Koh Phangan.

Kun hotellitäti sanoi, että hän tilaa minulle taksin niin minä luulin, että hän tilaa minulle taksin. Mutta pihaan tuli musta lava-auto ja isoisä. Lähdin hotellilta siis erittäin vanhan papparaisen kyydissä. Keskustelu oli koko matkan hyvin niukkaa. Isoisä sanoi jotain silloin tällöin ja minä nyökytin. Olen melko varma, että hän puhui thaimaan kieltä, jota minä en siis puhu. Hän kuitenkin vei minut oikeaan paikkaan ja melko ajoissa. 

Ostin lipun lauttaan ja raahasin järkyttävän painavat laukut laituria pitkin pieneen paattiin. Olin niin tyytyväinen, kun viimein istahdin lautan lattialle. Laivamies oli ottanut laukkuni vastaan, aurinko paistoi, lämmin meri-ilma puhalsi pehmeästi kasvoille. Mietin, että sinne ne nyt jäävät. Koh Samui, ahdistus, pelot, pettymykset ja ikävät ihmiset. (Jäi sinne myös muutama mukava ihminen, mutta aion kyllä pitää heihin yhteyttä, joten se ei aiheuttanut niin suunnatonta luopumisen tuskaa.) Päätin, että tästä eteenpäin matkani on pelkästään ihana.

Toyboy oli minua vastassa Koh Phanganilla. Jättiläiskassi, iso rinkka ja minä kyytiin, sitten mopolla siihen johonkin lähelle syömään. Ensimmäisen evästyksen jälkeen vuokrasin mopon koko viikoksi, joten matka jatkui nelipyöräisesti. Tämä minun mopo nro 2 on kyllä erityisen kelpo pyörä. Se on valkoinen, pieni ja hyvin ketterä. Oikukkaampi ja vaativampi kuin se vanha rouva Fiore, mutta pidän tästä kyllä enemmän. Aluksi vähän jännitti, mutta hyväksyimme nopeasti toisemme. Minua jännitti kyllä vähän tämä uusi maastokin, kovin on toisenlaiset tiet kuin Samuilla. Ajettiin heti aivan saaren päähän, missä Toyboy asuu. Olin äärettömän onnellinen, kun selvisin mutkittelevan vuoristoratatien loppuun hengissä, vaikka reitti alkoi sellaisella “ota kunnolla vauhtia, että pääset ylös asti” mäellä. Saari otti luulot pois heti ensimmäisenä päivänä.

Kuva ei ole vinossa, tie on vain pirun jyrkkä.

Toyboy pysähtyi kesken matkan, koska tien vieressa oli norsuja. Ihan oikeita, neljä kappaletta. Joku täti tuli yhden luokse letkun kanssa, suihkutti vettä norsun eteen, norsu imi veden kärsäänsä ja sitten ruiski kaiken itsensä päälle. Olin aivan ihmeissäni, en ole tainnut koskaan ennen nähdä norsuja livenä. En ainakaan noin läheltä. Ja ehkä jotain lapsena nähtyä sirkusta ei edes lasketa. 

Kun päästiin perille, totesin välittömästi, että tämä Coconut Beach on oikeasti paratiisi. Rinteeseen rakennettuja sinikattoisia bungaloweja aivan siinä meren rannassa. Hiekka on niin pehmeää, että se tuntuu melkein vedeltä. Vaikka ollaan selvästi viidakon keskellä taas, niin tämä on sellainen kaunis ja viihtyisä viidakko. Istuttiin illalla lähes täyden kuun valossa rannalla. Kuun valo on niin erikoinen. Sen sävyn ja voiman huomaa vasta silloin, kun kaikkialla on muuten aivan pimeää. Niin kuin täällä on. 

Parista rantapuusta roikkui sellaiset ihanat lankkukeinut. En edes muista milloin viimeksi olisin keinunut oikeassa keinussa, siitä on niin monta vuotta. (Suomessa kaikkialla on vain niitä mummokeinuja, joissa ei oikeasti voi edes keinua.) Istuin lankulla ja Toyboy antoi vauhtia. Se oli aivan mahtavaa! Keinuminen, miten voi joku noin yksinkertainen asia tuntua niin huikealta? Vauhtikin oli aivan mieletön. Suosittelen kaikille keinujen asennusta ensi kesäksi. 

Illalla käytiin ajelemassa kylällä, siellä oli kiertävät markkinat viimeistä päivää ja jotain bändejä soittamassa. Jo mennessä meidät pydäytettiin, nyt poliisien toimesta. Ajettiin huumeratsiaan. Toyboy tutkittiin tarkasti, samoin mopo. Kun tuli minun vuoro mennä kopeloitavaksi, setä vain nyökytti ja huitoi, että mene vaan. Minua ei siis tarkistettu. Ei minulla kyllä huumeita mukana ollutkaan, mutta silti. Omituista.

Kun yöllä istuttiin hiekalla, näin edessäni jonkin liikkuvan tosi nopeasti. Se oli rapu, sellainen vähän suurempi. Ne menevät aivan hirvittävän lujaa. Toyboy yritti tietysti pyydystää sitä, koska tietää kuinka sellaisen saa otettua kiinni ilman, että rapu pääsee saksimaan. Jos siis saa kiinni. Jossain vaiheessa ajojahtia rapu käänsi suuntaa ja lähtikin juoksemaan suoraan minua päin. Kaikki tapahtui kovin nopeasti, mutta ehdin ymmärtää, että tuo rapu tulee kyllä aivan kohti ja sitten se jo törmäsikin minun kankkuun. Törmäys ei ollut kovin voimakas, mutta siitä huolimatta tunsin sen hyvin. Siis oikeasti... Rapu juoksi hädissään päin minun pyllyä! Olin kuolla nauruun. Eihän tällaista tapahdu! 

Ihan selvästi olin oikeassa. Nyt matkani on pelkästään ihana. 

...vaikka mökin takana lymyilikin tällainen aamulla. 

Noin metrin pitkä ja ilmeisesti kovasti myrkyllinen. 

   

Tuumailuja.

Olen tutustunut täällä muutamiin suomalaisiin. Osa heistä on tosi mukavia. Ja sitten on niitä toisenlaisia tyyppejä, joita en aivan koko ajan ymmärrä. (Varmasti ihan mukavia ihmisiä hekin, jonkun toisen mielestä.) Yksi on juoppohullu. Saa järkyttäviä raivokohtauksia ja uhkailee kännissä ihmisiä. Kerran myös minua. Sen pystyin ohittamaan, koska kyseessä ei ole mikään järjen jättiläinen. Rakkautta ja valoa vain hänenkin turmeltuneelle mielelleen. Mutta ystäväni tappouhkaus oli jo vähän liikaa minullekin. Siihen vedän rajan. Minulla ei ole enää mitään asiaa kyseiselle kaverille.

Toinen on aina kännissä, myös töissä. Kaveri on pitkälle opiskellut ja äärettomän fiksu, mutta omien sanojensa mukaan hän on ollut humalassa 20 vuotta, paitsi sen ajan kun oli täällä vankilassa pari viikkoa. (Viisumin ylitys tai jotain sellaista, en ole varma.) Kolmas on niin sekaisin päästään, että leikkasi toissapäivänä itseltään saksilla palan korvasta. Siinä päässä taitaa olla muitakin ongelmia kuin huumeet. Kaikenlaiset vainoharhat puskee läpi jo niin voimalla, että oikeasti pelottaa tuon kaverin arvaamattomuus. Tyyppi säilöi korvanpalan pakkaseen aikomuksenaan tehdä siitä kaulakorun. Toyboy ehdotti, että tekisi siitä sittenkin korvakorun, että voisi sitten käyttää oikeaa korvaansa vasemmassa korvassa... On sanomattakin selvää, että olen aika paljon omissa oloissani. Ja Toyboyn kanssa. Ja parin suomalaisen tytön, jotka eivät ole seonneet muiden tavoin.

Mietittiin tätä tuossa yksi päivä. Tämä saari on todellinen paratiisi. Mutta aika moni ei tunnu kestävän sitä. Paikallisten päätehtävä on kusettaa meitä farangeja, eli valkonaamaturisteja. Niitäkin, jotka jäävät tänne pidemmäksi aikaa. Tämä ei ole mikään järkevä kansa. Mutta tultiin siihen tulokseen, että täällä selviää vain kusipäät. Ne jotka kusettavat takaisin ja sietävät itseään sellaisena. En oikein tiedä mitä siitä ajattelisin. Toisaalta haluaisin jäädä tänne, nauttimaan rennosta elämästä päivä kerrallaan, koska minulle tämä on paratiisi, jonka vielä kestän. En kuitenkaan halua muuttua tuollaiseksi. Mutta sitten tajusin, että eihän minun tarvitsekaan. 

Esimerkkinä nyt vaikka tuo mopoilu. Istuttiin Tomin hotellilla syömässä Jennin kanssa. Olin silloin ensimmäistä päivää omalla mopolla liikenteessä. Eli aivan tohkeissani siitä tosiasiasta, että minä itse olin ajanut sen vekottimen toiseen kaupunkiin ja selvinnyt matkasta hengissä. Sanoin, että tosi hyvä oikeastaan kun nyt on tämä mopo, niin ei tule juotua kovin paljon. (Alkoholi on täällä halvempaa kuin maito tai mehu.) Samassa kuului selkäni takaa järjetön röhönauru, johon Jenni yhtyi. Käännyin katsomaan ja siellä baaritiskillä istui suomalainen mies, joka oli kuunnellut keskustelumme. Hämmentyneenä koitin selittää, että tämä on periaate. Minä en aja jos olen juonut. Mies sanoi myötätuntoisesti: 'Hei, meillä kaikilla oli tuo periaate kun tultiin tänne' ja jatkoi nauruaan.

Olen oppinut hyväksi kuskiksi. Ajattelin sen niin, että jos opin ajamaan mopoa täällä, tässä liikenteessä kaikkien näiden kahjojen seassa, niin sitten osaan kyllä ajaa ihan missä tahansa. Koska se on totta. Täällä ajetaan erittäin humalassa, varsinkin siis turistit. Tällä saarella kuolee 1,3 ihmistä joka päivä. (Tai 1,6 - olen kuullut molemmat, enkä tiedä kumpi on totta.) Kolareita sattuu tietysti paljon enemmän, koska suurin osa vain teloo itsensä ja selviää hengissä. Täytyy olla tosi varovainen, liikenne on täällä aika erikoista ilman juoppojakin. Pari päivää sitten lähdin hotellilta ja vastaan tuli tällainen otus.

Sitä talutettiin narussa. Keskellä päätietä. Tai ei keskellä, mutta kuitenkin. Kuva on maaseudulta, se kaupungissa tallustellut oli musta ja suurempi. Oletan, että kuitenkin samaa rotua.

Olen oppinut, että yksisuuntaista voi ajaa molempiin suuntiin, mutta ei kaikkialla. Punaisia päin voi ajaa, mutta vain jos kääntyy vasemmalle. Myös vastaantulevien kaistalla voi ajaa vaikka kuinka pitkään, jos on paljon liikennettä eikä pääse tien yli omalle puolelle. Se on sitä 'thai style' ajamista. Tiedän myös, että mopolla voi ohittaa molemmilta puolilta, riippuen siitä mistä pääse parhaiten ajamaan. Jos edessä ajava mopo vilkuttaa, se ei ei välttämättä ole kääntymässä, vaan unohtanut painaa vilkun pois. Itseltänikin se unohtuu joskus. Koirat eivät pelkää edes autoja, joten ne saattavat milloin tahansa juosta mopon eteen. Mietin Emma-ystäväni sanoja joka kerta, kun lähden ajamaan. Jokainen on vihollinen. Sillä tavalla täällä pärjää.

Ja sitä paitsi, ei minun tarvitse luopua periaatteistani, vaikka muut niin tekevät.

  

I had a dream...

Monta vuotta sitten löysin itselleni unelman H&M:n mainoksesta. Se ei ollut minkäänlainen vaate, vaan lause. En muista sitä aivan sanatarkasti enää, mutta ajatus meni jotenkin näin: I would love to celebrate New Years Eve on the beach, dancing barefoot in a light dress. Leikkasin tuon lauseen itselleni muistiin ja lappu on silloin tällöin osunut silmiini. Se ei ole ollut kovin realistinen unelma, koska asuin Suomessa. Irlannista lähtiessä lentoni oli harmillisesti ensimmäinen päivä tammikuuta. Missasin unelmani parilla päivällä! Ajattelin kuitenkin, että ei se haittaa. Ehkä sitten joskus. Minä en juuri käytä mekkoja, enkä varsinkaan tanssi.

Eilen käveltiin yhdellä Koh Samuin rannalla ihan vain lauantain kunniaksi. Puihin oli viritetty punaisia paperipallovaloja, muutama bändi oli soittamassa aivan meren viereen kyhätyillä lavoilla, buffet ruokapaikkakin oli ihan siellä hiekalla. Rannalla oli paljon onnellisia turisteja. Siellä oli jopa ilokaasua tarjolla! (Turistit varmaankin olivat onnellisia ihan ilman kaasuakin.) Olin aivan innoissani, koska bändi soitti niin hyviä, tuttuja kappaleita, oli lämmin pimeä ilta, ja meillä oli tosi mukavaa. Kävi ilmi, että nämä paikalliset juhlivat nyt kiinalaista uutta vuotta. Yhtäkkiä tajusin, että voi hyvänen aika! Tämähän on minun unelmani!

Joku on joskus sanonut, että tavoitteet pitää laittaa tarpeeksi korkealle, koska yleensä vain 50 % siitä toteutuu. Jos neljä viidestä osuu kohdalleen, niin sitä voi jo sanoa tavoitteeseen pääsyksi. Kyllä vain! Olin biitsillä, olin varpasillaan ja nyt todellakin oli se New Years Eve! Enhän minä missään vaiheessa sanonut, että haaveen pitää mennä jonkun luterilaisen kirkon ajanlaskun mukaan. Mekkoa minulla ei ollut, koska minä en mekossa täällä juuri liiku, mutta mitä siitä. Kun sain tämän uskomattoman hienon oivalluksen, pistin välittömästi tanssiksi. Neljä viidestä on paljon enemmän kuin 50 %! Toyboy nauroi "minun kanssani" (koska en osaa tanssia), mutta sekään ei haitannut. Tyyppihän ei kuulu millään tavoin tähän unelmaan. Huippuhyvä fiilis!

   

Kuulumiskooste.

Sain joku aika sitten viestin, jossa toivotettiin mukavaa jatkoa sinne Irlantiin. Samansuuntaista ihmettelyä on tullut vastaan sen jälkeenkin. Ja lähinnä nyt siis Stailistini innoittamana päätin kertoa kuulumisia niillekin, jotka eivät normaalisti jaksa blogiani lukea. Se porukka on kuitenkin enemmistö. Tässä kooste viimeisen vuoden ajalta.

Sairastuin työpaikallani, koska talossa oli hometta. Ja koska olen altistunut homeelle aikaisemminkin, oireeni tulivat minulle tavattoman vahvoina. Jouduin puhutteluun, koska kirjoitin tästä blogiini, vaikka 'se ei ollut varmaa'. Sellainen kuulemma voi vaikuttaa firman liikevaihtoon. No, vaikuttaa tai ei, kehoni oli kuitenkin erittäin varma asiasta, enkä voinut mitenkään töitä talossa jatkaa.

Samaan aikaan kellarikotiini tuli vesivahinko. Kaikki tavarani piti kuskata autotalliin. Olin niin hyväonninen, ettei mikään mennyt rikki tai pilalle, mutta olin käytännössä koko kesän koditon. Surffailin erinäisillä sohvilla, pääasiassa tukevan Emma-ystäväni ja Söpöliinin luona.

Olin Jyväskylän Kesä -festareilla hommissa, kun tapasin Toyboyn. Tykästyin.

Koska työpaikalla en voinut olla, eikä kotiakaan ollut, päätin hakea töitä jostain kauempaa. Päädyin lopulta Irlantiin, IBM:n help deskiin. Irlannin työtilanne on huono, mutta meille suomea puhuville siellä kyllä riittää hommaa paljonkin.

Joten laina-autotalliin tungettu omaisuuteni piti siirtää muualle. Nyt tavarani on ripoteltu Annen ja äidin luokse, ja molempien varastoihin. Siellä ovat hyvässä tallessa. Jopo meni hoitoon Elinalle. Nämä minun lähdöt ovat vähän äkkinäisiä. Jos jotain joskus onnistun päättämään, se pitää tapahtua heti.

Syksyn asuin Dublinissa, jossa en viihtynyt päivääkään. Muutaman ihanan ihmisen kyllä tapasin, mutta siinä se Irlannin anti sitten olikin. Maa ei ollut vähääkään sellainen, josta aina kuulee, kun puhutaan Irlannista ja sen iloisista asukkaista. Olin pettynyt.

Alkusyksystä Toyboy muutti Thaimaahan, Koh Samuille. Siellä oli töitä tarjolla ja lämmintä, ja sehän usein riittää, ainakin meidänlaiselle ihmisrodulle. Aikani asiaa puntaroituani päätin minäkin lähteä aurinkoon. Dublinin ahdistus oli jo niin lamaannuttava, ja vasta oltiin talvea kohti menossa. Irlannissa on syksyisin paras sää. (Ja sataa silti lähes joka päivä.)

Heti vuoden alusta istuin koneeseen ja matkasin sen 20 tuntia. Mutta se kyllä kannatti, koska Toyboy oli kentällä vastassa. Ensimmäisen viikon muistikuvat ovat päässäni hyvin sekavia. Asustettiin ensin pimeässä hostellihuoneessa, jossa ikkunan edessä olevan naapuritalon seinää purettiin. Muistan ensimmäisen keiton, joka ei täällä ole keitto, vaan jonkinlainen pataruoka, jota syödään riisin kanssa. Muistan myös sen, että pelkäsin skootterin kyydissä.

Muutettiin majataloon nro 2. Se oli viihtyisä huone, jossa näkyi myös Italian TV. Paikka oli thai boxing stadionin vieressä, joten kisapäivinä mekkala oli sen mukainen. Kiertelin kauppoja ja puuhastelin sillä aikaa, kun Toyboy oli töissä. Aloin jo vähän sopeutua maahan. Suurin syy tähän oli kuitenkin lahja, jonka sain.

Ystäväni, jota viime kesän jälkeen olen kutsunut Jumalaksi, teki taas ihmetekoja. Hän sai ylipuhuttua syksyn Koreassa opiskelleen Emma-ystäväni mukaansa Koh Samuille minua morjestamaan. Niin hyvää yllätyslahjaa ei voi kukaan antaa! (Paitsi Jumala.) Kierrettiin saari skoottereilla ja uitiin ensimmäisen kerran meressä. Se oli mahtava viikko.

Seuraavaksi muutettiin Toyboyn työpaikan vieressä olevaan bungalowiin. Se oli tilapäismajoitus, vaikka saatiinkin majailla kyseisessä talossa pidemmän aikaa. Talo oli keskellä viidakkoa, joten sain totutella paikalliseen maaseutuun ja sen öttiäisiin. Seinillä parittelevia gekkoja, terassilla ryömiviä sammakoita, suihkun lattialla uivia matoja, päälle lentäviä perhosia, oudosti metelöiviä lintuja, väijyviä ihmesirkkoja, seiniin törmäileviä ja rätiseviä jättikoppakuoriaisia, verenhimoisia moskiittoja, kaikkialla kulkevia muurahaisia ja lauma kulkukoiria.

Onneksi päästiin pian muuttamaan meren rantaan. Kun viimein sain kaikki tavarat järjestettyä paikoilleen, minä tuuperruin nukkumaan. Kauhuherätys aamulla, kun Toyboy ei voinut hengittää. Talo oli läpihomeessa. Ihme kyllä itse olin vain väsynyt, mutta kerrankin näin päin. Tästä seurasi äkkilähtö ja uusi muutto. Palasimme takaisin viidakon toimistolle. V i t u t t i.

Muutaman nollauspäivän jälkeen onneksi löytyi kelvollinen asunto. Pääsimme muuttamaan välittömästi. Hillitön pakkaaminen jälleen kerran, tavaraa kun on jo kertynyt. Vietin koko päivän laukkuja purkaen, vaatteita tuulettaen ja asunnosta kotia tehden. Onnistuin siinä tavattoman hyvin.

Tänään käytiin hommaamassa uusi mopo. Samalla käytiin kaupassa ja etsittiin postia. (Jota ei vieläkään löytynyt, vaikka kysyttiin neuvoa tosi monelta ihmiseltä. Alan jo epäillä, että nämä paikalliset eivät itsekään tiedä missä posti on, mutta kohteliaasti vain vastaavat jotain.) Söin vuoden ensimmäisen jäätelön ja uin takapihalla olevassa uima-altaassa. 

Pitkästä aikaa - täällä on kaikki hyvin!
   

Thaimaa.

Päätin Irlannissa, että tammikuussa minun ei tarvitse tehdä mitään muuta, kuin kirjoittaa ja levätä. Tätä vuotta on nyt mennyt melkein viikko, mutta vielä en ole ehtinyt tehdä oikein kumpaakaan.

Sani kyseli, että minkälainen on ensivaikutelma Thaimaasta. En osannut vastata mitään. Tänne tulo oli toki jännittävää, olen ensimmäistä kertaa Aasiassa, mutta jotenkin nämä ensimmäiset päivät ovat menneet totutellessa siihen ajatukseen, että olen viimein poikaystäväni kanssa samassa maassa. Hyvin erikoinen tunne. Tämähän on melkein kuin lähtisi sokkotreffeiltä alttarille. Ensin ei edes nähdä neljään kuukauteen ja sitten yhtäkkiä asutaan saman katon alla... Ihan pelkkä oleminen on ollut opettelua, kaikki on niin uutta, etten ole muistanut keskittyä Thaimaahan ollenkaan.

Mutta jos nyt jotain kuitenkin koitan kertoa. Thaimaahan sopii Kupu-kaverin ikimuistoinen lause alkusyksyltä: "On niin kuuma, että kaikki liimautuu ihoon kiinni, paitsi miehet." Täällä on siis mukavan lämmin. Jostain syystä kehoni reagoi lämpötilan muutokseen omituisella tavalla - minua paleltaa. Ehkä keho muistaa vielä neljän kuukauden horroksen, ja siitä syystä viluilen. Toyboyta kyllä naurattaa tämä, minä palelen tropiikissa. Onneksi tuli ne untuvatossut mukaan.

Majailen siis saarella nimeltä Koh Samui. En muista mikä tämä kaupunki/kylä on nimeltään. Toyboy osaa täällä liikkua, joten minun ei tarvitse miettiä tuollaisia asioita. En varmasti eksy. Istun vain tyytyväisenä mopon takapenkillä ja katselen ohi viliseviä kojuja ja hotelleja ja palmuja. Olen päässyt kahlaamaan aaltoihin jo muutaman kerran. Se on ollut aina yhtä mahtavaa. Voi taivas miten minä rakastan merta! Tätä kyllä kannatti odottaa.

Ensimmäisen hostellin (tai mikä lie majatalo se nyt olikaan) huone oli pimeä ja haisi homeiselle. Viereistä taloa purettiin aamusta lähtien, joten melukin oli melkoinen. Välillä tuntui, että ikkunasta puolen metrin päässä olevan seinän kappaleita tulee sisälle asti. Mutta kyllä vain onnistuttiin sielläkin nukkumaan päiväunet, siinä melussa. Ilmeisesti kaikkeen tottuu, jos on tarpeeksi väsynyt. Tämä toinen hostellin on huomattavasti parempi, täällä ikkunoista näkee ulos, ja meillä on jopa parveke. Telkkarista näkyy italialainen kanava. Mutta täälläkään ei päivisin kovin rauhallista ole, sillä taloa puretaan. Juu, tätä samaa taloa. Saatiin vaihtaa huonetta, koska seinä takaa kuului niin julmettu ryske aamusta asti. Kyllä se tänne toiseenkin huoneeseen toki kuuluu, mutta ainakaan ei tarvitse pelätä, että joku lyö epähuomiossa lekalla seinän läpi.

Ruoka on hyvää. Sää on hyvä. Seura on hyvää. Täällä suihkusta tulee kerralla riittävästi vettä. (Irlannissa ei tullut.) Olen virkannut yhden suojuspussukan. Nähnyt livenä elämäni ensimmäisen kerran ravun ja kaksi torakkaa. Ilmeisesti murtanut jalan (ihan vähän vain, hiusmurtumaa ei oikeastaan edes lasketa.) Ottanut päiväunia ja mynnistellyt. Kaikki on siis hyvin.

Ellen nyt aivan väärässä ole, niin tänään on loppiainen. Oikein hyvää sellaista siis kaikille! Tällainen ajatus vielä tähän loppuun, tuli vastaan joku aika sitten:

No matter how long it takes, true love is ALWAYS worth the wait.

P.S. Kaksi pientä tummaa poikaa kurkistelee parvekkeelta sisään tänne meidän huoneeseen. Asustavat naapurihuoneessa. Hmm... Pitää muistaa laittaa verhot kiinni, kun menee nukkumaan.