Tärkeitä pohdintoja.

Belfastissa on paljon turisteja, tai meitä maahanmuuttaneita tilapäisasukkeja. Tänne tulee monet töihin vain vähäksi aikaa. Itsekin ajattelin olla vain pari vuotta, mutta kävi ilmi, että se on täällä jo pitkä aika. Onhan se totta, että täällä on kylmä ja sataa melkein joka päivä. Mutta täällä on myös lämmitetyt talot ja sateen lisäksi aurinkokin paistaa joka päivä. Tämä on siis ihan katsontakannasta kiinni. Täällä ei ole itikoita. Eikä juuri muitakaan öttiäisiä. Vain pari pitkäjalkaista hämähäkkiä on löytänyt tiensä lämmittelemään minun huoneeseen. Täällä ei pala nahka, jos unohtaa rasvata naaman ja kävelee silti ulkona viisi minuuttia. Täällä on vihreää, siis kaikkialla. Sellainen täydellisen vehreä vastakohta kuivalle ja rumalle Maltalle. Melkein kaikissa taloissa on punaiset tiiliseinät, minä pidän niistä paljon. Meillä on käsittämättömän hienoja ja kirkkaita sateenkaaria. Joskus niitä näkee tuplana ja ne jakavat taivaan kolmeen eri väriin. Ihmiset ovat iloisia ja ystävällisiä, vaikka sään puolesta mahdollisuudet synkkyyteen olisikin suuret. En tiedä johtuuko se noista vihreistä kukkuloista, jotka näkyvät kaikkialta - jopa kaupungin keskustasta, vaiko vain uutuudenviehätyksestä, mutta ainakin toistaiseksi täällä on ollut tosi vaikea olla huonolla tuulella.

Paikalliset ja turistit erottaa tosi selvästi ruuhkassa. Ei sen vuoksi, että me jotenkin näyttäisimme niin erilaisilta, mutta paikalliset väistävät väärään suuntaan. Tai ehkä pitäisi sanoa, että minä ja muut ulkkikset väistämme luonnostaan väärään suuntaan. Paikallisilla vastaantulijoilla on sellainen vahva vänkäysvoima minun oikealle puolelle, jonka minäkin alan jo sisäistää. Nykyään törmäilen pääasiassa vain turistien kanssa.

Mietin, että mikä tämän väistön aiheuttaa, tottumusko? Kun ajavat autollakin väärällä puolella. Jotenkin luulisi, että kävellessä vaikuttaisi enemmän se sama vaisto, joka määrää ihmisen tukijalan. Siis sen, kun kallistuu tarpeeksi eteenpäin, niin refleksinomaisesti toinen jalka loikkaa eteenpäin estämään kaatumista. Jostain syystä se on aina se sama jalka. Tai jos naamaa kohti lentää jotain yllättävää, niin yleensä se on minun vasen käsi sitä koppaamassa kiinni. Kyllä, olen tosi vasuri. Mutta tämä väistämisrefleksi onkin siis ympäristöstä opittua, koska sekä oikea että vasenkätiset ja -jalkaiset tekevät niin. Elämän pieniä ihmeitä.

Burano.

Voisi pitää sellaisena yleispätevänä sääntönä, että jos ja kun et kuule minusta, minulla on mukavaa. No news is good news, niin kuin sanotaan.

Asun talossa, joka toimii myös Airbnb huoneistona. Täällä on siis samaan aikaan ollut muitakin tyyppejä. No, tuohon naapurihuoneeseen ilmestyi semiamerikkalainen moottoripyöräilijä. Törmättiin sattumalta tarkoituksella tuossa ovella ja vaihdettiin muutama sana. Olin jo menossa nukkumaan, kun hän vielä oven raosta hihkaisi, että voinko kysyä jotain...? Suomalaisuuteni askarrutti. Se oli sitä small talkia, jota en hallitse. Hän kertoi myös vähän vaivaantuneena, että on juuri eroamassa. "Really? Oh, congratulations!" hihkaisi minun ajattelematon suuni. Mies repesi totaalisesti. 

Ja siitä se ajatus sitten lähti. Koska muut olivat jo nukkumassa, hän kutsui minut huoneeseensa. Höpöteltiin kaikenlaista, hän pääasiassa nauroi minulle (vaikka väitti nauravansa minun kanssani). Ei tuntunut siltä, että oltais tavattu aikaisemmin tässä tai muissa elämissä, mutta jotenkin se samanlaisuus yllätti. Hämmentävän samikset. Ehkä juuri sen takia meillä oli todella hauskaa. 

Jotenkin siinä sitten kävi niin, että lupauduin hänelle oppaaksi Venetsiaan. Sokea opastaa sokeaa. Aamuvarhaisella tepastelimme keskustaan, odotimme junaa jutellen ja nauraen. Halusin käydä vielä kerran Venetsiassa, joten mukavampihan se on mennä hyvässä seurassa. Oli tuhannesti hauskempaa, kuin niillä treffeillä pari päivää sitten. 

Morjestin tuttuja paholaisen ravintolassa ja pääsin elämäni ensimmäisen kerran Vaporettoon. Matkasimme Buranon saarelle katsomaan vinoa tornia, värikkäitä taloja ja kuuluisaa pitsiä. Takaisin tullessa lippuluukku oli jo mennyt kiinni, eikä meillä tietenkään ollut paluulippua. Ei myöskään millään saatu tolkkua siitä lippuautomaatista. Kun kysyin neuvoa koneen käyttöön viereisen ravintolan tytöltä, hän sanoi: "Menkää siitä alta vain, kukaan ei koskaan tarkista lippuja." Vähän aikaan äimisteltiin, koska rehellisyys puski liikaa läpi, mutta lopulta menimme parin turistin perässä, kun heidän lippunsa avasi oviluukut. Sitten ihailimme auringonlaskua paatin reunalta ja tunsimme itsemme kriminaaleiksi. Älyttömän hauska uusi tuttavuus tämäkin. Matkustamisessa ja tällaisessa päämäärättömässä elämässä on kyllä puolensa. Tapaa aina niin ihania ihmisiä.

Ja ihanista ihmisistä puheen ollen... Muistatko Povero Marcon? Jos olet lukenut juttujani alusta asti, saatat muistaa sen jumalaisen olennon, joka varasti sydämeni silloin, kun matkustin Italiassa kirjoittamassa. Ihmeellinen on tämä maailma, sillä Marco otti yhteyttä. Nyt. Tämä on sitä ilonan arkipäivän ironiaa. Meidän piti tavata eilen, mutta sitten auto tuli esteeksi. Unelmatreffit peruuntuivat ja olin aivan murtunut. En voi käsittää miten se mies sai muutamalla viestillä minut taas niin sekaisin. Melkein suututtaa. Tai suututtaakin, koska ei sitten kuitenkaan onnistuttu tapaamaan, joten menin sekaisin ihan suotta.

Hämärtyvä ilta Buranossa.

Kuvat eivät tee oikeutta, paikka oli niin huikea.

Aito buranolainen pitsirouva.

Valkoinen mies Afrikasta.

Kiertue.

Kun tulin takaisin hostellille sen paraatiseikkailun jälkeen, hyppäsin siihen bussiin, jonka keulassa luki oikea kaupunki. Sattumalta siellä oli sama kuski kuin ensimmäisellä yksityismatkallani. Vasta puolivälissä tajusin, että tämä ei ole sama reitti, kuin se jolla tulin ensimmäisen kerran, koska olin tulossa eri kaupungista. Minulla ei ollut aavistustakaan siitä missä pitäisi jäädä pois kyydistä. Nämä oli taas niitä hetkiä, kun itsekin ihmettelen kuinka olen voinut selvitä hengissä näin pitkään. Ei minkäänlaista suunnitelmallisuutta käytännöntoimissa. Kun seutu alkoi näyttää edes vähän tutulta, kävin kysymässä kuskilta, että olenko minä lähellä sitä paikkaa, jonne olen menossa. "Hmm...not yet. I go around. I tell you." Onneksi kuski tosiaan oli se sama, kuin ensimmäisellä kerralla.

Eilen sen sijaan pompin busseissa. Nyt sellaisissa oudoissa hop on hop off -tyyppisissä. Sain lipun jo perjantaina pilkkahintaan. Heillä oli tarjous pitkäperjantain kunniaksi. "Vain tänään 15 euron lippu on nyt viisi euroa." Pyysin, että saisin käyttää lipun lauantaina. "Motanko teitä on?" Minua on yksi kappale, tässä näin. Mies pyöritti päätään ja lupasi kirjoittaa lipun seuraavalle päivälle. Selvästi vastoin sääntöjä. En minä siitä enempää olisi kyllä halunnutkaan maksaa.

Bussi kiersi koko saaren tärkeimmät paikat. Ehdottomasti viiden euron arvoista. Olin jo suunnitellut, että käyn katsomassa Ggjantijan rauniot. Museon sisäänpääsy maksoi 9 euroa, mikä ei sinänsä tunnut isolta rahalta välttämättä. Mutta sen pienen sisämuseon lisäksi minua odotti kivikasa. Olihan se toki hirmu muinainen, mutta silti. Hyvin nykyaikaiset kivikassaa pystyssä pitävät metallitelineet ja puiset kävelysillat jotenkin latistivat tunnelman. Parasta paikassa oli aivan mielettömän herttainen italialainen nuoripari, joita salakuuntelin häpeilemättä. He pyysivät ottamaan kuvan itsestään kivikasan edessä, ja sen toki tein. Tuli vaan ihan mieletön ikävä takaisin Italiaan.

Täytyy myöntää, että päivä oli yllättävä. Istua kökötin turistibussin kattokerroksessa ja tuumailin. Mielipide maltalaisista muuttui aika tavalla. Ja koko maasta. Tunnen lähinnä myötätuntoa. Suurin osa tekee parhaansa. Mutta täällä ei juuri ole mitään. Joten on otettava ilo irti siitä mitä on. Kuten kivikasasta. Kaikki on täällä tosi huonosti tehtyä, mutta ei se varsinaisesti ole näiden ihmisten vika. He ei eivät juuri tiedä paremmasta. Ja sehän on aivan mahtavaa. Ketään ei harmita, koska kaikki on hyvin. Selkeästi jotain opittavaa ilonalla. Otin tänään tosi monta kuvaa liikkuvan bussin katolta, kovinkaan moni ei onnistunut. Kivimöykky ja muut nähtävyydet eivät myöskään juuri nostata innostusta. Joten laitan vain yhden kuvan. Tutustuin tähän kaveriin tänään.

Nähtyjä.

Jumalavita kun meinasi tulla sydänkohtaus eilen. Kaikkien niiden muiden pelkotilojen päälle sitten piti ihan täällä "kotona" säikähtää. Menin keittiöön, jossa oli ihan valotkin päällä. Yhtäkkiä sieltä katosta hyppäsi lisko keskelle keittiötasoa, kimposi ilmaan ja jatkoi pöydän reunaa pitkin kohti lattiaa, jonne sitten lopulta katosinkin. Yleensä ne tulevat esiin vain pimeällä. En huutanut, mutta oli se lähellä. Minä pidän kyllä meidän gekkosista, mutta helvettiäkö niiden tarvii tuolla tavalla säikytellä? Se oli tietysti se Säikky, koska niin kömpelösti liikkui.

Käytiin kiertelemässä yömarkkinoilla ihan tässä lähettyvillä Bo Phutissa. Se oli mahtavaa! Pitkä katu täynnä kojuja, jotka ovat pullollaan koruja, laukkuja, vaatteita, koriste-esineitä, kenkiä, ruokaa ja juomaa. Katu oli täynnä turisteja, pääasiassa venäläisiä ja jenkkejä. Irlannissa harjaantunut silmäni oli kyllä erottavinaan myös yhden puolalaisen perheen. Kai nekin joskus matkustavat. (Mutta eivät taatusti hymyile silloinkaan.) Ostin kaksi mekkoa, toisesta saa myös hameen. Saatiin tingittyä ne erityisen hyvään hintaan, koska täällä asuessa meidän ei tarvitse maksaa turistihintoja. (Ja kun sanon saatiin tarkoitan tietysti, että Toyboy sai.) Syötiin, juotiin ja käveltiin, katseltiin valoja, kuunneltiin hyvää livemusiikkia.

Kotimatkalla päätetti pysähtyä Big Buddha patsaalla. Mopolla ei saanut alueelle ajaa, joten jätettiin se vähän kauemmaksi ja käveltiin paikalle. Oli säkkipimeää, kun eihän siellä yöllä mitään valoja tietenkään ole. Munkit nukkuvat. Yksi koira sai hysteerisen haukkumiskohtauksen, mutta rauhottui, kun juttelin sille mukavia. Käveltiin patsaan luo, kun alkoi kuulua haukkuminen uudestaan. Yhtäkkiä meitä kohti juoksi toinen koira hillittömästi haukkuen. Sitten kolmas. Haukkuminen yltyi, koiria tuli joka suunnasta lisää. Yksi suorastaan ulvoi! Ne olivat jokainen kilttejä, tulivat juosten meitä morjestamaan. Koitin rauhoitella niitä, kaikkia piti rapsutella. Ja lisää koiria ilmestyi paikalle. Niitä oli ainakin kaksitoista, ja mekkala sen mukainen. Haukkuminen yltyi, tuntui että se ensimmäinen herätti koko kylän kaikki koirat, jotka varmasti herättivät joka ainoan munkin. Koirat ilmeisesti halusivat tulla tarkistamaan, että Big Buddhalla oli kaikki hyvin. Todettiin, että ajoitus oli nyt hieman huono. Lähdettiin rivakasti kohti mopoa. Haukkuminen levisi juorun lailla joka suuntaan. Nyt äkkiä pois täältä! Kokeillaan sitten päivällä uudestaan. (Tämä fiilis...)

Yksi juttu on vielä pakko kirjoittaa... Tarina on nolo, mutta kerron silti. Minun päässä täytyy olla jotain vikaa. Täällä yksi paikallinen olut on nimeltään Singha. Näyttää tältä:

Joka kerta, kun saan käteeni tuollaisen Singha pullon, tai ylipäätään näen kuvan siitä, minun päässäni alkaa soida tämä biisi. (Jos uskalsit painaa tuota linkkiä, niin olen tosi pahoillani!)
 

Lähtö.

Olen jo kuukausia puhunut siitä kuinka kovasti haluan pois Suomesta. (Hyvä on, vuosia.) Nyt kun viimein tein ison liikkeen ja lähdin, tuntui ihan omituiselta. Hyvällä tavalla pääasiassa, mutta kuitenkin. Haikea lähtö. Ehkä koska tämä tuli niin äkkiä. Mikä oli tietysti ihan hyväkin asia, sillä nyt minulla ei ollut aikaa panikoida. Luulen, että äiti hoiti sen homman puolestani. Tai sitten lähtö oli niin vaikea, koska Toyboy saattoi minut Matkakeskukselle ja viimeistään se viimeinen halaus murensi kovan kuoreni. Pahus.

Yritin nukkua bussissa, mutta omituinen kuulutus säikäytti kyllä kaikki unet silmistä. Olimme pysähtyneet ja kuljettaja tiedotti, että yhdellä matkustajalla ei nyt mene ihan putkeen, joten odotamme ambulanssia, ja että häntä oli kielletty ajamasta. Sitten sisälle tuli kolme pelastajaa, yksi hörökorvainen, yksi aivan äärettömän hyvännäköinen ja yksi tavallinen. Antoivat jollekin ensiapuja siellä edessä. Sitten ambulanssi ajoi paikalle. Tuhti setä puhutteli pelastajia ja vieressä istuneita, ja lopulta saatiin pimu ulos autosta ihan hänen omin jaloin. Jatkoimme matkaa ja kuljettaja kertoi yrittävänsä ajaa hävityn ajan kiinni. Auto muun muassa skippasi Heinolan. (Ne asiakkaat tuotiin jollain toisella bussille jonkin tien risteykseen.) Pisteet luovuudesta.

Lento meni hyvin, vaikka nälkäistä vitutti, ettei saanut yhtään mitään tarjottavaa. Missä vaiheessa lentoyhtiöt ovat päättäneet ettei anneta edes sitä kämyistä sämpylää? Epäreilua. Piti vielä vaihtaa konetta Tukholmassa. Totesin, että parasta Ruotsissa on se, että sieltä pääsee aina pois. Toinen lento oli ihan yhtä nälkäinen. Löysin helposti oikean bussin ja oikean pysäkin. Dublin näyttää aivan ihanalta! Tuli sellainen sama fiilis kuin Italiaan mennessä, paitsi että kaikki oli paljon kauniimpaa. Ja melkein jokaisessa asunnossa on erivärinen ovi, mikä oli hullua ja kornia, mutta samalla niin ihanaa! Jostain syystä kaikkialla oli keltavihreästi pukeutuneita ihmisiä. Se oli kummallista. Heillä oli lippuja ja selvästi irlantilainen iloinen mieli. Kysyin jo bussissa vieressäni istuvalta pojalta, että mistä oikein on kyse. "En tiedä, olen saksalainen." Okei... Hyvä huomioitava seikka: lentokentältä saattaa tulla muitakin turisteja. Myöhemmin kuulin, että Dublinissa oli joku semifinaali, kahden eri kaupungin joukkueiden välillä. Laji jäi vielä vähän epäselväksi.

Majoituin ensimmäisen yön sohvasurffarin luona. Itse asiassa olin hänen ensimmäinen vieras. Erityisen mukava tyyppi tämä Christina. Osasin hänen luokseen tosi helposti. Olen huomannut, että kaikki kyllä auttaa jos vain kysyy. En ollut varma pysäkistä, joten kysyin eräältä mieheltä. Vincent niminen herra sanoi tietävänsä minne olin menossa. Hän auttoi laukun kanssa ja jäi pois samalla pysäkillä. En tiedä oliko hänellä sellainen suunnitelma alunperinkin, mutta hirmu avuliaalta tyyppi vaikutti. Pysäkillä mietin hetken, että miksi kaikki muut tuijottavat minua. Tajusin onneksi pian, että eivät he minua tuijottaneet, vaan takaani tulevaa bussia. Minä olin se, joka tuijotti väärään suuntaan. Nämä perhanan autot kun tulevat oikealta. Tämä on vaikea oppia, katson aina väärään suuntaan. Myös surffiemäntäni oli avulias. Kiersimme keskustassa ja hän opasti kaikki paikat ja pysäkit. Dublin on iso ja sekava, mutta tiedän jo muutamia juttuja aika hyvin. Jostainhan se on aloitettava.

Lyhyesti: Ihminen kyllä viihtyy täällä.
   

Albania.

Ah, Venetsia! Olen täällä edelleen. Alkaa tuntua siltä, että tänne jään. Ei siksi, että täällä on niin kaunista (vaikka onkin) eikä siksi, että täällä on niin lämmintä (vaikka onkin), vaan koska tämä venetolainen elämäntapa on jotain niin siistiä! Paikallisen oppaan kanssa näkee niin paljon enemmän, kuin turistina. Hirstorialliset rakennukset ja gondolit jää vain kauniiksi taustaksi sille, mikä on tärkeämpää - rento fiilis ja ystävälliset ihmiset.

Vaikkakin istun nyt huoneessa kolmen albanialaisen kanssa, olen oppinut paljon venetsialaisia juttuja. Ja kuullut albanialaista musiikkia. Puolialaston albanialainen puhuu vain italiaa, mutta onneksi ensimmäisen kämppiksen kanssa pärjää lontoolla. Sen kanssa pärjättiin eilen aamu seitsemään asti. Ja sitten tässä on juuri vaihto meneillään, Adele muutti eilen pois ja tänään tuli tilalle uusi albanialainen poika, jolla oli musta silmä ja jolta puuttuu hammas. Oli ollut viime viikolla kolarissa. Autolla, ei siis täällä Venetsiassa.

Eilen istuin suosikkipaikallani katselemassa iltamenoa. Lauma humaltuneita vähän päälle parikymppisiä turisteja mekastivat Canal Granden reunalla olevalla laiturilla. Kiljumista, taputusta, lisää kiljumista ja molkis! Putosiko siellä taas joku veteen? Ei pudonnut, vaan hyppäsi. Ja sitten toinen. Ja seuraava. Kaikki saivat älykkäiltä seuralaisiltaan suunnattomat suosionosoitukset. Mietitäänpä hetki... Okei, oli kyllä kiva istua kyseisen kanaalin reunalla ja varpailla vettä ruiskia, mutta rehellisyyden nimissä on sanottava, että se on aivan hirvittävän paskaista vettä! Oikea bakteericoctail, mikä useimmiten haiseekin likaiselle. Enkä nyt halua runnella kenekään haavekuvaa Venetsiasta kun sanon, että elkää herranjumala menkö sinne uimaan! Ei ikinä! Tunsin myötätuntoa sitä turistia kohtaa, joka tuossa pari päivää sitten molskahti veteen ihan vahingossa, mutta nämä meluavat torvet hyppi veteen vapaaehtoisesti. Huh huh. Ja on pakko todeta, että tällaisen käytöksen osittain kyllä ymmärtää, kun tietää miltä mantereelta nämä pulleat turistit tulevat... Hupsista! Asenne-Erkki kävi morjestamassa.

Tämä ei kyllä millään tavoin liity minun lomaani, mutta silti.
Joskus mainokset on hyviä.
   

Tuonnempi.

Minä luulin, että Firenzen reissua ei voi enää mikään ylittää. Alan ja scootteri ja kaikki... Aika korkealle se Marco riman nosti. Kolmen päivän seikkaulu oli täydellinen. Mutta jos tuntee minut tietää, etten minä varsinaisesti ole mikään seikkailija. Minä olen se tyyppi, joka istuu sivussa ja seuraa muiden seikkailua, ehkä ottaa kuvia tai kirjoittaa.

Ja juuri sillä tavalla olen tutustunut aitoon Venetsiaan. En siihen, mitä turistit kiertävät hiki päässä, vaan siihen aitoon venetsialaiseen elämään. Minusta olisi ehkä pitänyt tulla venetsialainen. Olen jo kauan tiennyt, että suomalainen minä en ole. Talvi on täällä kyllä jäätävä, mutta näin kesällä tämä kaupunki vei sydämeni.  T ä y s i n.  Veneton murrekin on jotenkin hauskempaa. Olen ollut täällä nyt neljä päivää, enkä olen nähnyt mitään nähtävyyksiä. Paitsi tuon Rialton sillan, mutta se on ihan tämän asunnon vieressä ja lähinnä maamerkkinä minulle, että osaan takaisin asunnolle, jos eksyn. Ensin etsin sillan, sitten yhden kaupan, että tiedän kummalla puolella Canal Grandea olen ja sitten jo osaankin. Itse asiassa tuossa kuvassa näkyy suosikkipaikkani, tuon oikeanpuoleisen rakennuksen ikkunalla minä joka päivä istun katselemassa ja kirjoittamassa. Siitä näkee kaikenlaista. Turisteja kuljettavia gondoleja ja takseja, busseja, poliiseja, ambulansseja (mitkä muuten ajaa kovaa ja tekee isot aallot) ja ihan sitten tuiki tavallisia veneilijoitä. Lauantai iltana katselin, kun nuoret veti pillurallia veneillään. Poppis soi ja jengi joi.

Tänään näin samaiselta paikalta, kuinka saksalaisturisti pudota mätkähti Canal Grandeen siinä suoraan silmieni edessä. Nauratti. Shaissea se huusi ja räpiköi limaisia levärappusia pitkit ylös. Näitä juttuja pääsee todistamaan tosi harvoin. Oletan, että kamera ei tykännyt kylvystä, mutta pientä vekkiä lukuunottamatta tyttö selvisi häpeällä. Ohi lipuva gondolikuski sai kengän kiinni ja heitti sen tytölle, mutta toinen mono meni matkojaan. En ole vahingoniloinen, mutta väkisin siinä vähän repesi, koska se oli vain niin hauskan näköistä. Ja nauroi tyttö itsekin, kun lähti vettä valuvana yhdellä kengällä viipottamaan. Venetsia 1 - turistit 0.

Olen tutustunut täällä huippu tyyppeihin. Ensimmäinen asia minkä eilen näin, oli perhoslaukku. Cippo vain toi sen minulle, kun olin sitä katsonut edellisenä päivänä näyteikkunassa. Viimeinen asia minkä eilen näin, oli puolialaston albanialainen poika laittamassa pyykkiä kuivumaan. Nuori ja kaunis. (Cippon toinen kämppis.) Ei yhtään haittaa minua tuollaiset jutut. Toisen kämppiksen kanssa ollaan tissuteltu jutellen jo monena iltana. Se on se Cippon ensimmäinen albanialainen kämppis.

Ja tänään... En voi kertoa mistä, miten tai kenen toimesta tämä tapahtui, mutta sain muukalaislegioonan takin. Aidon. Omaksi! Just nyt en keksi yhtään mitään siistimpää.