13. päivä ja perjantai.

Onnenpäivä on täällä taas! Ihana 13. 

Minulla oli eilen elämäni ensimmäinen Skype haastattelu puhelimella. Kuulostaa hullulta, mutta niin se kuitenkin meni. Aivan käsittämättömän hyvännäköinen mies siellä kuvan toisella puolella availi suutaan, mutta ääni ei toiminut. Joten hän sitten vain päätti soittaa puhelimella, vaikka katseltiin koneen kameroita. Saa niinkin tehdä. 

Illalla juttelin sen minulle uuden sivuston kautta ja koko ajan sain jotain aivan ihme tyyppejä vastaan, muun muassa pankkiiri, joka tykkäsi masturboida töissä (New York) ja 13-vuotias "mies" jonka kotipaikkaa en edes kysynyt. Kyllä, olen ikärasisti. Olin jo täysin luovuttamassa, koska selvästi tuo sivusto ei ole tehty normaaleille ihmisille. (Ja hei nyt ei sitten laiteta yhtään kommenttia, jossa kyseenalaistetaan minun normaalius!) Päätin kuitenkin kokeilla onneani vielä kerran. Ja se kannatti. Tapasin mukavalta ja järjissään olevalta vaikuttavan miehen. Vaihdettiin valokuvat ja myöhemmin vielä soiteltiin Skypella. Joskus näköjään käy hyvinkin, kun jaksaa sitkeästi yrittää.

Nukuin niskani taas jotenkin ihan kenoon. Ja ihan siitä innostuneena päätin kuunnella Jim Rohnin juttuja heti aamusta. Tyypillä on niin mahtava tapa esittää asiansa, että ei voi hymyilemättä kuunnella. Ja kun asian sisältökin on aina jotenkin niin mielenkiintoista ja hyödyllistä, niin mikäs sen parempi tapa aloittaa päivänsä. 

Tänään osui ehkä eniten tällainen yksinkertainen ajatus: It's all risky. Aihe sopinee myös tähän 13. päivä ja perjantai teemaan. Jotenkin monet (ja varsinkin minä) jättää usein asioita tekemättä riskien pelossa. Ei uskalla ottaa sitä riskiä. Mutta Jim kertoi, että KAIKESSA on riskinsä. Siinäkin, että ei tee mitään. Syntymästä asti, joka tilanteessa, riskitekijöitä kaikkialla. Ja silti sitä vain pitää porskuttaa eteenpäin. Ellei tee niin, jää paikalleen ja sitä riskiä minä en ole valmis ottamaan. Joten tänään lakkaan miettimästä "entä jos" ja ihan vain teen ja menen. 

Yksi tuttavani sanoi aina, että kiire lähtee penottamalla. Siinä oli ilmeisesti sellainen ajatus taustalla, että kun odottaa tarpeeksi, niin on liian myöhäistä joka tapauksessa. Eipä tarvitse enää edes yrittää. Ei se kaveri kyllä kovin paljon riskejä elämässään ota, päinvastoin pelaa täysin varman päälle aina. Ja mikäs siinä jos sellaisesta tykkää. Mutta minulle on tullut sellainen tunne tässä lähiaikoina, että nyt pitää jo mennä eteenpäin. Ja se mikä minua on pidätellyt on juuri tuo. Riskien pelko. Joten ei enää sellaista, kiitos.

Make today ridiculously amazing. 

   

Netin antia.

Tänään internet toi ilon aamuuni. Tai oikeastaan ihan ensimmäisenä aurinko, joka herätti jo ennen kuutta. Mutta se ei haitannut ollenkaan, koska menin niin ajoissa nukkumaan. Sain viimein normalisoitua tämän vinksahtaneen unirytmini, ihan vahingossa. Joka tapauksessa, Astrokalenteri aloitti upeasti otsikolla: Hyppää menestyksen rattaille.

Se on tarkoitukseni. Vaikka kaikki eivät minuun ja tekemiseeni uskokaan, niin minä itse alan uskoa. Nyt on tullut niin monta oikeasti auttavaa kättä ja päätä hommiini mukaan. Asiat vain järjestyvät. Se on ihmeellistä, koska minä vain päätin. Vaikka välillä jo menikin jotain pieleen, niin en antanut sen masentaa, vaan sitkeästi vain visioin positiivisia tuloksia. Päädyin samoihin tuloksiin, mutta eri reittiä kuin kuvittelin. Parempaa reittiä. Tämä oli niin hieno muistutus siitä, että vaikka vastoinkäymisiä tuleekin, niillä on yleensä ihan vain hyvä tarkoitus.

Sitten positiivarit sanoivat näin: 

Vältä ottamasta vaikutteita heiltä, jotka vähättelevät kaikkea mitä teet. Pienet ihmiset tekevät aina niin, mutta todella suuret ihmiset saavat sinut tuntemaan, että myös sinusta voi tulla suuri. 

Voi, että miten hienosti sanottu tuokin taas. Tuli sellainen oikeasti mahtipontinen olo. Näinhän se juuri meneekin. Tämä on vähän sama asia kuin niiden joidenkin upeiden ihmisten seurassa oleminen. Esin sitä haluaa tutustua ihailemaansa ihmiseen paremmin ja ajattelee, että onpa mahtava kaveri, ihanaa että ollaan tavattu. Juuri tuollaisia menestyneitä ihmisiä minä tarvitsenkin elämääni. (Tai mikä termi milloinkin on tuota ihmistä kuvaamaassa.) Ja sitten kuitenkin joka kerta kun tapaa, tuntee itsensä huonoksi. Joko niin, että tuo hyvää tarkoittava huipputyyppi sanoo jotain, joka muka kannustaa, mutta todellisuudessa saa vain huomaamaan omat ärsyttävät puutteet, tai sitten ihan omin avuin huomaa olevansa riittämätön sellaisessa seurassa. Niin kurjalta kuin se tuntuukin sanoa, tuollaiset ihmiset eivät olekaan hyväksi. Heitä pitäisi oikeastaan välttää. Eikä se missään nimessä ole heidän syytään. Se ei ole kenenkään syytä, se vain on.

Seuraavaksi sain TÄMÄN linkin. Näin sinkkuna tuo jotenkin osu ja uppos.

Ja vielä sellainen muutos elämääni, että olen siirtynyt twiittailun maailmaan! Kyllä vain. Minut löytää nyt myös Twitteristä. Tämä on sellainen stalkkereiden järjestelmä, jossa voit seurata haluamiasi tyyppejä ihan luvan kanssa. Seppo sanoi, että siellä ovat kaikki julkkikset, joten tietysti minunkin piti sinne siis työntyä. Voit alkaa seurailla minua TÄMÄN linkin kautta. 

   

Viikko.

Morjens. Netittömän elämä on hiljaista. Ainakin internetissä. Muuten on kyllä ollut taas hyvinkin reipasta tämä elo. Olen puuhastellut paljon. Virkannut ja askarrellut ja saanut uuden kodin. Järjestänyt tavaroita, käynyt puolet Annen vintillä olevasta omaisuudesta läpi ja humputellut. Kiertänyt virastoja, hoitanut asioita ja tavannut uusia ihmisiä. Tästä johtuen huomasin, että muistivihko alkoi olla hyvin sekava kaikkien tapaamisten ja muistettavien asioiden ja puuhalistojen vuoksi. Niinpä mietin, että pitäisi hankkia kalenteri. Mietin myös, että pitäisi tavata Hallaa, koska ollaan taas samassa maassa. Universumi kuuli ajatukseni ja seuraavana päivänä kävelin keskustassa, kun selän takaa kuului “ilonaa!” Hallan määrätietoisella äänellä. Ihana jälleennäkeminen! Pikaisen teehetken jälkeen sain kalenterin, koska Hallalla sattumalta oli kaksi samanlaista. Että kiitos vain oikein kovasti!

Erään toisen jutun vuoksi (jonka pidän vielä salassa) tapasin Hallan uudestaan tänään. Otin koneen mukaan, koska äiteen sohvalla ei ole nettiä. Mietin, että sellainen pitää kyllä saada pikimmiten. Hallan sohvalle sellainen sitten ilmestyi. Siis sen käyttämäni lisäksi. Jotenkin ihmeellisesti Hallalla oli yksi ylimääräinen internet, jonka siis sain käyttöön. Nyt äiteen sohvallakin voi kirjoittaa blogia. Että kiitos vain oikein kovasti!

Kaiken tämän lisäksi olen tässä viikon sisällä huomannut, että Suomen virastoissa on kyllä aivan superihania ihmisiä. (Tämä ilman sarkasmia.) En tiedä onko vika minussa, mutta alkuäreyden jälkeen kaikki ovat nauraneet (sydämellisesti, ilman ivaa) ja olleet hyvin avuliaita ja ihania. Jopa Kelan täti lopuksi pahoitteli, kun ei voinut auttaa enempää (vaikka auttoi paljon). Ihmeellistä. Ei tämä Suomi olekaan niin paha. Tai siis kaikki ne ihmiset joilla on merkitystä minulle, ovat olleet aivan mahtavia. Ja ne jotka eivät ole... No, jätän aivan omaan arvoonsa.

Sain kodin. Kävin katsomassa huonetta, joka minulle luvattiin jo Malesiassa. Huone on upea. Koska se on kokonainen huone, minulle. Iso ikkuna korkealla näköalalla. Yksityisyyttä tuova suljettava ovi. Kylpyhuone, lämpimällä vedellä varustetulla suihkulla. Todella mukavanoloinen kämppis. Jotenkin koko kaikki meni juuri niin putkeen kuin saattoi toivoa. Sänkykin tuli kaupan päälle (se ainoa puuttuva huonekalu) joten en voi valittaa, vaikka miten yrittäisin. Sitä paitsi tuo tapaamani kämppis on sisustanut asunnon niin, että tuntui kuin olisin muuttanut suoraan 50-luvulle. Tai muuttamassa. En valita siitäkään.