Maha, ruoka ja sen sellaista.

Tänään oli jo astetta parempi päivä. Itse asiassa monta astetta. Heräsin yhä kylmyyteen (mutta sentään heräsin), osasin ensimmäisellä yrittämällä oikeaan metroon ja ruokalassakin oli heppu korjaamassa sitä kahvilaitetta. Hän antoi minulle ilmaisen capuccinon hyvityksenä edellisaamun harmille. Olin iloinen.

Sellainen erikoinen lisähuomio kerrottakoon, että vaikka Bukarestissa on tänään 14 astetta pakkasen puolella, ne loskanalaiset salalammikot olivat silti nestemäisessä muodossa. Ilmeisesti veden jäätymispiste on täälläpäin eri. Tänä aamuna kuitenkin osasin jo varautua ennakkoon, ja suuntasin sivuun eilisen reitiltä. Kiitos suunnattoman nokkeluuteni, sukat ovat kuivat tänään.

Olen nyt syönyt täällä sen verran monta kertaa, että voin avautua siitäkin aiheesta. Ensinnäkin, täällä saa lihotettua itsensä hyvin nopeasti. Maha on yleensä täynnä. Herkkuja riittää ja niitä tarjoillaan kaikkialla. Ruoka on keskiarvona hyvää (oman suppean empiirisen tutkimukseni perusteella), mutta usein mausteetonta ja paikasta riippuen kylmää. Molemmat seikkoja, joita en juuri arvosta. Kahdesti minua on ennakkoon varoitettu tulisesta ruoasta, joka on ollut minusta melko mautonta, eikä kyllä millään asteikolla yhtään tulista. Onneksi löysin chilit, pinkit suolat ja muut jo lähikaupasta. Kiinalainen pikaruokapaikka oli kyllä ehkä elämäni suurin pettymys. Siellä ei ollut edes syömäpuikkoja, saati kiinalaisia. Mausteinakin oli vain suola ja pippuri, tosin se jäi täysin sen tosiasian varjoon, että heillä ei ollut edes riisiä. Virolainen kaverini kertoi, että Bukarestista löytyy kyllä myös oikeita kiinalaisia, jotka osaavat tehdä hyvää kiinalaista ruokaa. Toivo elää.

Samainen kaveri kertoi, että täältä löytyy myös maitorahkaa. Se ei ole aivan samanlaista, mutta ihan hyvää. (Sanoo mies joka syö kanamuniakin raakana.) Kirjoitin sen ylös, että löydän sitten kaupasta. No en tietenkään löytänyt. Missään purnukassa ei lukenut brânză de vaci. Lopulta kysyin neuvoa vastaan tulleelta naiselta. Osoitin muistikirjaani ja näytin eksyneeltä. Elekieli toimii aina. Naista hymyilytti, mutta hän sanoi tietävänsä mitä etsin. Hän vei minut toisen hyllyn luokse ja osoitti yhtä pakettisarjaa sanoen elekielellä: nuo ovat niitä. Olin kiitollinen. Vaikka Google kertoikin, että kyseessä on raejuusto, sisältö maistui hyvinkin paljon maitorahkaa muistuttavalta massalta. 

Vuokraemäntä toi sähköpatterin, jonka avulla selviän takuuvarmasti. Hän toi myös kaksi vilttiä ja neuvoi juomaan punaviiniä illalla, se auttaa. No, onhan se uskottava, tietysti. Hän on ollut täällä minua kauemmin. (Sekä Romaniassa että maapallolla.) Vaikka välillä on vähän vastustusta, niin yksi asia ei muutu: Nämä ihmiset täällä ovat aivan superihania! 

P.S. Muistin ostaa korkkiruuvin päivällä, joten ilta on pelastettu.

Läheisyyttä.

Olen huomannut, että täällä ihmiset todella rakastavat. Kaikki ovat niin älyttömän avuliaita, ettei mieleni oikein vieläkään pysty sitä hyväksymään. Sen kerman löytäneen neidon lisäksi vastaan on tullut muitakin hienoja ihmisiä. Tänään esimerkiksi kävin kirjakaupassa kysymässä josko tässäkin maassa myydään paksua vesiväripaperia sellaisessa. Okei, olihan se jo lähtökohtaisesti aika haastava hankinta kielitaidottomalle, mutta varma häviö tulee sille joka ei edes yritä.

Myyjä ei puhunut englantia, mutta vieressä oleva vanhempi herra puhui vähän. Viesti oli kuitenkin liian haastava, joten nuorempi neitiasiakas kaupan perältä hälytettiin paikalle. Yhteistuumin selvitimme, että sellaista paperia ei tässä pienessä kaupassa ollut. Monenlaisia minulle kyllä tarjottiin hipellettäväksi. Lopuksi tämä neito pyysi paperinpalan ja kirjoitti minulle osoitteen mistä osasta kaupunkia sellaista varmasti löytyisi, siellä on paljon taidekauppoja. Sain myös reittiohjeet, ota ratikka nro 1. Sattumalta tämä vanhempi herra asiakas oli ajamassa juuri samaan paikkaan ja tarjoutui minut sinne viemään samalla kyydillä. Ei näin tapahdu Suomessa, vai tapahtuuko? Ei ainakaan minulle.

Kieltäydyin kuitenkin tästä tarjouksesta, koska oli pimeää enkä ollut varma osaanko sieltä enää takaisin hotelliin. Joka tapauksessa, sitä vain halusin kertoa, että täällä halataan ja ihmiset koskettelevat toisiaan ystävällisesti. Se on mukavaa. Paitsi jos sattuu omalle kohdalle, suomalaisen kehoreviiri kun on aika suuri. Ainakin tämän suomalaisen.

Ensimmäisen viikon saldo, kaiken mainitun lisäksi:

2 turkkiin pukeutunutta hienostonaista

miljardi aamuruuhkassa hidastelevaa metromatkustajaa

6 kukkakauppaa

sairaan hyvää chilimakkaraa ja savujuustoa

lukemattomia vilkkuvia jouluvaloja

1 leipäpakettia suussaan kantava irtokoira (kultainen noutaja)

Murhasta tuli totta - monta jaksoa!

1 kerjäläinen 

1 päälleni kakkinut pulu

Kysely.

Minä ajattelin ottaa tämän ajatuksen uudeksi jokapäiväiseksi motokseni. On tosi paljon kivempaa, kun on mukavaa. Ja jos ei ole, niin voi edes syödä jotain hyvää. Olen huomannut, että monta kertaa tosi ikävät jutut ei tunnu yhtään niin ikäviltä, jos suussa on jotain hyvää. (Kadonnut vyötäröni on huomannut sen myös.)

Tänään minun suuhun menee karjalanpiirakoita. Se tapahtuu vähän ennen kuin menen katsomaan Kummeli-leffaa isolta kankaalta. Tämä saattaa tuntua vähän hullulta, varsinkin jos asuu Maltalla, mutta minut (ja kaikki muut Maltalla asuvat suomalaiset) kutsuttiin sellaiseen tapahtumaan. En oikein tiedä miksi, mutta parempi vain olla valittamatta, koska tämä on selvästi sellainen hyvä asia.

Yksi hassu poika antoi tästä blogista palautetta. Hän oli sitä mieltä, että minun pitäisi oikeasti kirjoittaa blogijutuista jonkinlainen kooste, sellainen ajattelusta kertova kirja - elämän perusteos. Hahaa, ei saa yllyttää hullua. Itse asiassa minä sain tänään aamubussissa idean uuteen kirjaan. Se oli tosi hyvä idea, nimittäin... Tällä hetkellä yksi työni jota teen on minulle hyvin vastenmielistä. Puhumista vieraille ihmisille ja vähän niin kuin myyntiä ja edustusta. Kamalaa kaikki, jos on tosi introvertti tyyppi, niin kuin minä olen. Mutta kun ärsyttävästi samalla myös tosi paljon haluan tehdä tätä hommaa - en niinkään sen tekemisen vuoksi, vaan sen, mitä siitä seuraa. Joten minun on opittava. Ja ainoa tapa, jolla minä voin motivoida itseäni tekemään jotain vastenmielistä, on kirjoittaa siitä samalla. 

Joten. Minä päätin kirjoittaa kirjan. Kuinka introvertti vellihousupelkuri oppii tekemään edustustyötä ja pitämään esittelyjä ja kaikkea sellaista kamalaa. En vielä tiedä miten, mutta minä opin. Koska nyt minulla on motivaatio oppia - pitää saada surkuhupaisaa materiaalia kirjaan. Ja olen ihan satavarma, että sille kirjalle olisi lukijoita. Koska en ole yksin tämän onegelmani kanssa. Aika mahtavaa taas! Viikon paras idea.

Ja tietysti tästä seuraa pyyntö. Jos tuntuu siltä, että olet edes vähäsen introvertti tyyppi, niin käy kirjoittamassa muutama rivi tähän kyselyyn. Tein sen itse. (Osasin!) Tai jos tunnet jonkun, joka ihan selvästi on sitä hiljaista vetäytyvää sorttia, niin pyydä häntä vastaamaan. Siitä on tosi suuri apu ja pääsette heti osalliseksi tulevaan bestselleriin. Onko mitään hienompaa? No ei varmana.

Netin antia.

Tänään internet toi ilon aamuuni. Tai oikeastaan ihan ensimmäisenä aurinko, joka herätti jo ennen kuutta. Mutta se ei haitannut ollenkaan, koska menin niin ajoissa nukkumaan. Sain viimein normalisoitua tämän vinksahtaneen unirytmini, ihan vahingossa. Joka tapauksessa, Astrokalenteri aloitti upeasti otsikolla: Hyppää menestyksen rattaille.

Se on tarkoitukseni. Vaikka kaikki eivät minuun ja tekemiseeni uskokaan, niin minä itse alan uskoa. Nyt on tullut niin monta oikeasti auttavaa kättä ja päätä hommiini mukaan. Asiat vain järjestyvät. Se on ihmeellistä, koska minä vain päätin. Vaikka välillä jo menikin jotain pieleen, niin en antanut sen masentaa, vaan sitkeästi vain visioin positiivisia tuloksia. Päädyin samoihin tuloksiin, mutta eri reittiä kuin kuvittelin. Parempaa reittiä. Tämä oli niin hieno muistutus siitä, että vaikka vastoinkäymisiä tuleekin, niillä on yleensä ihan vain hyvä tarkoitus.

Sitten positiivarit sanoivat näin: 

Vältä ottamasta vaikutteita heiltä, jotka vähättelevät kaikkea mitä teet. Pienet ihmiset tekevät aina niin, mutta todella suuret ihmiset saavat sinut tuntemaan, että myös sinusta voi tulla suuri. 

Voi, että miten hienosti sanottu tuokin taas. Tuli sellainen oikeasti mahtipontinen olo. Näinhän se juuri meneekin. Tämä on vähän sama asia kuin niiden joidenkin upeiden ihmisten seurassa oleminen. Esin sitä haluaa tutustua ihailemaansa ihmiseen paremmin ja ajattelee, että onpa mahtava kaveri, ihanaa että ollaan tavattu. Juuri tuollaisia menestyneitä ihmisiä minä tarvitsenkin elämääni. (Tai mikä termi milloinkin on tuota ihmistä kuvaamaassa.) Ja sitten kuitenkin joka kerta kun tapaa, tuntee itsensä huonoksi. Joko niin, että tuo hyvää tarkoittava huipputyyppi sanoo jotain, joka muka kannustaa, mutta todellisuudessa saa vain huomaamaan omat ärsyttävät puutteet, tai sitten ihan omin avuin huomaa olevansa riittämätön sellaisessa seurassa. Niin kurjalta kuin se tuntuukin sanoa, tuollaiset ihmiset eivät olekaan hyväksi. Heitä pitäisi oikeastaan välttää. Eikä se missään nimessä ole heidän syytään. Se ei ole kenenkään syytä, se vain on.

Seuraavaksi sain TÄMÄN linkin. Näin sinkkuna tuo jotenkin osu ja uppos.

Ja vielä sellainen muutos elämääni, että olen siirtynyt twiittailun maailmaan! Kyllä vain. Minut löytää nyt myös Twitteristä. Tämä on sellainen stalkkereiden järjestelmä, jossa voit seurata haluamiasi tyyppejä ihan luvan kanssa. Seppo sanoi, että siellä ovat kaikki julkkikset, joten tietysti minunkin piti sinne siis työntyä. Voit alkaa seurailla minua TÄMÄN linkin kautta. 

   

Autotalli.

Joona sanoi kerran, että aina joku auttaa, kun vain pyytää. Tänään hän sitten todisti sen omalta osaltaan. Soitin aamulla Sanille ja anoin apua, koska piti päästä autotallille hakemaan vanhoja silmälaseja, ja sitä kaikenlaista muuta puuttuvaa, jota olin tässä kodittomana ollessani jo ehtinyt listata. Pyörättömänä olisi ollut paha nakki kävellä autotallille asti, koska se on melko kaukana, ja toisaalta tavaroita oli tuotava paljon. Joten sain autokyydin ja penkomisapua. Ihania ihmisiä molemmat! Hyvä, että lähtivät mukaan, sillä Sani oli se joka löysi suurimman osan tavaroista pengottuaan laatikot heti minun perässäni. Silmälasiton ei näe. Lopulta kaikki tarvittava kuitenkin löytyi, ja minusta tuli hyvin iloinen. Ja näkevä!

Huomasin samalla, että minulla on noin puolet liikaa tavaraa. Sellaista ihan kivaa, jolla en kuitenkaan tee juuri mitään. Tai saatan tehdäkin, mutta jota en välttämättä tarvitse. Ihminen on siitä erikoinen, että hän kerää ympärilleen paljonkin sellaista, jota ehkä saattaa tarvita. Eihän sitä koskaan tiedä. Vaikka kyllä sen melkein aina tietää. Tuota autotallin hallittua kaaosta muistellessani tein kaksi päätöstä.
1) En osta enää yhtään mitään, ellen todella sitä tarvitse. Todellinen tarve on sellaista hengissä pysymiseen rinnastettavaa. Kuten ravinto ja uni ja vaikka happi.
2) Pidän autotallimyyjäiset Amerikan malliin. Kun kotini on taas asuttavassa kunnossa, vien sinne sen osan omaisuuttani, jota todella käytän, ja myyn loput pois. (Tämä taisi kyllä olla Joonan idea, mutta päätös oli silti minun. Amerikan malli.)

Minulla taitaa olla vähän ikävä kellaria.
 

Hyviä tekoja.

Näin kerran sellaisen paidan, jossa luki: "Äiti on nyt vähän väsynyt." Minusta se oli hieno paita, vaikka en sitä sattuneesta syystä itselleni voinutkaan ostaa. Ajattelin kyllä painaa sellaisen omanlaisen version, se ainakin sopisi viime päivien teemaan. Nimittäin ilona on nyt vähän väsynyt.

Hirvittävän monen tunnin nukkumisen lisäksi minä aloitin myös joulusiivouksen. Se on ehdottomasti vuoden paras siivous. Käyn aina kaikki tavarat läpi ja hävitän turhan ja tuunaan ja järjestelen ja viritän joulun kotini. Ja vähän siinä sivussa siivoankin. Se on yleensä ollut sellainen noin kuukauden kestävä projekti. Jostain syystä tänä vuonna aloitin vähän myöhässä, olen puolivälissä nyt.

Tein joskus vuosia sitten hienon joulukuusen katiskaverkosta. Tänään ostin siihen uudet joulupallovalot ja viritin koko systeemin seinälle. Joulukuusi on joka vuosi vähän erinäköinen, mutta yhä hirmu hieno. Myös katossa roikkuva rakkausoksa sai palloja ja nyt ne rakkauskirjeetkin ovat siellä kiinni. Bonuksena laitan oksaan kiinni Söpöliinin Jenkeistä tuoman lumiukkojoulupallon, se edustaa myös suurta rakkautta. Purin yhden tuolin, muutin vähän järjestystä, nikkaroin rahilaatikon ja sohvapöydän. Se vaatii vielä lisäosia, mutta on jo testikäytössä, tietenkin.

Olenpas minä ehtinyt tehdä paljon. Luulin olevani niin väsynyt, etten jaksa tehdä mitään, mutta ehkä olenkin juuri siksi näin väsynyt, koska olen tehnyt niin paljon. Hmm. Minä olen usein huomaamattani hirmu ahkera. Se olisi kyllä hyvä opetella noteeraamaan jollain tavoin. Usein sitä vaan mollaa itseään tekemättömyydestä. Ihan turhaa, ei se auta yhtään. Varsinkin, jos/kun se ei ole totta.

Minua mietityttää tämä syysmasennus, mikä tuntuu saavan monet suomalaiset aina ihan maihin. Sitten mietin miten paljon toisen auttaminen auttaa itseäkin. Ajattelin, että jos yhdistää nuo asiat, syksyn pimeyden ja auttamisesta tulevan hyvän mielen, mitä sitten tapahtuu omalla ololle? Joka kerta, kun on mieli maassa tai tympii, niin kokeile auttaa jotakuta. Pieni palvelus tai ilahduttaminen. Kuinka oman mielipahan silloin käy? Tein siitä myös Facebookiin ryhmän: iloa. Siihen voi kuka tahansa liittyä. Tarkoitus on siis kertoa miten hyvä mieli itselle tuli, kun teki hyvän mielen toiselle. Ja sitä kautta innostaa muita tekemään hyviä tekoja toisilleen.

Mukavaa viikkoa kaikille!
   

Hassuja sattumia.

Vaikka minä en sattumiin uskokaan. Hyvää huomenta!

Minä olen nukkunut lattialla jo tovin. Kovalla Futonpatjalla. Totuin kylmään ja vetoisuuteen nopeasti, futon taas ei selittelyjä kaipaa, se on paras ikinä. Lauantain jälkeen oli kuitenkin selvää, että kaikki eivät ole minunlaisia sissejä. Joten mietin koko sunnuntain, että minun pitää nyt saada jostain sänky, siis sellainen oikea, jalallinen. Tiistaina avasin Facebookin ja yksi kaveri huuteli, että voisiko joku tulla hakemaan tuon ylimääräisen sängyn pois heiltä pyörimästä. Ilmoittauduin vapaaehtoiseksi, yksi sellainen minulle, kiitos!

Eilen piti saada Aatun talvitapahtumaan tulevat 32 tarraa päivitettyä tälle vuodelle. Joku idiootti (minä) oli hävittänyt ne alkuperäiset koneelta ja varalla oli vain sellaiset versiot, mitä ei voi minun osaamisella ja ohjelmilla muokata. Hädissäni soitin kaverille, joka ilmeisesti osaa kaiken. Ajattelin, että Janne jos kuka tietää mitä minun pitää tehdä. Lähetin yhden malliksi, vaikka tiesin, että virhe oli peruuttamaton. Mietin tuskissani, että miten selitän tämän Aatulle, joka oli ihan kohta tulossa hakemaan minua, että voimme hakea sängyn.

Tuumailin jo illalla, että miten hemmetissä me saadaan se sänky sisälle tänne kellariin, kun se urpo lumiauramies oli kasannut ne lumivuoret tuohon oveni eteen. Itku meinasi päästä, kun avasin oven. Joku ihana ihminen oli juuri tänä aamuna päättänyt käydä lapioimassa minulle uuden polun, hakannut liukuradan rappusista pois, ja vielä hiekoittanut koko reitin. Tuijotin suu auki, enkä silti meinannut uskoa silmiäni. Suun avaaminen yleensä auttaa uskomiseen, mutta ei nyt.

Joten saimme sängyn sujuvasti sisälle. Olen niin iloinen, kaikki vain kääntyi parhain päin. Tulin koneelle ja Jannelta oli tullut sähköpostia. Tuo ihana ihminen oli tehnyt ne kaikki tarrat minulle!! Melkein pääsi uusi itku. Janne pelasti minut, Janne pelasti ystäväni, ja koko talvitapahtuman, ja ehkä koko Suomen, ainakin välillisesti. Angus vain tuumasi, että hyviä asioita tapahtuu hyville ihmisille. Se on totta. Ja tästä kaikesta päättelen, että minä olen aivan mielettömän hyvä tyyppi.

Mutta nyt se tärkein: Janne Lahtinen, olet minun suosikkihenkilö! Kannattaa tutustua Jannen yritykseen, eikä pelkästään siksi, että Janne on huipputyyppi. Janne on nimittäin älyttömän pätevä huipputyyppi.
   

Väliaikatietoja.

Italiaano soitti. Ikävä kyllä taas keskellä yötä. Miksi se ei voi elää päiväsaikaan niin kuin normaalit ihmiset? Eiku hetkinen... Nyt lähti vanha nauhoitus käyntiin.

No Simone soitti joka tapauksessa taas yöllä. Ja siitä seurauksena tein päätöksen, että tästä lähtien minä suljen puhelimeni joka ilta klo 23 loppulomani ajan. Puhelun sisältö ei muuttunut paljonkaan edellisesti. Minun piti nyt heti mennä sen luo. En mennyt. Sain kuulla, etten ymmärrä mitään. Toinen soittaa, kun on ikävä ja haluaa olla minun kanssa ja minä sitten olen vain kamalan itsekäs, kun en heti aamuyöllä ryntää sen luo. Sellainen minä kylmä suomalaisnainen olen, en hyppää vaikka se käskee kuinka.

Tosi sääli, että sillä on niin vaikeaa nyt. Mutta toisaalta, koskaan ei mene niin huonosti, etteikö sitä voisi juomalla pahentaa. Ihan hukassa on, poika parka. Mutta minä sen sijaan olen löytänyt paljon tärkeitä asioita elämääni, vieläpä osittain Simonen ansiosta. Saanut uuden suunnan ja tavoitteita. Olo on aivan mahtava. Kurja ettei mennyt nallekarkit täällä tasan, mielelläni olisin auttanut. Mutta tuollaisesta montusta pitää kyllä ihan itse kiivetä pois. Tiedän kokemuksesta.

Olen saanut taas maalata koko päivän! Vitsi miten voikin olla siistiä tämä tällainen. Aurinko paistaa, lämmin päivä, musiikkia ja maalausta. Ja nyt vielä päikkärit. Elämä - mikä ihana tekosyy.