Työsunnuntai.

Menin viikko sitten sunnuntaina töihin, ihan niin kuin tänäänkin ja ihan niin kuin pitikin. Ja voi, mikä yllätys minua odottikaan… (Tuo kuulosti kyllä ihan siltä vanhalta Toblerone-mainokselta, joka jatkui: ”Tobleronea on ihan jokaisella R-kioskilla ja nyt voin unelmissani matkata Sveitsiin aina milloin haluan.” Muistaako joku sen? Sanokaa, etten ole ainoa joka osaa kasarimainoksia ulkoa.) Pöydällä oli odottamassa suuri paketti! Äiti oli lähettänyt sen Suomesta, voi riemua! Että voi ihminen tulla pienestä onnelliseksi, tosin tämä ei ollut pientä ollenkaan. Sain monta tavaraa, joita Maltalta ei löydy ja joita olin pyytänyt, hurjasti herkkuja, sekä muutama bonusyllätyksen. Äipästä tuli kyllä heittämällä syyskuun suosikkihenkilö!


Paketissa
oli niin paljon herkkuja, että illalla tuli ihan paha olo. Tietysti, kun piti mättää heti koko pussillisen suomalaista karkkia suomalaiseen naamaan suomalaisella tahdilla. Hetimullekaikkitännenyt ja ähkykuvotus kaupan päälle. (Ihme juttu.) Kyllähän minä tiesin ihan kokemuksesta, että karkin syönti ei ole hyvä juttu, ja että paha olo tulee – varsinkin kun en ollut saanut niitä ”kunnollisia” karkkeja (eli salmiakkia) niin tosi pitkään aikaan. Mutta kun olivat niin hyviä! Ehkä silti pienimuotoinen virhearviointi meikäläisen osalta. Vaan enpä ole yksin tämän ongelmani kanssa. Kuka tietää korvikkeen karkille? Siis, millä tällaisen himon ja yltiöpäisen mätön saisi taltutettua? Jotain sen verran globaalia, että sen löytäisi jopa täältä kehitysmaasta.

Tänään ei ollut niin hyvä päivä, kuin viikko sitten. Mutta eräs tärkeä ihminen antoi minun tämänhetkiselle elämälleni teeman: Savisuon läpi. "Vaikka kuinka hitaasti, mutta kunhan marssii. Jossain vaiheessa tulee sadekuuro ja se muuttuu sen verran veteläksi, että kulku alkaa helpottua." Se oli hieno neuvo. Olen muutoksessa nyt, tein viikonloppuna suuria päätöksiä, otin alustavia askelia, sellaisia pelottavia, kun ei ole varmuutta, että miten tässä nyt käy... Alku aina hankalaa. Savisuo.

Suosikkikirjani. Yhä.

Rivo suklaa.

Ostin suklaapatukan. Tämä en nyt ollut mitenkään ennekuulumatonta, sitä tapahtuu toisinaan. Patukan nimi oli Twix, söin sellaisia joskus lapsena. Mummo taisi minulle ensimmäisen kerran tuollaisen ostaa, tosin silloin sen nimi oli Raider. Muistan, että minusta oli tyhmää, kun nimi muuttui. Mutta nyt kun googletin kuvia, niin kyllä se Raider-patukkaa näyttää paljon huonommalta, tosi paljon myyvempi on tuo uusi. Siksi kai minäkin siihen nyt kaupan jonossa tarrasin. 

Luin, että Twix oli monissa muissakin maissa nimeltään Raider vuoteen 1991 saakka, mutta Suomessa nimi vaihtui vasta vuonna 2000. Se ei kyllä yllättänyt, sinne ylös asiat ajautuvat usein paljon muita maita myöhemmin. Eniten yllätti, että tuota patukkaa on tehty jo vuodesta 1969 lähtien. En tiedä miksi, mutta se tuntui jotenkin ällistyttävältä. Tuo suklaapatukka on vanhempi kuin minä. Nimellisesti.



Ja sitten muistin yhden mainoksen telkkarista, jossa neito oli hädässä, vankina junassa, ja länkkärimies tuli pelastamaan kiipeillen junan seinällä. Tyttö rauhoittui, kun mies paljastin suklaapatukan, tietysti sen avulla pelastusoperaatio onnistuisi moitteettomasti. Vaikka en pienenä sitä ymmärtänyt, tuo mainoslause on silti jäänyt mieleen. ”Taitaa tyttö tietää, että on seinän takana patukkaa tarjolla.” Huolella pervo mainos on ollut silloin muinoin! Ihan varmasti jotkut vapaan kasvatuksen ituhipit ja feministit kieltäisivät tuollaisen nyt.
Se tosin mainosti kyllä Tuplaa, mutta kuitenkin. 

Millään tuollaisella ei oikeastaan ole mitään merkitystä, koska tänään sain paketin Suomesta ja siellä oli sisällä mm. Fazerin suklaata ja salmiakkia! Voi taivas mikä riemu! Ja harmaata lankaakin! Olin niin onnellinen, että oli melkein mahdotonta olla avaamatta noita herkkuja heti. Kyllä, kaapissa ovat vieläkin! Odottamassa jotain suurta tekoa, että voin palkita itseni. Mutta ottakaa ihmiset mallia, tänne saa lähetellä ihanuuksia ihan milloin vain!

Arkea.

Käyn aina töissä lukemassa keltaiset lehdet netin kautta, ihan työni puolesta. Viime viikolla huomasin, että Riitta Väisäsen tytär on yllättävän kaunis. Tai en tiedä onko siinä mitään yllättävää, mutta selvästi ei Speden jälkeläinen. Minua kuitenkin ihmetytti yksi asia. Kuvan alla oli teksti: ”Katso Sofian upeat bikinikuvat ja lue missikisoista unelmoivan naisen haastattelu viikonlopun Iltalehdestä!” Eihän siinä mitään, ihan myyvä juttu varmasti. Ellei saman sivun ylälaidassa olisi ollut mainos kyseisestä artikkelista, ihan lainauksen kanssa. ”Mallintyöt kiinnostaa, mutta en ikinä lähtisi Miss Suomi -kisoihin.” Niinpä niin. Aika jännä. Meidän kuluttajien pitäisi kovasti lukea lehteä, jota nuo toimittajat eivät tunnu edes itse lukevan, ainakaan enempää kuin sen mitä itse kirjoittavat. 

Minun työviikko alkaa aina sunnuntaisin, ja päättyy iloisesti torjantaina. Tykkään molemmista päivistä ihan hullun paljon. Sunnuntaina toimistolla ei ole ketään, joten saan olla kaikessa rauhassa ja hiljaisuudessa suuressa huoneessa. Se on aivan mahtavaa. Torjantai riemastuttaa tietysti ihan siitä ilmeisestä syystä, että viikonloppu alkaa. Siihen väliin ei jää kuin kolme ”huonoa” päivää. Minä olen aina tykännyt maanantaista, koska se aloittaa viikon. Se aloittaa viikon yhä, vaikka minä tulen töihin jo toiselle päivälle. Tiistai on ollut minulle se haastavin aina. Mutta nykyään sekään ei ole niin paha, koska tiistaina viikonloppu tulee jo ylihuomenna. Keskiviikkoa sanotaan pikkulauantaiksi, joten siinäkin on ylävire. Niin. Nyt kun mietin asiaa, niin minun päivät ovat kaikki aika ihania nykyään.

Inspiroita*.

Täällä sataa vettä. Minulla on ikävä niitä Irlannista ostamiani vedenkestäviä kenkiä. Täällä on myös kamalan kylmä. Minulla on ikävä talvivaatteitani. Nämä ovat taas niitä päiviä, kun oikeasti mietin, että mikä ihme minut sai tulemaan tälle pienelle saarelle. What was I thinking?

What am I thinking... Tänään minua inspiroi Rico Zombie. Tuo kaveri tuli vastaan mainoksessa, jossa esiteltiin jotain tuotetta, jolla saa piilotettua tatuointeja. Mainos oli vaikuttava, ilmeisesti monen muunkin mielestä. Vaikuttavia olivat myös Ricon muutamat kommentit. Never lose yourself. Creativity comes from the soul. Arvostan. Tuo haastattelu osui ja upposi minuun varmaankin siksi, että olen joutunut käymään läpi samansuuntaisia ajatuksia, tosin hyvin erilaisessa kontekstissa. Niin käy silloin, kun oppii itsestään asioita, jotka eivät ehkä ole enemmistön mieleen. Mutta jotka siitä huolimatta ovat selkeä osa itseä. (Koska vaikkei muiden mielipiteiden antaisi vaikuttaa, sellainen kuitenkin mietityttää.) Joten on hyvä tutustua ihmisiin - tai edes heidän ajatuksiinsa - jotka ovat löytäneet oman suunnan ja menevät rohkeasti minne haluavat, vaikka se näyttäisi hullulta muiden silmissä.

Jossain elokuvassa sanottiin, että lapsen tekeminen on vähän sama kuin ottaisi naamaan tatuoinnin. Sitä tosiaan kannattaa olla varma, että sellaisen haluaa. No, en ole ottamassa tatuointia naamaan, tämä nyt sattuneesta syystä tuli vain mieleen. Samoin kuin Keku. Olen hävittänyt numerot ja muut yhteystiedot. Ja nyt harmittaa. On tosi ikävää, että hukkailen tuolla tavalla ihmisiä joista pidän. Senkin hutilus.

Rico Zombie.

(*Inspiroitumisen jälkeisiä ajatuksia)

Aamutuiman lähtövalmisteluja.

"Lauri vakoili sinua" ilmoitti Facebook aamulla. Mainoksen mukaan Lauri on melkein naapurini. En uskaltanut painaa sitä linkkiä, vaikka ihan miellyttävästi hän kuvassaan kyllä hymyilikin. Mutta ymmärtääkseni naapuruus tarkoittaa jonkinlaisen kodin omistamista. Kodittomilla ei ole naapureita. Joten joko Lauri on todellakin stalkannut minua, ja seurannut tänne väliaikaiseen kotiini, tai sitte hänellä ei ole mitään aavistusta siitä missä olen. Tai sitten minä heräsin viideltä ilman syytä, enkä saanut enää unta, joten käyn sen verran hitaammalla, että jopa Facebookin mainokset saavat huomiota.

Kävin eilen kahvilla elämäni uusimman ihmisen kanssa. Pirtelimme kuvioita ja minä virkkasin kaulaliinaa. Ja jotenkin siinä kävi niin, että kohta me istuimme baarissa punaviinin ja israelilaisten nuorten herrojen seurassa, joista toinen kyllä osoittautuikin italialaiseksi. Italialaiset ovat kaikkialla. Mutta ihan mukavaa oli silti. Minä fanitan sellaisia israelilaisia neniä. Ja niitä käsittämättömiä silmiä. Se on erikoista, että heprea kuulostaa yhä minun korvaan aivan älyttömän hienolta. En ymmärrä sanaakaan, mutta kuuntelen tosi mielelläni. Eilisestä innostuneena jatkoin samalla linjalla musiikillisesti heti aamulla, tässä teillekin esimerkki.

Mutta näin se on todettava, että vähiin käy päivät ennen kuin loppuvat. Eilen vietiin ottoperheen kanssa peräkärryllinen laatikoita ja säkkejä Annen vintille. Tosin ympäröivästä tavaramäärästä voisi äkkiseltään päätellä, että vielä ei ole tehtävä ihan loppuun saakka suoritettu. Minulla on kuitenkin homma paljon enemmän hallussa kuin voisi kuvitella. Enää pitää miettiä miten saan kaiken tämän mahtumaan yhteen matkalaukkuun. Eli toisin sanoa, minkä kaiken jätän ihan suosiolla pois kyydistä. Haasteita on. Mutta onhan tässä vielä kymmenen päivää aikaa miettiä ennen kuin on tehtävä lopullisia peliliikkeitä. Tai ainakin yhdeksän. Eli ei ole mitään syytä ressata.

 

Suuria tunteita.

Nyt en kestä. Katso TÄMÄ mainos. En tiedä johtuiko se siitä, että viime aikoina on mieli matkannut useaan otteeseen Thaimaan muistoihin, vai ihan vain siitä, että olen jotenkin hyvin herkässä tilassa suruaikoineni, mutta en ole kyllä koskaan ennen itkenyt näin paljon ihan vain mainoksen takia.

Lähetin viime viikolla kirjakässärini taittajalle, joten se homma on nyt minun osaltani paketissa. Kirja ei ole täydellinen, mutta se on silti valmis. Esikoiseni. On sitä varmasti paljon huonompaakin julkaistu. Tajusin samalla, että tuo iso asia elämässäni on nyt ohi. Mitä minä sitten teen?

Mietin sitä pari päivää. Jotain pitää saada kirjoittaa, muuten pää ei kestä. Niinpä aloitin uuden kirjan. Jos se edellinen kertoo rohkeudesta, niin tämä seuraava kertoo rakkaudesta. Aihe, josta minulla ei ole minkäänlaista käsitystä, mutta sitäkin enemmän opittavaa. Kaikki ajoittuu nyt niin sopivasti. Elämäni on taas aivan sekaisin. Minulla on tämä suruaika. Ja ikäkriisi. Suuria tulevia muutoksia. Joten kaikessa tässä surkeudessani minulla ei ollut mitään muuta vaihtoehtoa, kuin nimetä seuraava kirjani The Beatles matkakassapurkkini mukaisesti.

All you need is love.

Kirjoittaminen toi mukanaan myös musiikin. Olin unohtanut, että minulla on maailman parhaat kuulokkeet. Niitä ei voi käyttää kun hioo tekstiä, mutta kirjoittaessa ne ovat elintärkeät. Sillä tavalla sitä kuuluu kirjoittaa. Musiikkia korviin ilman taustamelua hyvin kovalla volyymilla ja sitten vain näppäimistön kimppuun. Ensin kirjoitetaan ja vasta myöhemmin mietitään mitä tuli tehtyä tai voiko sellaista ylipäätään sanoa. Vielä ei ole sensuurin aika.

Ja sitten aivan vahingossa löysin Ally McBeal tunnarin, joka osui taas sieluuni. Miten joku typerä TV-sarja voikin olla niin vaikuttava? Ei sarjana, vaan koska kaikki ne älyttömyydet ovat niin surullisen todellisia minulle omassa elämässäni. Sarja ei varmasti toimi muille samoin, mutta toisaalta, kukaan muu kuin minä ei joudu elämään minun elämääni. Tai saa elää. Joka tapauksessa, tuo kappale aiheutti taas outoja tuntemuksia. Ja sitten ne muut hitaammat kappaleet jatkoivat sitä samaa nostalgista rataa. Olin sekava. Tom on vähän turhan laiha kaveri, vaikka sitä onkin kiva katsella, joten tanssin vain tyynyni kanssa.

I've been down this road walkin' the line
That's painted by pride
And I have made mistakes in my life
That I just can't hide

Oh I believe I am ready for what love has to bring
Got myself together, now I'm ready to sing

I've been searchin' my soul tonight
I know there's so much more to life
Now I know I can shine a light
To find my way back home

One by one, the chains around me unwind
Every day now I feel that I can leave those years behind

Oh I've been thinking of you for a long time
There's a side of my life where I've been blind and so...

I've been searchin' my soul tonight
I know there's so much more to life
Now I know I can shine a light
Everything gonna be alright
I've been searchin' my soul tonight
Don't wanna be alone in life
Now I know I can shine a light
To find my way back home

Baby I been holding back now my whole life
I've decided to move on now
Gonna leave all my worries behind

Oh I belive I am ready for what love has to give
Got myself together now I'm ready to liveI've been searchin' my soul tonight...

(Vonda Shepard: Searchin' My Soul)

Saippua.

Aloitan tänään näillä päivien haasteilla. Lauantaina kuvailin taas kotona. Kämppiksen huone on kuin huvipuisto, siellä on niin paljon kaikenlaista jännittävää. Kuten tämä.

Day 6.

Eilen käytiin sisustamassa toimistoa ja sieltä Huone 13 kätköistä löytyi aarre vuodelta 1929, josta eräs miellyttävä nuorimies huomasin tällaisen mainoksen.

Day 7.

Tämä mainoksen löytänyt nuorimies on muutenkin tällä hetkellä ehkä eniten suosikkihenkilöni, koska arvasi ikäni 11 vuotta pieleen. Siis oikeaan suuntaan. Assari kiteytti aiheen hienosti, minä olen iätön. Sekin alkaa iillä, joten sopii kuvaan. Kyse ei kuulemma ole siitä, että olisin niin lapsellinen (jota kyllä olen) eikä edes siitä, että olisin lapsenmielinen (jota myös olen), mutta minä näytän iättömältä. Melko moni tapaamani ihminen luulee minua ikäisekseen, iästä riippumatta. Ainakin useimmat minua nuoremmat. Ehkä minä onsaan mennä sen toisen tasolle, tosin se ei välttämättä liity ikään millään tavoin. Ehkä minä vain olen säilynyt hyvin. (Uskon todellakin siihen, että elämäntavat vaikuttavat myös ulkonäköön. Eikös alkoholi ole säilöntäaine?)

Illalla tämä meidän talous täyttyi kammottavasta hajusta. Yritin epätoivoisesti tuulettaa, kunnes tajusin, että se lannoitteen aromi tulikin ulkoa. Taas käänne, johon en ollut alkuunkaan varautunut. Onneksi minulla on Ranskasta ostettu hajuste, jota raivoisasti suihkin huoneeni täyteen. Italiassa sen jo opin; minkä tahansa hajun saa piiloon toisella voimakkaammalla hajulla. Onneksi olin yksin kotona, koska se voimakkaampi haju oli todella voimakas.

Minulla on vähän ollut stressiä tässä viime aikoina. Ei mitenkään hälyyttävästi, mutta sen verran kuitenkin, että se alkaa jo vaikuttaa uniin. Siinä on minun hyvinvointimittari. Ne minun ihmeaineet loppuivat ja huomaan heti, että se vaikuttaa. Hermoilen enemmän ja mahakin alkoi taas kenkkuilla, käytin niitä vasta niin vähän aikaa. Toivotaan, että uusi tilaus tulee nopeasti, niin saan taas lisää energiaa ja jaksan pakertaa. Nyt kun on sellainen vaihe, että on vähän pakko pakertaa. Täytyy koittaa vastapainoksi saada jotain rentouttavaa puuhaa. Olen sentään oppinut sen verran, että merkkaan jo kalenteriini vapaapäivän. Se on ilonan aikaa. Puhelin menee kiinni, enkä tee mitään. Käytännössä olen senkin ajan kyllä tehnyt töitä, mutta se on tähän asti ollut niin mukavaa, että se ei ole haitannut. Huomaan nyt, että pitää silti levätäkin. Tänään viimeinen tapaaminen loppuu kuuden jälkeen, joten sen jälkeen aion keskittyä rentoutumiseen.

P.S. Eilen todellakin sain anteliaan tarjouksen, josta peloistani huolimatta en aio kieltäytyä. Sen verran hyvin tuo Astrokalenteri on tiennyt aikaisemminkin, että siihen pitää jo vähän ainakin luottaa.
 

Albania.

Ah, Venetsia! Olen täällä edelleen. Alkaa tuntua siltä, että tänne jään. Ei siksi, että täällä on niin kaunista (vaikka onkin) eikä siksi, että täällä on niin lämmintä (vaikka onkin), vaan koska tämä venetolainen elämäntapa on jotain niin siistiä! Paikallisen oppaan kanssa näkee niin paljon enemmän, kuin turistina. Hirstorialliset rakennukset ja gondolit jää vain kauniiksi taustaksi sille, mikä on tärkeämpää - rento fiilis ja ystävälliset ihmiset.

Vaikkakin istun nyt huoneessa kolmen albanialaisen kanssa, olen oppinut paljon venetsialaisia juttuja. Ja kuullut albanialaista musiikkia. Puolialaston albanialainen puhuu vain italiaa, mutta onneksi ensimmäisen kämppiksen kanssa pärjää lontoolla. Sen kanssa pärjättiin eilen aamu seitsemään asti. Ja sitten tässä on juuri vaihto meneillään, Adele muutti eilen pois ja tänään tuli tilalle uusi albanialainen poika, jolla oli musta silmä ja jolta puuttuu hammas. Oli ollut viime viikolla kolarissa. Autolla, ei siis täällä Venetsiassa.

Eilen istuin suosikkipaikallani katselemassa iltamenoa. Lauma humaltuneita vähän päälle parikymppisiä turisteja mekastivat Canal Granden reunalla olevalla laiturilla. Kiljumista, taputusta, lisää kiljumista ja molkis! Putosiko siellä taas joku veteen? Ei pudonnut, vaan hyppäsi. Ja sitten toinen. Ja seuraava. Kaikki saivat älykkäiltä seuralaisiltaan suunnattomat suosionosoitukset. Mietitäänpä hetki... Okei, oli kyllä kiva istua kyseisen kanaalin reunalla ja varpailla vettä ruiskia, mutta rehellisyyden nimissä on sanottava, että se on aivan hirvittävän paskaista vettä! Oikea bakteericoctail, mikä useimmiten haiseekin likaiselle. Enkä nyt halua runnella kenekään haavekuvaa Venetsiasta kun sanon, että elkää herranjumala menkö sinne uimaan! Ei ikinä! Tunsin myötätuntoa sitä turistia kohtaa, joka tuossa pari päivää sitten molskahti veteen ihan vahingossa, mutta nämä meluavat torvet hyppi veteen vapaaehtoisesti. Huh huh. Ja on pakko todeta, että tällaisen käytöksen osittain kyllä ymmärtää, kun tietää miltä mantereelta nämä pulleat turistit tulevat... Hupsista! Asenne-Erkki kävi morjestamassa.

Tämä ei kyllä millään tavoin liity minun lomaani, mutta silti.
Joskus mainokset on hyviä.