13. päivä ja perjantai.

Onnenpäivä on täällä taas! Ihana 13. 

Minulla oli eilen elämäni ensimmäinen Skype haastattelu puhelimella. Kuulostaa hullulta, mutta niin se kuitenkin meni. Aivan käsittämättömän hyvännäköinen mies siellä kuvan toisella puolella availi suutaan, mutta ääni ei toiminut. Joten hän sitten vain päätti soittaa puhelimella, vaikka katseltiin koneen kameroita. Saa niinkin tehdä. 

Illalla juttelin sen minulle uuden sivuston kautta ja koko ajan sain jotain aivan ihme tyyppejä vastaan, muun muassa pankkiiri, joka tykkäsi masturboida töissä (New York) ja 13-vuotias "mies" jonka kotipaikkaa en edes kysynyt. Kyllä, olen ikärasisti. Olin jo täysin luovuttamassa, koska selvästi tuo sivusto ei ole tehty normaaleille ihmisille. (Ja hei nyt ei sitten laiteta yhtään kommenttia, jossa kyseenalaistetaan minun normaalius!) Päätin kuitenkin kokeilla onneani vielä kerran. Ja se kannatti. Tapasin mukavalta ja järjissään olevalta vaikuttavan miehen. Vaihdettiin valokuvat ja myöhemmin vielä soiteltiin Skypella. Joskus näköjään käy hyvinkin, kun jaksaa sitkeästi yrittää.

Nukuin niskani taas jotenkin ihan kenoon. Ja ihan siitä innostuneena päätin kuunnella Jim Rohnin juttuja heti aamusta. Tyypillä on niin mahtava tapa esittää asiansa, että ei voi hymyilemättä kuunnella. Ja kun asian sisältökin on aina jotenkin niin mielenkiintoista ja hyödyllistä, niin mikäs sen parempi tapa aloittaa päivänsä. 

Tänään osui ehkä eniten tällainen yksinkertainen ajatus: It's all risky. Aihe sopinee myös tähän 13. päivä ja perjantai teemaan. Jotenkin monet (ja varsinkin minä) jättää usein asioita tekemättä riskien pelossa. Ei uskalla ottaa sitä riskiä. Mutta Jim kertoi, että KAIKESSA on riskinsä. Siinäkin, että ei tee mitään. Syntymästä asti, joka tilanteessa, riskitekijöitä kaikkialla. Ja silti sitä vain pitää porskuttaa eteenpäin. Ellei tee niin, jää paikalleen ja sitä riskiä minä en ole valmis ottamaan. Joten tänään lakkaan miettimästä "entä jos" ja ihan vain teen ja menen. 

Yksi tuttavani sanoi aina, että kiire lähtee penottamalla. Siinä oli ilmeisesti sellainen ajatus taustalla, että kun odottaa tarpeeksi, niin on liian myöhäistä joka tapauksessa. Eipä tarvitse enää edes yrittää. Ei se kaveri kyllä kovin paljon riskejä elämässään ota, päinvastoin pelaa täysin varman päälle aina. Ja mikäs siinä jos sellaisesta tykkää. Mutta minulle on tullut sellainen tunne tässä lähiaikoina, että nyt pitää jo mennä eteenpäin. Ja se mikä minua on pidätellyt on juuri tuo. Riskien pelko. Joten ei enää sellaista, kiitos.

Make today ridiculously amazing. 

   

Tuli.

Minä rakastan vettä. Se on tullut selväksi jo kauan sitten. Mutta minä rakastan myös tulta. Pentuna sain äidiltä ojennusta siitä, kun aina piti leikkiä kynttilöillä, eikä se ollut sallittua. Mutta sitten mummo jemmasi kaikki kynttilän pätkät minua varten, ja antoi leikkiä niillä tuntitolkulla. Muistan, että saatoin istua siinä tiskipöydän äärellä koko illan. Sulatin ja kasasin uusia kynttilöitä. Se oli parasta mitä tiesin. Ja minä rakastan kynttilöitä edelleen. Toisinaan yhä teen niitä itse. Mutta eniten hienoa on kuitenkin nuotion tuijotus. Ja sitä minä mökillä tein, tuntitolkulla. Kaikki pohdiskelun työvälineet ovat olleet kovassa käytössä.

Täällä on myös ollut hyvin aikaa lukea. Kun keskittyy kirjaan, unohtaa oman elämän vastoinkäymiset. Ainakin hetkellisesti. Onneksi otin tarpeeksi kirjoja mukaan. Yhden lainakirjan, yhden Donna Leonin hömpän ja sen rakkauskurssin kirjan. (Ja muutaman muun, joihin en ole vielä ehtinyt koskea.) Koko rakkauskurssi oli jotenkin unohtunut, mutta vesivahinko toi sen taas pinnalle. Ja tämä hetkellinen horjahdus elämäntiellä auttoi minua ottamaan sen mukaan tänne mökille. Kirjan harjoituksia tehdessä joutuu kyllä miettimään asioita monelta, osin uudeltakin kantilta. Erityisen tervetullutta sellainen. Tajusin myös, että vaikka ei nyt mennyt ihan putkeen nämä viimeaikojen tapahtumat, niin minä en oikeastaan ole tehnyt mitään väärin. Kuuntelin sydäntäni ja toimin rohkeasti sen mukaan. Ei se ole väärin. Joten voin ihan hyvin lopettaa itseni kritisoimisen. (Okei, ehkä saatoin tehdä muutamia jatkovikaliikkeitä alkoholin voimalla, mutta niitä ei myöskään enää mietitä.)

Olen harjoitellut ottamaan riskejä, mutta juuri siitä sisäisestä rakastumisen pelosta johtuen se on helvetin vaikeaa. Ja juuri siksi tuollaiset torjantain tapaiset pettymykset tuntuvat aika kovilta. Niin kovilta, ettei kyllä tarvitse vähään aikaan kokeilla uudestaan. Kaksi päivää ajattelin, että nyt saa riittää. Yksin on ihan hyvä olla, kaikki on riittävän hyvin näin. Rakkauskirjan harjoituksia tehdessäni kuitenkin huomasin, että kyllä minä sittenkin haluan jotain muuta. Joten minulla on nyt oikeastaan vain kaksi vaihtoehtoa. Joko niin, että puran muurini ihan itse, ja alan luottaa universaaliin rakkauteen ja siihen, että vain hyviä asioita tulee elämääni. Ja että kohtaan vain oikeita ihmisiä. Tai sitten elän yksin pelkojeni kanssa kunnes kuolen. 

Fuck.
   

Elämää isolla E:llä.

Blogissani oli tätä ennen 500 julkaistua kirjoitusta. Se on aika paljon asiaa. Ja arvaan, että vähintään yhtä paljon asiatonta höpötystä. Blogiani oli luettu tänä aamuna 19691 kertaa. Se on hieno numero, ja aika monta kertaa. Monta ihmistä, jotka jostain syystä jaksavat höpinöitäni lukea. Kiitos siitä.

Minulla on viimein elämä. Tätähän minä toivoin. Pitkään. Ei tarvinnut muuta kuin juhlia yksi ilta, nukkua aivan ihanan pojan vieressä, pohtia yksi krapulainen päivä tekemisiään, ja sitten lopulta pysähtyä ajattelemaan. Välittäjäaineet ovat ilmeisesti jo järjestäytyneet, joten ajatus luistaa taas selvästi. Ja selvästi ajateltuna tämä minun elämä on kyllä aika mahtavaa.

Mutta. Ja aina tulee se mutta. Olen niin monta kertaa ottanut turpaan, että on aivan täysin mahdotonta olla rohkea, ja mennä elämän mukana. Luottaa toiseen. Varsinkin, jos toinen tuntuu olevan sitä minun tyyppiä. Enkä tarkoita vain vähän minun tyyppiä, vaan ihan täsmälleen se minun tyyppi. Hämmentävää. Ja niin pirun pelottavaa.

Ongelma lienee siinä, että aikaisemmin olen luottanut toiseen enemmän kuin itseeni. Vaikka sisällä onkin ollut se pienen pieni tunne, että joku juttu ei nyt ole oikein. Kaikki ei ihan täsmää. Minä en ole välittänyt siitä. Olen vain ajatellut, että kyllä se siitä. Vaikka ei se siitä, ei ikinä. Se korkeintaan pahenee. Ja sitten myöhemmin huomaa, että voihan vittu. Olisinpa kuunnellut sitä sisäistä ääntä, joka varoitti. Tämäkin sotku olisi voitu välttää. Minun sisälläni asuu sairaan fiksu kaveri. Pakko opetella kuuntelemaan sitä enemmän.

Johtopäätös: Opettele ottamaan riskejä, kuuntele sydäntä, mutta toimi sen mukaan, mikä tuntuu oikealta. Kuinka vaikeaa se voi olla? Nyt sitten vain keräilen rohkeutta. Kiitos tukevan ystäväni, Emman.