti kaksi viikkoa...) Suurin ongelma taitaa olla siinä, että minä unohtelen asioita. Ihan pieniä ja yksinkertaisiakin juttuja. Joten nyt koitan rakentaa jonkinlaisia rutiineja, toistaa samaa niin monta kertaa, että se käy automaattisesti. (Se tosin taisi olla noiden haastejuttujenkin idea. No, ei mennä nyt siihen.)

Esimerkkinä nyt vaikka minun musta kivisormus. Sillä on minulle erittäin suuri merkitys ja haluan pitää sen mukanani aina, koska se muistuttaa minua joka päivä tekemästäni lupauksestani. Laitan tuon sormuksen sormeeni ehkä kaksi kertaa viikossa. Muistan sen sitten, kun olen jo kävellyt sata metriä töihin, enkä viitsi enää moisen vuoksi kääntyä takaisin. Ehkä pitäisi kääntyä. Olla ärsyyntynyt ylimääräisestä matkasta ja siitä, että joudun kipuamaan kaikki raput yläkertaan asti, ja että joudun kiirehtimään töihin, jonka vuoksi olen lopulta perillä hikisen nihkeänä, vaikka siltikin myöhässä. Auttaisikohan se muistamaan sormuksen paremmin?

Joka tapauksessa, vastaus on nyt lukittu, sillä minulla on Perhosjuhlalle syy ja merkitys. Tästä alkaa koteloituminen. Tavataan sitten ensi kesänä!