Lumi.

Eilinen oli kaunis päivä. Aurinko paistoi jopa takapihan risukasaan. Tunsin pistoja sielussa, kun katsoin ikkunasta naapurin siistille pihalle. Oma piha oli lehtien peitossa. Tonttien rajalla on koivu, vaahtera ja muutama syreeni, joista nyt näkyvissä enää alastomia rankoja. Aivan kaikki lehdet näyttivät pudonneet meidän puolelle.

Minulla oli kaksi vaihtoehtoa. Tai varmasti vaikka kuinka monta, mutta kaksi tuli näin äkkiseltään mieleen. Lopetan ikkunasta tuijottamisen ja jatkan puuhastelua sisätiloissa, tai vedän villapaidan niskaan ja painun pihalle haravoimaan. Haravointi on aina ja ollut minun inhokkiasioita. Mutta kun kerta piti oma puutarha saada, niin ihan omatoimisesti on hommat hoidettava. (Ellei palkkaa nuorta ja notkeaa latinopuutarhuria. Hmm.)

Huomasin tulleeni keski-ikäiseksi. Tämä on yksi niitä selvimpiä merkkejä siitä. Jostain syystä haravoinnista oli tullut aivan älyttömän mukavaa! Ehkä siihen vaikutti maailman paras harava, jonka ihana Mies minulle hankki keväällä. Tai lehtien naurettava määrä - tuntui, että koko kylän kaikki lehdet olivat leijailleet meidän pihamaalle. Tai ehkä syynä oli se tosiasia, että vaikka piha onkin ihanalla tavalla oma, se on myös hyvin pieni ja melko helposti haravoitavissa. Joka tapauksessa, minä nautin. Keski-ikäisen rauhallisella ilolla.

Tänä aamuna menin heti herättyäni ikkunaan ihailemaan pikku kätösteni aikaansaannoksia, mutta näkymä oli tyrmistyttävä. Lunta. Koko piha täynnä lunta! Arvatenkin piha olisi näyttänyt aivan samalta, vaikka olisin jäänyt eilen puuhastelemaan sisätiloihin. Keski-ikäistä mieltäni lohduttaa kuitenkin ennakoiva ajatus keväästä. Ne vaivalla haravoidut lehdet olisivat olleet siellä sitten odottamassa minua ensi vuonna liiskaantuneina ja rumina.

Ikääntyminen on ollut nyt mielessä useamman päivän. Viime viikolla ollut syntymän vuosipäivä varmaankin aiheutti tämän. Suuri kiitos kaikille onnitteluista! Ilahdutti kovasti. Mies vei minut syntymäpäiväretkelle toiseen kaupunkiin. Pieneen, mutta tuhat kertaa suurempaan kuin tämä meidän oma minikylä. Kierrettiin kirpputoreja. Löysin etsimäni lampunvarjostimen, hienoja koreja ja yllätysbonuksena uskomattoman hienon turkoosin kirjoituskoneen. Sellaisen, jossa on mustenauha kahden kiekon välissä, jota kirjaisinvarret näpäyttävät, kun iskee kovasti näppäimille, ja vipu, josta vedetään uusi rivi. Olen haaveillut sellaisesta jo kauan, mutta ne ovat aina niin kalliita. Tämä ei ollut. Ja kaiken lisäksi... Turkoosi. Se sopii täydellisesti moniväriseen Sala Studioon.

Tästä eteenpäin sitten vain odottelen joulua. Nythän sen voi sanoa ääneen, koska lumikin tuli jo maahan. Enää kaksi kuukautta - ja kuukauden päästä voi jo aloittaa jouluvalmistelut. Kuka haluaa osallistua joulukalenteriini tänä vuonna?

Viiiiiiiikonloppu!

Voihan viikonloppu! Perjantaina kävin paikallisessa pubissa työkaverin kanssa. Hän asuu samassa kylässä ja kävelimme yhtä matkaa kotiin. Jostain syystä tutustuminen on helpompaa, jos voi istua auringon paisteessa terangilla ja nauttia hyvästä oluesta. Aikamoisen vaikuttavia tarinoita, mutta niin kai se menee. Kaikilla meillä on omat taustamme.

Lauantaina heräsin jotenkin häiriintyneen aikaisin ja aloitin hommat. Maalasin loput seinät kertaalleen ja sitten suihkun kautta ruokakauppaan, josta kodin kautta bussilla sinne mystiseen shoppailutaivaaseen. Tai helvettiin, riippuen siitä kumpaa joukkuetta kannatat. Itse koitin hoitaa ostamiset mahdollisimman nopeasti. Tiesin täsmälleen mitä tarvitsin ja melkein kaiken sen sain. Viikonloppu on täällä perheaikaa, joten arvatenkin siellä oli pari perhettä seuranani. Kaukana taivaasta siis.

Illalla kävin tutustumassa paikalliseen yöelämään, siis siihen samaan kylän ainoaan baariin. Sain tuoppini ja kävelin yhden pöydän ohi, jossa istui kaksi hyvin irlantilaisen näköistä miestä. Harvinaisuus näillä seuduilla. Toinen heistä pysäytti minut. Samaan aikaan lavalla esiintynyt artisti saattoi myös vaikuttaa asiaan, mutta en kuullut tai ymmärtänyt sanaakaan tuon miehen puheesta. Mies tapitti suoraan silmiin ja kysyi samoja asioita yhä uudestaan. Lopulta oli pakko kysyä, että  puhuuko hän englantia. Toinen kavereista näytti peukkua. Juu, puhuvat ihan oikeasti englantia. Sen toisen puheesta sain vähän enemmän selvää, kun esiintyjä lopetti, mutta tämän toisen mokellus jäi minulle yhä mysteeriksi. Ilmeisesti näytän kovasti joltain Steve nimiseltä pelaajalta. Laji oli ehä rugby.

Pääsin kotiin turvallisesti, sillä tämä hieman selkeämmin puhuva saattoi minut melkein ovelle saakka. Ja koska tiedän, että Nalle nukkuu aina ikkuna auki siinä alakerrassa, uskalsin ottaa tuon saattajan mukaani. Ehkä olen liian epäluuloinen. Italiassa menin pelottomasti miten sattuu ja missä vain. Jostain syystä minut on täällä peloteltu pilalle. Ehkä se johtuu siitä miten eri tavalla ihmiset käyttäytyvät. Kukaan ei edes katso silmiin, varsinkaan jos on kassalla tai baaritiskillä töissä. Tylyä ja kylmää ja välinpitämätöntä. Ehkä siitä syystä kuvittelen näiden ihmisten olevan pahempia, kuin lipevät italialaiset.

Olin aivan innoissani, koska sain niin hyvät kämppikset. Nalle esimerkiksi vaihtoi vessaan lampun (olen liian lyhyt) ja ruuvasi takkikoukun oveeni (olen liian voimaton). On hyvä asua suurien ihmisten kanssa juuri tällaisten tilanteiden vuoksi. Ja tuntuu oikeasti paljon turvallisemmalta. Mietin, että kävipä hyvä tuuri, että sain juuri nämä kämppikset, mutta ilmeisesti tämä talo on ollut ennen minua kovin hiljainen. Muusikko sanoi eilen, etteivät he juuri koskaan puhuneet mitään toisilleen, ja saattoi mennä päiviä etteivät nähneet. Mutta nyt, melkein aina jos menen keittiöön, niin joku tulee sinne myös juttelemaan, ja kohta toinenkin. Se on mukavaa. 

Nyt kun ensimmäinen oikea baariviikonloppu on selvitty hengissä läpi, niin voi hyvillä mielin rauhoittua ja harjoitella arkielämää. Aloittaa opiskelu oikein kunnolla ja nauttia vapaa-ajasta. Ostin eilen lukulampun, joten nyt voin lukea iltaisin sängyssä - jos siis joskus luulen jaksavani pysyä valveilla vielä siinä vaiheessa, kun pimeä tulee. Nämä ovat kuitenkin niitä pieniä asioita, joita ei tajua arvostaa ennen kuin niitä ei ole. Pöytälamppu ikkunalaudalla, sängyn vieressä. Yölamppu, miten mahtava keksintö! Harmi vain, ettei minulla ole luettavaa. 

Täällä on nyt vuoden paras aika. Syyskuu on ilmeisesti Irlannissa se vuoden paras kuukausi. Aurinko paistaa kuumasti ja ihmiset kulkevat kesävaatteissa. Täällä on lähes hellelukemat, sellainen hyvä suomen kesä. Jos syksyn pimeys ja koleus nyt ahdistaa Suomessa, niin tämä on ehdottomasti se paikka missä pitää silloin olla. Ihan vinkiksi. Kunpa olisin tajunnut tämän aikaisemmin. Tämä olisi nyt hyvä paikka Toyboylle, sitä kun raastaa aina Suomen syksy. Mutta jälkiviisaana on turha neuvoa. En tiennyt sitä, joten Toyboy synkkäilee Suomessa ja minä ikävöin Irlannissa. Sellaista se elämä on.
 

Korkealentoa.

Nyt on syksy. Ehdottomasti Suomen paras vuodenaika. Koulut alkavat aina syksyllä, ja se tapahtuu huomenna, joten siitä voi päätellä, että syksy on tullut. Suomalaisillakin on nyt mahdollisuus nauttia lämpimistä pimeistä öistä. Siis voisi olla, jos Suomessa olisi ollut normaali kesä, eikä tällainen tyhmä pakkaskesä. Ihme, että lumet ylipäätään sulivat keväällä. En ole kuitenkaan kuullut kovin monen valittavan kesän huonoudesta. Ihmiset ovat nauttineen lomasta ja tapahtumista, huolimatta sateista ja viileästä. Silloin siitä kuuli jatkuvasti, kun meillä oli poikkeuksellinen hellekesä, kuinka tukahduttavan kuuma oli, ja miten ei jaksanut tehdä mitään. Ehkä meille suomalaisille tällainen viileys on parempaa kuin läkähdyttävä helle. Ainakin minulle on. Ne lämpimät pimeät yöt ovat mahtavia juuri siksi, ettei ole kuuma, vaan sopiva.

Olen tämän kesän aikana joutunut moneen kertaan epämukavuusalueelle. Uusia pelottavia tilanteita, keskusteluiksi naamioituja puhutteluja, vieraita ihmisiä ja uusien asioiden kohtaamista. Myös ikävien. On kurjaa, kun selän takana juonitaan. Selkään puukotus on ehkä juuri siksi niin tuskallista, kun puukkoa ei tietenkään näe etukäteen. Sen vain tuntee sitten, kun on liian myöhäistä. Kun mitään ei ole enää tehtävissä. Siis sille puukolle. Kaikelle muulle on kyllä paljonkin tehtävissä. Voi esimerkiksi huomata, että on luottanut vääriin ihmisiin. Voi todelta, että joskus käy niin. Voi antaa asian olla, ohittaa sen ilman sen suurempaa kriisiä. Oppia virheistään, ja ehkä muidenkin. Nousta kataluuden yläpuolelle. Ymmärtää, että eihän minun tarvitse alentua sellaiseen. Minä voin ihan hyvin olla minä, mutta tehdä sen jatkossa toisessa seurassa. Synkkäilköön ne jotka haluavat. Minä haluan muita juttuja. Tällaisella asenteella olen matkannut koko kesän, ja tuntuu hirmu hyvältä. Jatkan samaan malliin.

Se on jännä miten asiat aina vaikuttavat joltain, mutta sitten voivat olla montaakin eri asiaa. Totuutta on aina vaikea hahmottaa, koska jokainen näkee asiat eri tavalla. Olen viimein oppinut sen. En ole enää niin sinisilmäinen kuin ennen. Jokainen täällä pelaa omaan pussiinsa, toiset röyhkeämmin kuin toiset. Ja ne ihmiset, jotka laittavat aina toiset itsensä edelle, ennemmin tai myöhemmin poljetaan jalkoihin. Tämä on ollut tänä kesänä mentorini voimakkain opetus. Opi puolustamaan itseäsi. Ja mielestäni olen onnistunut siinä aika hyvin. Olen oppinut jättämään asiat omaan arvonsa. Ja ihmiset. Ja ennen kaikkea sanat. Sanoilla on minulle suurempi merkitys kuin monelle. Ja olen aivan selvästi antanut myös muiden sanoille oman merkitykseni mukaisen arvon. Olen uskonut sanoja, vaikka olisi pitänyt nähdä sanojen taakse, siihen mitä sanat edustavat. Se ei välttämättä ole sama asia.

Yritän aina ajatella niin, että vain totuudella on merkitystä. Mutta ainoa varma totuus on tämä: Se mikä on, se on. Maapallo pyörii, mannerlaatat liikkuvat. Luonto elää. Ensin synnytään, sitten kasvetaan, vanhetaan ja lopulta kuollaan. Energia muuttaa muotoaan, ja jatkaa aina vain. Kun katsoo sitä suurempaa kuvaa, niin kaikki muu siellä seassa on kokolailla mitätöntä. Tosin harva katsoo. Ja siksi kai meillä on niin paljon kaikkia kriisejä. Suremman kuvan ymmärtäminen ei ehkä muuta asioita, mutta helpottaa oloa kummasti. Kokemus puhuu nyt. Tai siis kirjoittaa.

Lainaan tähän loppuun Monty Pythonia.

Materia on energiaa. Maailmankaikkeudessa on useita energiakenttiä, joita ei yleensä havaita. Joillakin energioilla on henkinen alkulähde, ne vaikuttavat yksilön sieluun. Kuitenkaan tämä sielu ei ole olemassa ab initio – kuten oikeaoppinen kristinusko opettaa. Se täytyy synnyttää opastetulla itsetarkkailulla. Tämä saavutetaan harvoin sillä ihmisellä on ainutlaatuinen kyky antaa arkisten pikkuasioiden harhauttaa itsensä henkisistä asioista.

   

Hyviä tekoja.

Näin kerran sellaisen paidan, jossa luki: "Äiti on nyt vähän väsynyt." Minusta se oli hieno paita, vaikka en sitä sattuneesta syystä itselleni voinutkaan ostaa. Ajattelin kyllä painaa sellaisen omanlaisen version, se ainakin sopisi viime päivien teemaan. Nimittäin ilona on nyt vähän väsynyt.

Hirvittävän monen tunnin nukkumisen lisäksi minä aloitin myös joulusiivouksen. Se on ehdottomasti vuoden paras siivous. Käyn aina kaikki tavarat läpi ja hävitän turhan ja tuunaan ja järjestelen ja viritän joulun kotini. Ja vähän siinä sivussa siivoankin. Se on yleensä ollut sellainen noin kuukauden kestävä projekti. Jostain syystä tänä vuonna aloitin vähän myöhässä, olen puolivälissä nyt.

Tein joskus vuosia sitten hienon joulukuusen katiskaverkosta. Tänään ostin siihen uudet joulupallovalot ja viritin koko systeemin seinälle. Joulukuusi on joka vuosi vähän erinäköinen, mutta yhä hirmu hieno. Myös katossa roikkuva rakkausoksa sai palloja ja nyt ne rakkauskirjeetkin ovat siellä kiinni. Bonuksena laitan oksaan kiinni Söpöliinin Jenkeistä tuoman lumiukkojoulupallon, se edustaa myös suurta rakkautta. Purin yhden tuolin, muutin vähän järjestystä, nikkaroin rahilaatikon ja sohvapöydän. Se vaatii vielä lisäosia, mutta on jo testikäytössä, tietenkin.

Olenpas minä ehtinyt tehdä paljon. Luulin olevani niin väsynyt, etten jaksa tehdä mitään, mutta ehkä olenkin juuri siksi näin väsynyt, koska olen tehnyt niin paljon. Hmm. Minä olen usein huomaamattani hirmu ahkera. Se olisi kyllä hyvä opetella noteeraamaan jollain tavoin. Usein sitä vaan mollaa itseään tekemättömyydestä. Ihan turhaa, ei se auta yhtään. Varsinkin, jos/kun se ei ole totta.

Minua mietityttää tämä syysmasennus, mikä tuntuu saavan monet suomalaiset aina ihan maihin. Sitten mietin miten paljon toisen auttaminen auttaa itseäkin. Ajattelin, että jos yhdistää nuo asiat, syksyn pimeyden ja auttamisesta tulevan hyvän mielen, mitä sitten tapahtuu omalla ololle? Joka kerta, kun on mieli maassa tai tympii, niin kokeile auttaa jotakuta. Pieni palvelus tai ilahduttaminen. Kuinka oman mielipahan silloin käy? Tein siitä myös Facebookiin ryhmän: iloa. Siihen voi kuka tahansa liittyä. Tarkoitus on siis kertoa miten hyvä mieli itselle tuli, kun teki hyvän mielen toiselle. Ja sitä kautta innostaa muita tekemään hyviä tekoja toisilleen.

Mukavaa viikkoa kaikille!
   

Tosi aamu.

Hyvää huomenta. Mistä tietää, että on univelkaantunut? Siitä, ettei illalla saa millään unta ja sitten vapaan päivän aamuna herää ennen kuutta. Voi minua.

Mistäs sitten tietää, että on syksy? No siitä, että naapuritalon päädyssä pojottaa iltapäivällä noin miljoona pikkunassikkaa. Arvaan, että olivat yläasteen reippaita oppijoita. Ei olisi ollut kiva olla bussikuski eilen. Nimittäin arvaan myös, että olivat kaikki tunkemassa siihen samaan Vaajakoskelle menevään bussiin. Vaajakosken yläaste on nykyään täällä keskustassa, ihan minun lähellä, sillä se fyysinen oikea Vaajakosken koulu on remontissa. Joka tapauksessa, koulu on alkanut = syksy on alkanut.

Toinen hyvä vinkki syksyn tunnistamiseen on se, että ilona (joka kirjoittaa itsestään kolmannessa persoonassa, vaikka ei itsekään pidä siitä, että niin tehdään) aloittaa jouluvalmistelut! Ikkunoiden tiivistysoperaatio liittyy myös vahvasti siihen - en halua palella jouluna. Syksyn suunnaton suursiivous liittyy siihen - jouluna pitää olla siistiä. Olen piristänyt työkavereita joulusuunnitelmilla. Eilen vuorossa oli piparkakkutalo, joka tänä vuonna onkin linna ja tehdäänkin sokerista. (Eli sokerilinna?) Viime vuonna teimme upean bungalowin Joonan ja Sanin kanssa. Tänä vuonna teen siis jotain ihan muuta. Löysin netistä kuvan ja vähän opastusta sellaiseen, joten haluan kokeilla tietenkin. Työtiina taas löysi upean linnamallin, mitä jalostamme vielä. (Oli ehkä turhan vaativa näin aloittelijalle.)

Olen myös tekemässä joulukalenteria! Sain tähänkin vetoapua netistä ja sitten muokkasin ideaa. Luukkuihin eli laatikoihin tulee viestirullia, joita muut ihmiset minulle kirjoittavat. Pyydän ne kavereilta, enkä tiedä mitä niissä on, ennen kuin sitten kyseisenä aamuna. Toimii siis sillä perinteisellä joulukalenteriajatuksella. Haluatko sinäkin osallistua? Se olisi mahtavaa! Vielä on monta päivää vapaana, jos kiinnostaa. Vinkkaa vaikka kommentoimalla tätä kirjoitusta, niin annan opasteet luukun tekoon. Helppoa, mutta mukavaa!

Tänään meillä on Operaatio Jämsä. Tai lähinnä minulla. Voit toki osallistua lukemalla blogia siellä, missä sitten oletkin. Operaatio on kaksiosainen. Luonnollisesti nyt ensin on se ensimmäinen osa. (Okei, tämä kirjoituksen taso olkoon toinen vinkki siitä univelkaantumisesta.)

Vaan nyt pitää heretä ja rientää junaan.
Hyvää viikonloppua!