Väkivaltaa ja aikuisviihdettä.

Minä vihdoin muutin. Pääsin remontin keskeltä karkuun uuteen suurempaan asuntoon. Kahteen huoneeseen mahtuu vieraatkin paremmin. Nyt minulla on kaiken lisäksi aivan oikea keittiö. Edellinen oli sellainen outo oranssi kuja, jossa minun sielu ei levännyt. Eikä kokannut. Kaiken lisäksi nyt on niin uusi kaasuliesi, että se kipinöi. Ei siis tarvitse leikkiä tikuilla ja taistella tahmaisten ja jäykkien kaasuvipujen kanssa. Usko tai älä, mutta tämä seikka on saanut minut melkein innostumaan ruoanlaitosta. (Oikeastaan se oli rahatilanteeni joka minut ajoi näin alas, mutta kyllä se toimiva liesi myös auttoi asiaan. Tuntuu melkein aikuiselta.)

Kuin ihmeen kaupalla kaikki kalat selvisivät hengissä muutosta. Tällä kertaa tankkivahvuuteen kuuluu Creepy Hugo, Jorge, Picu (uusi hahmo, sai nimensä pomon pomon pomon mukaan, koska molemmat ovat kokoansa suurempia) sekä Christian II. Hämmentävää sinänsä, että akvaarion kahdesta kasvista vain toinen selvisi hengissä uuteen kotiin. Tappajakykyni toimii siis edelleen.

Muutto ei mennyt aivan ongelmitta. Ensimmäisen erän vein iranilaissyntyisen tanskalaisen entisen työkaverin ja hänen romanialaisen vaimon avustuksella. Koska olin nähnyt asunnon vain kerran, en varsinaisesti tiennyt minne olimme menossa. Saimme osoitteen viestillä, joka sitten luottavaisin mielin naputeltiin navigaattoriin. Kohteeseen päästiin ja usean puhelun jälkeen kävi ilmi, että olimme erittäin väärässä paikassa. Kirosanat raikasivat usealla kielellä. Asunto löytyi viimein, mutta siinä vaiheessa huomasin, että olin jättänyt oman laukkuni sinne vanhaan kotiin. Siis sen, jossa on rahat ja puhelin ja metrolippu. Avaimet onneksi löytyi takin taskusta. Sain kuitenkin lainattua metrolipun verran rahaa, joten pääsin reissusta viimein kotiinkin.

Toisella kertaa minut ja kuormani kuljetti romanialaissyntyinen turkkilainen työkaveri. Virheistä oppineena vältin vastaavat kömmähdykset, laukku oli mukana ja osoitekin etukäteen selvillä. Mutta ajoitus ei tällä kertaa osunut ihan kohdilleen. Olimme tunnin verran jumissa ruuhkassa. Lähelle oikeaa kohdetta tehdään aliylijavälimenokaistoja, että ruuhkat helpottuisivat. Toki tämän remontin ajan ruuhkat ovat moninkertaiset, kun on vain muutama kaista käytössä. Se luonnollisesti kiristää hermoja. Kuskini totesi tyynesti: "This is Bucharest. This is normal."

Ja sitten eräästä autosta edessämme nousi lippispäinen kaveri raivon vallassa ja käveli savu korvista puhkuen kohti takanaan olevaa autoa. Mies riuhtaisi oven auki niin voimalla, että arvelin sen irtoavan. Mietin hetken, että pääsen todistamaan kuinka nämä tuliset itäblokin miehet huutavat toisilleen. Opin välittömästi, että itäblokin mies ei huutele. Täällä kommunikoidaan erilailla. Täysin sanattomasti kaveri iski kuskia nyrkillä päähän. Ja uudestaan ja uudestaan, koko kehon voimalla. En voinut uskoa silmiäni! Mitä helvettiä täällä tapahtuu? Pahoinpitely loppui vasta, kun muista autoista alkoi ovet avautua ja kuului kehoituksia parempaan käytökseen. Kuskini totesi tyynesti: "This is Bucharest. This is normal." Tilanne oli niin jännittynyt, että minunkin huulesta alkoi vuotaa verta, sen verran raivolla itseäni purin. Olin ihmeissäni ja sanoin, etten ole kuuna päivänä nähnyt vastaavaa Suomessa. "Ilona, there is no traffic in Finland."

True that.

Oppeja.

Olen oppinut Maltalla, että...

1) Ihmiset ovat kovin avuliaita.

2) Taloissa ei ole minkäänlaista lämmitystä.

3) Paikallinen olut Cisk on melko hyvää.

4) Suomalaiset ovat suomalaisia myös Maltalla.

5) Suomalaiset eivät käytä toistensa nimiä keskustellessaan.

6) Olen melko outo jopa suomalaiseksi.

7) Ei kannata sanoa ääneen, jos inhoa kasarimusiikkia.

8) Maltalaiset kuulostavat äreiltä, mutta ovat oikeasti tosi ystävällisiä.

9) Maltalla ei valmisteta oikeastaan mitään.

10) Ja siitä johtuen kaikki on kallista, koska ne tuodaan jostain muualta.

11) Rajoitukset ja säännöt ovat täällä vain suuntaa antavia.

12) Maltalla on autoa enemmän kuin asukkaita.

13) Maltalaiset eivät väistä.

14) Tämä on hyvin turvallinen maa (jos ei lasketa ruuhka-aikoja.)

Hyvin pienillä muutoksilla saisi esimerkiksi tuosta bussilla matkustamisesta mielekästä. Varsinkin ruuhka-aikaan se touhu on kyllä aika toivotonta. Olet onnekas, jos bussi ei kaasuta pysäkin ohi tai ylipäätään avaa oven ja pääset sisälle. Joskus se on liikaa vaadittu, vaikka olisit jo odottanut puoli tuntia sen edellisen vain ohi ajaneen bussin jälkeen. Ihmisiä on paljon. Sen lisäksi bussimatkat ovat käsittämättömän pitkiä ajallisesti, sillä muutama muukin auto on liikenteessä.  T o i v o t o n t a.  Sitten kun olet saanut itsesi bussin ovien sisäpuolelle, joku painaa nappia ja yrittää tulla sieltä perältä koko ihmismassan läpi ulos. Sekin on vaikeaa, koska näissä paikallisissa autoissa on vain yksi ovi, se josta tullaan sisälle. Hei mutta entä jos laitetaan näihin linja-autoihin toinenkin ovi? Sinne taakse. Olen kuullut, että muissa maissa sellainen on koettu ihan toimivaksi systeemiksi. No, ainakaan ei kaadu, jos tulee äkkijarrutus. Sen verran läheisessä kontaktissa siellä ollaan.

Tänään ei muuta. Paitsi tämä kuva, jonka lainasin netistä. Ikävä kyllä, nämä vanhat bussit on vähän aikaa sitten vaihdettu nykyaikaisempiin. (Silti - vain yksi ovi?!)

Kaatumisia.

Silmittömän paljon onnea, Uusi Anna!
(Synttärit. Laitan sydämiä ja kaikkea ällöä tähän mukaan.)

Kaadoin tänään moponi, mutta sitä ei lasketa. Se oli vahinko. No tietysti se oli, tuskin kukaan kaataa pyöräänsä tarkoituksella. Mutta se ei ollut ollenkaan niin dramaattista, kuin voisi olettaa.

Olimme Kaisun kanssa ajamassa Chawengilta Bo Phutiin. Eli sieltä missä minä asun sinne mitä kutsun viidakoksi. Edellämme mopoili pariskunta. He näyttivät etnisesti intialaisilta, mutta puhuivat kuitenkin englantia toisilleen. Täällä tuntuu olevan turisteja aivan joka puolelta maapalloa. Kukaan heistä ei oikeastaan osaa ajaa mopolla. Täällä ei tarvitse osata. Riittää, että antaa tupon rahaa ja ajaa ulos vuokraajan pihasta. Mikä selittää myös sen, että minulla on mopo.

Täällä Samuilla on satanut muutamana päivänä aika paljon ja se tarkoittaa, että kaikilla teillä on huomattava määrä irtohiekkaa. Joten kun tuo pariskunta kurvasi edessämme vähän liian vaihdikkaasti, mopo meni kadulle tulleella hiekalla nurin. Pysähdyimme auttamaan. Tytön jalka oli vähän verinen, mutta selvää oli, ettei käynyt pahasti. Tyttö itse ei sitä tiennyt, vaan istui maahan, tärisi, tuijotti tyhjää ja meni selvästi shokkiin. En ole koskaan nähnyt niin valkoista tummaihoista. Poika irrotti tytön kypärän ja minä pysäytin ohi ajavan kojukärryn. Jotain sokeria oli tytölle saatava heti. (Ja tässä yhteydessä minä kaadoin oman moponi, koska hyppäsin kyydistä liian vauhdilla ja tukijalka ei mennytkään ihan perille asti. Loiva mäki kippasi mopon nurin. Onneksi Kaisu sanoi heti, ettei sitä lasketa kun en ollut itse kyydissä.)

Kun väri alkoi palata tytön kasvoille ja tärinä loppui, me pääsimme jatkamaan matkaa. Hiekkaa oli oikeasti kaikkialla, joten ajaminen suoritettiin erityisellä varovaisuudella. Päästiin hengissä perille. Leikkasin Kaisun hiuksen ja tarjosin Toyboylle lounaan, jonka olin hävinnyt niin sanotussa vedonlyönnissä. Viime viikolla en uskonut kun tyyppi väitti, että paavi on eronnut virastaan. Ei paavi voi erota! Se ei yksinkertaisesti käy päinsä. Ja sitä paitsi, minulla on niin monta italialaista kaveria, että joku heistä olisi taatusti laittanut jonkun linkin asiasta. Olin siis täysin varma, että Toyboy puijaa. Siis siihen asti, kunnes googletin ja totesin, että mitä helvettiä. Miten tämä on mahdollista?! Paavin eroamisen vielä ymmärrän jotenkuten, mutta miten kukaan ei ollut maininnut asiasta mitään? Sitä en ymmärrä. Joten maksoin laskun.

Matkalla ruokapaikkaan edessämme kaatui joku paikallinen nainen moponsa kanssa. En ehtinyt ymmärtää mitä tapahtui. Ensin hän ajoi eteenpäin ja yhtäkkiä oli maassa. Kypärä vain lensi kaaressa. Näin siis tämänkin koko tilanteen, en vain osaa selittää sitä. Suoraan ajaessa harvemmin se hiekka vaikuttaa noin. Paikalle ryntäsi heti useita ihmisiä auttamaan, joten me jatkoimme matkaa.

Olin hyvin tyytyväinen, kun selvisin itse ehjänä takaisin tänne hotellille. Laitoin oven säppiin, enkä aio poistua enää mihinkään koko päivänä. Vietän loppupäivän herkuttelukirjotteluiltaa. Do not disturb. Ei huono vaihtoehto ollenkaan.
 

Tuumailuja.

Olen tutustunut täällä muutamiin suomalaisiin. Osa heistä on tosi mukavia. Ja sitten on niitä toisenlaisia tyyppejä, joita en aivan koko ajan ymmärrä. (Varmasti ihan mukavia ihmisiä hekin, jonkun toisen mielestä.) Yksi on juoppohullu. Saa järkyttäviä raivokohtauksia ja uhkailee kännissä ihmisiä. Kerran myös minua. Sen pystyin ohittamaan, koska kyseessä ei ole mikään järjen jättiläinen. Rakkautta ja valoa vain hänenkin turmeltuneelle mielelleen. Mutta ystäväni tappouhkaus oli jo vähän liikaa minullekin. Siihen vedän rajan. Minulla ei ole enää mitään asiaa kyseiselle kaverille.

Toinen on aina kännissä, myös töissä. Kaveri on pitkälle opiskellut ja äärettomän fiksu, mutta omien sanojensa mukaan hän on ollut humalassa 20 vuotta, paitsi sen ajan kun oli täällä vankilassa pari viikkoa. (Viisumin ylitys tai jotain sellaista, en ole varma.) Kolmas on niin sekaisin päästään, että leikkasi toissapäivänä itseltään saksilla palan korvasta. Siinä päässä taitaa olla muitakin ongelmia kuin huumeet. Kaikenlaiset vainoharhat puskee läpi jo niin voimalla, että oikeasti pelottaa tuon kaverin arvaamattomuus. Tyyppi säilöi korvanpalan pakkaseen aikomuksenaan tehdä siitä kaulakorun. Toyboy ehdotti, että tekisi siitä sittenkin korvakorun, että voisi sitten käyttää oikeaa korvaansa vasemmassa korvassa... On sanomattakin selvää, että olen aika paljon omissa oloissani. Ja Toyboyn kanssa. Ja parin suomalaisen tytön, jotka eivät ole seonneet muiden tavoin.

Mietittiin tätä tuossa yksi päivä. Tämä saari on todellinen paratiisi. Mutta aika moni ei tunnu kestävän sitä. Paikallisten päätehtävä on kusettaa meitä farangeja, eli valkonaamaturisteja. Niitäkin, jotka jäävät tänne pidemmäksi aikaa. Tämä ei ole mikään järkevä kansa. Mutta tultiin siihen tulokseen, että täällä selviää vain kusipäät. Ne jotka kusettavat takaisin ja sietävät itseään sellaisena. En oikein tiedä mitä siitä ajattelisin. Toisaalta haluaisin jäädä tänne, nauttimaan rennosta elämästä päivä kerrallaan, koska minulle tämä on paratiisi, jonka vielä kestän. En kuitenkaan halua muuttua tuollaiseksi. Mutta sitten tajusin, että eihän minun tarvitsekaan. 

Esimerkkinä nyt vaikka tuo mopoilu. Istuttiin Tomin hotellilla syömässä Jennin kanssa. Olin silloin ensimmäistä päivää omalla mopolla liikenteessä. Eli aivan tohkeissani siitä tosiasiasta, että minä itse olin ajanut sen vekottimen toiseen kaupunkiin ja selvinnyt matkasta hengissä. Sanoin, että tosi hyvä oikeastaan kun nyt on tämä mopo, niin ei tule juotua kovin paljon. (Alkoholi on täällä halvempaa kuin maito tai mehu.) Samassa kuului selkäni takaa järjetön röhönauru, johon Jenni yhtyi. Käännyin katsomaan ja siellä baaritiskillä istui suomalainen mies, joka oli kuunnellut keskustelumme. Hämmentyneenä koitin selittää, että tämä on periaate. Minä en aja jos olen juonut. Mies sanoi myötätuntoisesti: 'Hei, meillä kaikilla oli tuo periaate kun tultiin tänne' ja jatkoi nauruaan.

Olen oppinut hyväksi kuskiksi. Ajattelin sen niin, että jos opin ajamaan mopoa täällä, tässä liikenteessä kaikkien näiden kahjojen seassa, niin sitten osaan kyllä ajaa ihan missä tahansa. Koska se on totta. Täällä ajetaan erittäin humalassa, varsinkin siis turistit. Tällä saarella kuolee 1,3 ihmistä joka päivä. (Tai 1,6 - olen kuullut molemmat, enkä tiedä kumpi on totta.) Kolareita sattuu tietysti paljon enemmän, koska suurin osa vain teloo itsensä ja selviää hengissä. Täytyy olla tosi varovainen, liikenne on täällä aika erikoista ilman juoppojakin. Pari päivää sitten lähdin hotellilta ja vastaan tuli tällainen otus.

Sitä talutettiin narussa. Keskellä päätietä. Tai ei keskellä, mutta kuitenkin. Kuva on maaseudulta, se kaupungissa tallustellut oli musta ja suurempi. Oletan, että kuitenkin samaa rotua.

Olen oppinut, että yksisuuntaista voi ajaa molempiin suuntiin, mutta ei kaikkialla. Punaisia päin voi ajaa, mutta vain jos kääntyy vasemmalle. Myös vastaantulevien kaistalla voi ajaa vaikka kuinka pitkään, jos on paljon liikennettä eikä pääse tien yli omalle puolelle. Se on sitä 'thai style' ajamista. Tiedän myös, että mopolla voi ohittaa molemmilta puolilta, riippuen siitä mistä pääse parhaiten ajamaan. Jos edessä ajava mopo vilkuttaa, se ei ei välttämättä ole kääntymässä, vaan unohtanut painaa vilkun pois. Itseltänikin se unohtuu joskus. Koirat eivät pelkää edes autoja, joten ne saattavat milloin tahansa juosta mopon eteen. Mietin Emma-ystäväni sanoja joka kerta, kun lähden ajamaan. Jokainen on vihollinen. Sillä tavalla täällä pärjää.

Ja sitä paitsi, ei minun tarvitse luopua periaatteistani, vaikka muut niin tekevät.

  

Lähtö.

Olen jo kuukausia puhunut siitä kuinka kovasti haluan pois Suomesta. (Hyvä on, vuosia.) Nyt kun viimein tein ison liikkeen ja lähdin, tuntui ihan omituiselta. Hyvällä tavalla pääasiassa, mutta kuitenkin. Haikea lähtö. Ehkä koska tämä tuli niin äkkiä. Mikä oli tietysti ihan hyväkin asia, sillä nyt minulla ei ollut aikaa panikoida. Luulen, että äiti hoiti sen homman puolestani. Tai sitten lähtö oli niin vaikea, koska Toyboy saattoi minut Matkakeskukselle ja viimeistään se viimeinen halaus murensi kovan kuoreni. Pahus.

Yritin nukkua bussissa, mutta omituinen kuulutus säikäytti kyllä kaikki unet silmistä. Olimme pysähtyneet ja kuljettaja tiedotti, että yhdellä matkustajalla ei nyt mene ihan putkeen, joten odotamme ambulanssia, ja että häntä oli kielletty ajamasta. Sitten sisälle tuli kolme pelastajaa, yksi hörökorvainen, yksi aivan äärettömän hyvännäköinen ja yksi tavallinen. Antoivat jollekin ensiapuja siellä edessä. Sitten ambulanssi ajoi paikalle. Tuhti setä puhutteli pelastajia ja vieressä istuneita, ja lopulta saatiin pimu ulos autosta ihan hänen omin jaloin. Jatkoimme matkaa ja kuljettaja kertoi yrittävänsä ajaa hävityn ajan kiinni. Auto muun muassa skippasi Heinolan. (Ne asiakkaat tuotiin jollain toisella bussille jonkin tien risteykseen.) Pisteet luovuudesta.

Lento meni hyvin, vaikka nälkäistä vitutti, ettei saanut yhtään mitään tarjottavaa. Missä vaiheessa lentoyhtiöt ovat päättäneet ettei anneta edes sitä kämyistä sämpylää? Epäreilua. Piti vielä vaihtaa konetta Tukholmassa. Totesin, että parasta Ruotsissa on se, että sieltä pääsee aina pois. Toinen lento oli ihan yhtä nälkäinen. Löysin helposti oikean bussin ja oikean pysäkin. Dublin näyttää aivan ihanalta! Tuli sellainen sama fiilis kuin Italiaan mennessä, paitsi että kaikki oli paljon kauniimpaa. Ja melkein jokaisessa asunnossa on erivärinen ovi, mikä oli hullua ja kornia, mutta samalla niin ihanaa! Jostain syystä kaikkialla oli keltavihreästi pukeutuneita ihmisiä. Se oli kummallista. Heillä oli lippuja ja selvästi irlantilainen iloinen mieli. Kysyin jo bussissa vieressäni istuvalta pojalta, että mistä oikein on kyse. "En tiedä, olen saksalainen." Okei... Hyvä huomioitava seikka: lentokentältä saattaa tulla muitakin turisteja. Myöhemmin kuulin, että Dublinissa oli joku semifinaali, kahden eri kaupungin joukkueiden välillä. Laji jäi vielä vähän epäselväksi.

Majoituin ensimmäisen yön sohvasurffarin luona. Itse asiassa olin hänen ensimmäinen vieras. Erityisen mukava tyyppi tämä Christina. Osasin hänen luokseen tosi helposti. Olen huomannut, että kaikki kyllä auttaa jos vain kysyy. En ollut varma pysäkistä, joten kysyin eräältä mieheltä. Vincent niminen herra sanoi tietävänsä minne olin menossa. Hän auttoi laukun kanssa ja jäi pois samalla pysäkillä. En tiedä oliko hänellä sellainen suunnitelma alunperinkin, mutta hirmu avuliaalta tyyppi vaikutti. Pysäkillä mietin hetken, että miksi kaikki muut tuijottavat minua. Tajusin onneksi pian, että eivät he minua tuijottaneet, vaan takaani tulevaa bussia. Minä olin se, joka tuijotti väärään suuntaan. Nämä perhanan autot kun tulevat oikealta. Tämä on vaikea oppia, katson aina väärään suuntaan. Myös surffiemäntäni oli avulias. Kiersimme keskustassa ja hän opasti kaikki paikat ja pysäkit. Dublin on iso ja sekava, mutta tiedän jo muutamia juttuja aika hyvin. Jostainhan se on aloitettava.

Lyhyesti: Ihminen kyllä viihtyy täällä.