Taiteilija.

Eilen oli upea päivä. Suunnittelin sellaista fiilistä koko viikolle. Kaikki lähti siitä, kun ystäväni oli kirjoittanut facebook seinälleen: "I decided that my week will be great! What about yours?" Minusta se oli tosi hyvä ajatus maanantaiaamuun. Ja koska oli hyvä mieli ja sellainen flow tila vielä edellisestä illasta minä päätin, että viikostani tulee juuri sellainen, upea viikko. Ainakin maanantain osalta onnistui täydellisesti, eikä tämä tiistaikaan hullummalta vaikuta.

Olen lukenut vähän kirjoja, pitkästä aikaa. Esimerkiksi entisen suosikkini Donna Leonin kirjan Unelmieni tyttö. En tiedä miksi, mutta minusta tämä oli huonoin kaikista niistä Donnan kirjoista, jotka olen lukenut. Tuntui aivan siltä kuin sen olisi kirjoittanut eri henkilö. Ja aivan kuin se olisi kirjoitettu eri henkilöistä. En melkein millään saanut sitä loppuun, mutta eilen sitten viimein onnistuin. Ehkä kirjan myös luki nyt eri henkilö? Viime kerrasta on jo aika kauan.

Minä en itsepäisyyttäni halua jättää kirjoja kesken. Saatan jättää ne hautumaan ja odottamaan oikeampaa aikaa (ja joskus sitten ihan vahingossa tarkoituksella unohtaa ne kokonaan), mutta tosi harvoin pystyn oikeasti antamaan periksi. Vaikka se on ihan tyhmää. Se sellainen tuhlaa aikaani niiltä hyviltä kirjoilta ja hidastaa kaikkea muutakin. Ehkä tämä kirja ei ollutkaan huono, koska sain mahdollisuuden oppia. Sain tämän ajatuksen. Kaikkea ei ole pakko lukea kokonaan. Jos ei lukeminen luista, niin sitten se ei luista. Ja koska minulla on lukihäiriö, se ei luistaminen on huomattavasti yleisempää.

Riitta haki eilen taas tavaraa tuolin, kassin ja pahvilaatikon verran. Olin siitä iloinen. Olin myös iloinen aidosta italialaisesta kahvista, jota sain samalla. Mocca pulputtamaan vain saman tien. Myöhemmin tapasin myös toisen kaverin, joka tarkistaa tekstini italian osalta. Ja sitteni illalla sain siivouspuuskan. Sain taas hyvän syyn siirrellä huonekaluja, koska nyt niitä oli taas vähän vähemmän. Yhä liikaa, mutta silti. Koska minulla on vielä hyvässä tapauksessa kuukausi aikaa tätä asuntoa asuttaa (ja huonossakin vain kaksi), minä ajattelin tehdä sellaisen taidenurkan. Olen saanut aika hyvin järjestettyä laatikoihin kaiken sellaisen roinan, joka menee otsikon Matskua alle, joten voisin tehdä yhä selvemmin sellaisen paikan, jossa sitä matskua voi sitten hyödyntää. Minulla on aivan selvästi suunnitelma.

Every artist was at first an amateur.

- Emerson -

   

Vaikuttavia sanoja.

Eilen tuli vastaan kuva, johon oli kirjoitettu: 

Someday everything will make perfect sense. So, for now, laugh at the confusion, smile through the tears and keep reminding yourself that everything happens for a reason.

Lainaus oli ilmeisesti Paulo Coelholta. Mielettömän kivasti sanottu. Sopii tosi hyvin varsinkin minun elämään. Paulo on viisas mies. Mietin heti, että kunhan pääsen takaisin Suomeen ja saan tavarani kaivettua varastoista, niin luen kaikki Paulon kirjat uudelleen. Ihan ehdottomasti. Ne ovat niin upeita. Myönnettäköön, että samalla tavalla upeita, mutta silti. Helppoa ja samalla vaikuttavaa tekstiä. Sellaisia kirjoja, jotka kuuluukin lukea hitaasti. Niistä minä pidän. Eikä se johdu pelkästään siitä, että luen aina tosi hitaasti. Jotenkin tuntuu, että kirjasta ei saa kaikkea irti jos hosuu, hyppii sanoja tai rivejä. Tiedän, että moni tekee niin. Minun pitää aina lukea ihan jokainen sana, ihan vaikka vain kunnioituksesta kirjailijaa kohtaan. Tietysti joskus lukeminen ei vain suju, joten silloin jätän kirjan väliin. Luen sen ehkä joskus toiste. Aika ei ole oikea juuri sen kirjan lukemiselle. Tai kirja ei ole oikea minulle. Olen miettinyt oman tekstini jokaisen sanan moneen kertaan, hionut viimeiseen asti. Tuntuisi jotenkin kurjalta, jos joku lukee sen sitten väärällä hetkellä puolessa tunnissa hutaisten, eikä saa siitä mitään itselleen.

Huomasin, etten ole pitkään aikaan kirjoittanut mitään lukemistani kirjoista. Johtuu varmaankin siitä, että en ole lukenut oikein muuta kuin omaan kirjaani. (Vaikka virallisesti se on kirja vasta julkaistuna, ilmeisesti tämä tekeillä oleva versio on vasta käsikirjoitus. Minä kuitenkin kutsun sitä kirjaksi jo nyt. Vähän niinkuin itseni kannustamiseksi.) Joka tapauksessa, ajattelin nyt tehdä tähän lukemattomuuteeni muutoksen. Haluan alkaa lukea taas enemmän. Aikaa kyllä löytyy, jos sellaiseen aikaa järjestää. Itsestähän se on kiinni.

Löysin joku aika sitten täältä hostellin seinältä kaksi suomenkielistä kirjaa. Se oli melko omituista, ollaan kuitenkin Malesiassa. Toisen luin heti, toista en ole edes aloittanut. Olin niin ihastunut siihen ensimmäiseen. Minä en ole koskaan ennen lukenut tällaisia Harlequin kirjoja. En kyllä käsitä miksi, nehän ovat kuin minulle tehtyjä! (Ainakin siis tämä lukemani oli.) Juuri sellaista aivoja rauhoittavaa hömppää, jossa on paljon rakkautta ja takuuvarmasti onnellinen loppu. Minun täytyy lukea enemmän tuollaisia. Onnelliset ajatukset tuovat onnellisen elämän.

Rakkautta pursuavaa hömppää.

Sain eilen ihanan viestin ystävältäni. Ihmiseltä, jonka elämä on aika täsmälleen päinvastaista minun elämään verrattuna, mutta joka siitä huolimatta on pysynyt ystävänä. Sellaiset ihmiset ovat harvassa. Yleensä lapselliset ihmiset unohtavat sinkkuihmiset, koska ei vain ole enää mitään yhteistä. Tämä on poikkeus. Vaikka ei tietenkään nähdä enää kovin usein (osittain saattaa johtua siitäkin, että minä huitelen ties missä maailmalla), ne kerrat kun nähdään, ovat minulle aina tosi merkittäviä. Tällä kertaa sain myös palautetta blogiini.

Ihana se sinun oivallus siitä että et sinä ole hankala kunhan sinua ei yritä pittää normaalina. Enpä voinu kun nyökytellä kun sitä luin. Jos sitä ei joku meinaa tajuta ja oikeesti luulee sinua hankalaks, niin semmoset tyypit voit toivottaa pitkälle hevon vittuun. Kyllä ne on ne oikeesti hankalat ihmiset sitten erikseen.

Nauratti aivan älyttömästi, mutta samalla tuntui myös vakavalta. Tai sellaiselta vakavasti otettavalta. On jotenkin lohdullista tietää, että vaikka selvästi kuulun vähemmistöön, se ei ole ollenkaan huono juttu. On ihmisiä, jotka ymmärtävät ja pitävät minusta juuri sellaisena kuin olen. Sama ystävä kirjoitti Perhoskirjaani jo kauan sitten sanat, jotka hän on myös pitänyt. 

Ollaan ystäviä vaikka toinen ois kuussa ja toinen maassa. 

Arvaa kumpi on kummassa. 

   

Muutoksia.

Olen sairastanut. Sairastaminen ei ole mukavaa. Mutta se on mukavaa, että ymmärtää asioita. Ja koska sairastaessa ei voi muuta kuin tumailla, niin sitten joskus myös ymmärtää asioita.

Olen ymmärtänyt. Muutama iso palanen kai osui vahingossa oikealle paikalleen. Mietin miksi olen tänne Irlantiin tullut, joku syy tässä täytyy olla, koska kaikki haraa niin vastaan. Joku tarkoitus tälläkin on. Toistaiseksi listalla on neljä asiaa. Minun piti

1) tavata ihmisiä, kuten Lenne, Suhari, Muusikko ja Nallekarhu
2) pelätä ja päästä siitä yli
3) tajuta, mitä Toyboy minulle merkitsee
4) aloittaa rakkauskurssi alusta.

Olen lukenut. Luin siis rakkauskurssikirjaa, mutta myös blogia, joka saa aina ihokarvat pystyyn. Kirjoituksia Universumista ja enkeleistä ja energiavirroista. Ne ovat aina yhtä vaikuttavia. Välillä vähän pelottaviakin. Yleensä vain silloin, kun tajuaa, että ne sanat selittää täysin jonkin asian, mitä itselle on juuri tapahtunut. Minä olen ilmeisesti yksi niistä valituista, jolle on annettu lahjaksi kyky ymmärtää. Että minä olen yksi niistä suuria tekevistä ihmisistä. Anteeksi nyt vaan, mutta en ymmärrä. Olen niin epävarma kaiken tuollaisen suhteen vielä, aivan alussa.

How much longer will you go on letting your energy sleep? 
How much longer are you going to stay oblivious of the immensity of yourself? 
(Bhagwan Shree Rajneesh)

Olen kirjoittanut. Kirja on saanut syvyyttä ja muutamia uusia sivuja. Se oli jo valmis kerran, se kirjoittaminen siis. Nyt enemmänkin työstän tekstiä. Olen sisäistänyt niitä kustantamosta tulleita hyviä neuvoja ja koitan kirjoittaa tarinaa paremmaksi. Kyllä se itse asiassa jo paremmalta tuntuukin. Se jokin, joka minua tekstissä vaivasi, on nyt selvillä. Työn alla. Niin kuin minäkin.
 

Tuli.

Minä rakastan vettä. Se on tullut selväksi jo kauan sitten. Mutta minä rakastan myös tulta. Pentuna sain äidiltä ojennusta siitä, kun aina piti leikkiä kynttilöillä, eikä se ollut sallittua. Mutta sitten mummo jemmasi kaikki kynttilän pätkät minua varten, ja antoi leikkiä niillä tuntitolkulla. Muistan, että saatoin istua siinä tiskipöydän äärellä koko illan. Sulatin ja kasasin uusia kynttilöitä. Se oli parasta mitä tiesin. Ja minä rakastan kynttilöitä edelleen. Toisinaan yhä teen niitä itse. Mutta eniten hienoa on kuitenkin nuotion tuijotus. Ja sitä minä mökillä tein, tuntitolkulla. Kaikki pohdiskelun työvälineet ovat olleet kovassa käytössä.

Täällä on myös ollut hyvin aikaa lukea. Kun keskittyy kirjaan, unohtaa oman elämän vastoinkäymiset. Ainakin hetkellisesti. Onneksi otin tarpeeksi kirjoja mukaan. Yhden lainakirjan, yhden Donna Leonin hömpän ja sen rakkauskurssin kirjan. (Ja muutaman muun, joihin en ole vielä ehtinyt koskea.) Koko rakkauskurssi oli jotenkin unohtunut, mutta vesivahinko toi sen taas pinnalle. Ja tämä hetkellinen horjahdus elämäntiellä auttoi minua ottamaan sen mukaan tänne mökille. Kirjan harjoituksia tehdessä joutuu kyllä miettimään asioita monelta, osin uudeltakin kantilta. Erityisen tervetullutta sellainen. Tajusin myös, että vaikka ei nyt mennyt ihan putkeen nämä viimeaikojen tapahtumat, niin minä en oikeastaan ole tehnyt mitään väärin. Kuuntelin sydäntäni ja toimin rohkeasti sen mukaan. Ei se ole väärin. Joten voin ihan hyvin lopettaa itseni kritisoimisen. (Okei, ehkä saatoin tehdä muutamia jatkovikaliikkeitä alkoholin voimalla, mutta niitä ei myöskään enää mietitä.)

Olen harjoitellut ottamaan riskejä, mutta juuri siitä sisäisestä rakastumisen pelosta johtuen se on helvetin vaikeaa. Ja juuri siksi tuollaiset torjantain tapaiset pettymykset tuntuvat aika kovilta. Niin kovilta, ettei kyllä tarvitse vähään aikaan kokeilla uudestaan. Kaksi päivää ajattelin, että nyt saa riittää. Yksin on ihan hyvä olla, kaikki on riittävän hyvin näin. Rakkauskirjan harjoituksia tehdessäni kuitenkin huomasin, että kyllä minä sittenkin haluan jotain muuta. Joten minulla on nyt oikeastaan vain kaksi vaihtoehtoa. Joko niin, että puran muurini ihan itse, ja alan luottaa universaaliin rakkauteen ja siihen, että vain hyviä asioita tulee elämääni. Ja että kohtaan vain oikeita ihmisiä. Tai sitten elän yksin pelkojeni kanssa kunnes kuolen. 

Fuck.
   

Hiljaisuus.

Minulla on vaikeuksia hiljaisuuden kanssa. En tarkoita, että olisin itse aina äänessä (usein olenkin, mutta tämä on nyt ihan eri asia) vaan sitä, että minun on vaikea olla hiljaisuudessa. Osaan olla hiljaa, jos on muita ääniä. Silloin kun omistin telkkarin, se oli aina päällä. Vaikka en katsonut sitä. Minulla on aina taustalla jotain melua. Viimeiset 10 vuotta olen seurannut elokuvat ja ohjelmat kuuntelemalla. En malta istua paikallani kokonaisen elokuvan verran, teen siinä samalla jotain hyödyllistä. (Tämä taitaa olla toinen ongelmani, mutta myös tämä on nyt sivuseikka.) Usein minulla on netistä joku italialainen kanava auki ja kuuntelen sitä samalla, kun puuhastelen muuta. Yleensä siihen ei kiinnitä huomiota, sillä tuollakin on hyvä tarkoitus - opin siinä samalla kieltä aivan kuin vahingossa.

Olen ollut selkäni kanssa sairaslomalla, eli en siis pysty tekemään oikein mitään. Kaksi päivää makaillen on kyllä perkeleen pitkä aika, jos ei ole tottunut olemaan paikallaan. Voin ihan hyvin olla välittämättä ahdistuksesta, ja vain jatkaa puuhastelua. Mutta nuo kuunneltavat elokuvat kuitenkin loppuivat nopeasti. Joten sitten luin vähän kirjoja. Se oli erittäin antoisaa, sillä valitsin pari henkisen kasvun kirjaa. Olen myös kuunnellut mentorini lähettämää henkisen kasvun CD:tä. Jotenkin kaikki tuo viisaus yhdessä sai minut eilen tajuamaan, että olen ollut jälleen kerran melussa aamusta iltaan. Kaksi vuorokautta. Kun tietokoneen melu loppuu, minä luen ja saan pään sisäistä melua. Hiljaisuus tulee vasta sitten kun nukahdan. Eikä kyllä silloinkaan, sen verran rajuja unia olen taas nähnyt.

Päätin, että tänään vietän hiljaisen päivän. Aamulla kun herään, kirjoitan aamusivut ja askartelen. Se on minun meditointia. Ajatusten tyhjentämistä ja jäsentelyä ja hauskaa. Ja tein sen täysin hiljaisuudessa. Joten kirjojen sanat alkoivat pyöriä päässäni. Löysin vihkon, jota "askartelin" Italian matkallani. Luin nyt kaikkia niitä ajatuksia, joita olin vihkon sivuille kirjoittanut. Tavoitteita, toiveita ja unelmia. Nuo sivut olivat tärkeä osa matkaani, mutta myös kirjaani. Kirjoitin ne sanat hiljaisuudessa.

Tajusin samalla, että juuri tuo hiljaisuus on ollut se ratkaiseva tekijä onnistumiseeni. Niin helppo ja yksinkertainen työkalu. Kaikki nauhoitukset ja kirjat sanovat sitä samaa. Meditoi. Mietiskele. Tyhjennä mielesi. Pysähdy. Ihan samasta asiasta on kyse kaikkialla. Tiedän kokemuksesta, että se toimii. Kun pysähtyy, ja päästää irti ajatuksistaan ja vaan keskittyy hetkeksi, niin totuus tulee esiin. Se vastaus, jota olet miettinyt tai se suunta, jota olet etsinyt. En tiedä toimivatko kaikkien aivot niin, mutta ainakin minun toimii. Ja ehkä juuri siksi hiljaisuus on niin pelottavaa. Tiedän aina totuuksia, kun pysähdyn.

Tänään aloitin uuden ajattelun askarteluvihkon. Kirjasin menneiden pohjalta tähän hetkeen peilaten omat arvoni ja tavoitteeni ja sen mitä haluan. Asiat, jotka tekevät minut onnelliseksi. Koska sehän se on elämän tarkoitus. Sitähän ihmiset tavoittelevat mitä ihmeellisin konstein; onnellisuutta. Ja siihen se sitten ilmestyi kuin tyhjästä, ruutuvihkoni etusivulle: Onnellisuuden kaava. Niin yksinkertainen ja niin helppo.

Tänään tunnen todella onnistuneeni. Hiljaisuus kannatti.
 

Arki.

Minun kirja on valmis. Ihan oikeasti. Minä sain kirjani kirjoitettua loppuun. Tietenkin siinä on vielä hommaa ja hiomista, mutta se on sitten ihan toisenlaista työtä. Luomisen tuskaa ei tarvitse enää tuntea, ainoastaan siitä viilailusta aiheutuvaa turhautumista. Kirja on nyt luettavana kustannustoimittajalla. Se on iso askel eteenpäin.

Tämä on myös iso muutos elämäni arkeen. Olin niin tottunut tulemaan tähän koneelle aamuisin kirjoittamaan blogia, ja sitten kirjaa. Joskus vain blogia, mutta aina silloin tällöin tämä verryttelykirjoittelu on avannut flown, ja olen saanut aikaan oikeaa tekstiä. Nyt kun yhtäkkiä ei olekaan syytä verrytellä sormia tai aivoja, en ole osannut kirjoittaa mitään blogiin. Erikoista. Ihan selvästi asennoiduin niin vahvasti siihen, että tämä on työväline. Toimiva sellainen. Ja nyt tätä työvälinettä ei tarvita. Ainakaan vähän aikaan.

Arjen muutoksen lisäksi, aivan kuin kehokin olisi tajunnut yhden elämäni ajanjakson loppuneen, nitkautin selkäni. En nostanut mitään väärin, en tehnyt yhtään mitään sellaista mistä varoitellaan. Meinasin liukastua. Ja se äkillinen korjausliike iski lukon päälle. Kiroilin ja totesin, että nyt en kirjoita yhtään mitään mihinkään vähään aikaan. Koneella istuminen on poissuljettu vaihtoehto. Onneksi muistin viimein, että läppärin voi ottaa mukaan sänkyyn. Mahallaan köllötellen tämä kyllä sujuu jotenkuten.

Luin loppuun kirjan, jonka aloitin jo kauan sitten. Mayojen testamentti. Se kertoo siis Maya-intiaanien ennustuksesta sellaisen sci-fi seikkilun muodossa. Aluksi kirja oli hyvä, yhdessä vaiheessa en malttanut lopettaa lukemista. Mutta sitten se meni ihan överiksi. Liian selvästi miehen kirjoittama. Minulla on omat ajatukseni elämän kulusta ja tuosta kyseisestä ennustuksesta. (Jolla ei ole mitään tekemistä maailmanlopun kanssa.) Ajatukseni eroavat voimakkaasti Steve Altenin ajatuksista. En suosittele kirjaa, paitsi siinä tapauksessa, että olet erityisen selvästi avaruusseikkailujen ystävä. Minua kiinnosti enemmän tuo ennustusosuus, ja siksi harhaannuin ostamaan kirjan. Selvästi en ole vielä noin pitkällä. Minun sci-fi taso on vasta Babylon 5 asteella. (Se on hyvä aste, aion pysyä siellä.)

Seuraavaksi haluan lukea ihan jotain muuta. Vaikka jotain henkistä kasvua. Tai Donna Leonia. Se on aina varma valinta. Onneksi yöpöytätuolilla on iso pinkka lukemattomia kirjoja. Mikään ei pelasta synkään päivää paremmin kuin kotikellari, kynttilänvalo ja toiseen maailmaan nappaava kirja. Hyvää viikonloppua!