Erilaisuus.

Olen etsinyt yhteyttä. Tulin tänne Euroopan omaan kehitysmaahan, katolilaisuuden ja kulttuurisekamelskan ja huumeiden ja melun ja peliaddiktien ja paahteen ja alkoholismin keskelle löytämään rauhan. Näin reilun puolen vuoden kärvistelyn jälkeen tuo ajatus tuntuu itsestänikin vähän järjettömältä. Mutta toisaalta, jos pystyn siihen täällä, niin pystyn siihen missä tahansa. Eli ehdottomasti taas mennään ali sieltä missä aita on matalin. Aina kaiken ei kuulukaan olla helppoa. Ja vaikka olen tänne kirjoitellut rivien väliin jos vaikka minkälaisista pettymyksistä, totuus on että se kaikki kannatti. Minusta on tullut melko vahva oman tien kulkija. Ja ennen kaikkea - todellakin kuljen sitä omaa tietäni. Kerrankin. Olen oppinut sanomaan ei. Tai vielä parempaa – olen oppinut pitämään pääni ilman, että tarvitsee sanoa ei. Nimittäin, minä valitsen nykyään ihmiseni huolella. Ja vaikka harrastuksemme ovat kovin erilaiset, yhteinen illanvietto ihmisteni kanssa on aina mukava. Minusta on tullut tosi suvaitsevainen. Ja siinä vaiheessa, kun muu väki matkaa yökerhoihin, minä voin mennä nukkumaan. Kaikki ymmärtävät sen, sitä ei tarvitse enää erityisesti perustella. Suvaitsevaisuutta molemmin puolin. 

Löysin tuossa joku aika sitten aivan mahtavan asunnon. Ensimmäinen kerta ikinä Maltalla ollessani, kun tunsin sellaista suunnatonta vetovoimaa asuntoa kohtaan. Tai paikkaa. Tai ylipäätään mitään asiaa. Tuli sellainen tunne, että jos tänne pitää jäädä vielä muutamaksi kuukaudeksi, niin tuon kodin minä haluan! Aion muuttaa sinne ihan varmasti. Jotenkin pitäisi nyt vain saada Pörröpää savustettua ulos kodistaan, että voin sen asunnon valloittaa. Ei taida tapahtua.

Meillä oli firman juhlat. Sellaiset isot kesäkestit. Ensin juopoteltiin ja syötiin maalla, myöhemmin bussi vei laivaan. Itse jäin siinä vaiheessa pois matkasta. Jos menee laivaan, siellä pitää olla niin pitkään että päästään taas takaisin rantaan. Ja minä en ajatellut viettää niin paljon aikaa alkoholin ja humalaisten kollegoiden kanssa. Kiitin itseäni hyvästä valinnasta, koska olin aamulla töissä aikaisin ihan virkeä, kun taas osa valui toimistolle myöhässä hyvinkin hapokkaan näköisinä. Hieman tylsä veto, mutta hyvä ja terveellinen valinta. Olin ihan ylpeä itsestäni. 

Bob look alike. 

Inspiroita*.

Täällä sataa vettä. Minulla on ikävä niitä Irlannista ostamiani vedenkestäviä kenkiä. Täällä on myös kamalan kylmä. Minulla on ikävä talvivaatteitani. Nämä ovat taas niitä päiviä, kun oikeasti mietin, että mikä ihme minut sai tulemaan tälle pienelle saarelle. What was I thinking?

What am I thinking... Tänään minua inspiroi Rico Zombie. Tuo kaveri tuli vastaan mainoksessa, jossa esiteltiin jotain tuotetta, jolla saa piilotettua tatuointeja. Mainos oli vaikuttava, ilmeisesti monen muunkin mielestä. Vaikuttavia olivat myös Ricon muutamat kommentit. Never lose yourself. Creativity comes from the soul. Arvostan. Tuo haastattelu osui ja upposi minuun varmaankin siksi, että olen joutunut käymään läpi samansuuntaisia ajatuksia, tosin hyvin erilaisessa kontekstissa. Niin käy silloin, kun oppii itsestään asioita, jotka eivät ehkä ole enemmistön mieleen. Mutta jotka siitä huolimatta ovat selkeä osa itseä. (Koska vaikkei muiden mielipiteiden antaisi vaikuttaa, sellainen kuitenkin mietityttää.) Joten on hyvä tutustua ihmisiin - tai edes heidän ajatuksiinsa - jotka ovat löytäneet oman suunnan ja menevät rohkeasti minne haluavat, vaikka se näyttäisi hullulta muiden silmissä.

Jossain elokuvassa sanottiin, että lapsen tekeminen on vähän sama kuin ottaisi naamaan tatuoinnin. Sitä tosiaan kannattaa olla varma, että sellaisen haluaa. No, en ole ottamassa tatuointia naamaan, tämä nyt sattuneesta syystä tuli vain mieleen. Samoin kuin Keku. Olen hävittänyt numerot ja muut yhteystiedot. Ja nyt harmittaa. On tosi ikävää, että hukkailen tuolla tavalla ihmisiä joista pidän. Senkin hutilus.

Rico Zombie.

(*Inspiroitumisen jälkeisiä ajatuksia)

Saarisarja.

Ensinnäkin: KIITOS kaikista villasukkatarjouksista! Olin ihan ihmeissäni, kun niin moni ilmoitti lähettävänsä minulle tänne lämpimiä vaatteita. Vaikka se oli enemmänkin vain heitto, niin mieltä kyllä lämmitti ihmisten ihanuus. En aio perua sanomisiani, koska se on totta - minä tosiaankin palelen täällä. Mutta valituksen rinnalle on nyt sanottava kuitenkin muutama iloinenkin asia. (Tulee vähän myöhemmin.)

Ja toiseksi: Malta. Siellä minä nyt asustan. Moni on sitä kysynyt. Ilmeisesti en muistanut aikaisemmin kirjoittaa sitä tänne. Ihan varmasti olen siitä ainakin vihjaillut, mutta selvästi epäselvästi. Varmaankin, koska en ole kovin selvä edes selvänä. Jotenkin aina unohdan, että tätä lukee muutkin kuin lähimmät ystävät. Joten saariseikkailuni sai taas jatkoa. (Irlanti, Koh Samui, Penang ja nyt siis tämä Maltan suurin saari, Malta.)

Täällä on tosi ihanaa. Vaikka kosteus saa kotini hyytävän kylmäksi, samalla se myös saa elämäni huomattavasti helpommaksi. Minä pystyn hengittämään! Ei minkäänlaisia allergioita. Ja iho on heti niin paljon paremmassa kunnossa, ettei sitä melkein edes usko. Sitä paitsi minun näytöllä kävelee juuri nyt kärpänen, joten ei täällä kuitenkaan ihan pakkasta ole. (Ilmeisesti sitäkin palelee täällä sisällä.) Mietin, että tämä oleminen muistuttaa tosi paljon aikaani Italiassa. Siis sitä aikaa kun siellä asuin. Yhtä paljon vaatetta päällä, palelin sielläkin koko ajan. Mutta istuin eniten kotona kirjoittamassa, koska sitä minä rakastan. Ja myös siellä minä virkkasin. Ja poltin paljon kynttilöitä, vaikka ne eivät näissä oloissa lämmitä ollenkaan niin kuin Suomessa. Kulttuurikin on jotenkin samanlainen. Se elämä tulee mieleeni täällä jatkuvasti, vaikka siitä on jo kamalan monta vuotta. Muistin ne haaveet ja asiat, joita silloin halusin. Kun osasin vielä unelmoida. Ja sitten tuli tosi kova ikävä Hannaa.

Ehkä minun pitää alkaa nyt suunnitella seuraavia peliliikkeitä. Siis sellaisia konkreettisia asioita, pitkällä tähtäimellä. Jotenkin tuntuu, että asiat yleensä aina vain tapahtuvat minulle. Pyydän ja Universumi tekee omat tulkinnat ja sitten toteuttaa toiveeni niiden mukaan. Ihan hyvin se on toiminut. Minulla on aivan käsittämättömän hyvä onni matkassa aina. Mutta ajattelin viettää sellaisen koulutusviikonlopun, jossa selvitän seuraavat tavoitteeni. On taas sellaisen aika. Ja koska muistin taas mistä olen haaveillut niin pitkään.

Ja tietysti nyt kun sen päätin, heti aamulla löysin vahingossa sivuston, jolla oli ihan nyt poikkeuksellisesti tosi iso lista kuunneltavaa ja katseltavaa. Yhdessä niistä sanottiin aika hyvä, mutta minua suuresti huvittava neuvo. "When in doubt, clean." Nauratti aika paljon, koska sitähän minä olen tehnyt viimeiset vuodet... Siivonnut ja järjestellyt. Ja nyt siihen siis ihan kehoitettiin tuollaisten osavien ihmisten toimesta. Olen omatoimisesti osannut sen jo vuosia. Minulle on sen vuoksi myös naurettu, kun aina siivoan, mutta sitä ei kyllä huomaa. Mutta siivoamiseen on syy! Eikä sen ei kuulukaan tulla valmiiksi.
 

I love my life!

Luultavasti parasta maailmassa on se, että joku kamppaa kuoppaan ja sitten saa itse omatoimisesti kiivetä sieltä takaisin ylös. Voimauttavaa huomata miten vahva sitä onkaan. Ja kaikki tuntuu selvemmältä. Oma polku (oli se kuinka kuoppainen tahansa) on saanut valaistuksen. Tänään tuntuu taas siltä. Tiedän niin varmasti mitä haluan.

Vielä 16 päivää tässä kodissa, joka ei tainnut missään vaiheessa kodiksi muuttua. Huone oli tilapäisratkaisu, varasto, kirpputori ja ympäristö hämärille tilanteille, joista muodostui päivät tähän Suomi-vierailuun. Näköalaa tulee kyllä ikävä, on se sen verran upea. Minun ikkunasta näkyy melkein koko kaupunki. (Kaupunkin josta en juuri pidä, mutta kuitenkin. Pidän valoista ja yöllä ne näyttävät upeilta myös täällä.)

Vielä 47 päivää tässä maassa, joka ei ole tainnut kotimaani olla enää pitkään aikaan. Oikeastaan lasken päiviä vuoden loppuun, vaikka en aivan tarkasti tiedä milloin maisema vaihtuu. Joulukuun asusta Sanin ja Joonan ihanassa kodissa. Sen jälkeen on taas muutoksen aika. En ole lyönyt mitään lukkoon, mutta vahvasti näyttäisi siltä, että tänne en malta jäädä. Malta. Hehe.

Vielä 20 päivää etäsuhteessa, joka alkoi yllättävästi hiipien, mutta tuntuu nyt todella oikealta. Sitten en päivitä blogia ainakaan viikkoon, koska minulla on muuta tekemistä. Yhden illan varaan ystäville, jotka voivat tulla morjestamaan minua ja minun omaa. Juttelin eilen suosikkistalkkerini kanssa. Hän toivoi, että kertoisin enemmän poikaystävästäni. Ja koska olen vahvasti sitä mieltä, että toiveet eivät koskaan ole turhia, tämä on Stalkkerilleni.

Minun poikaystävälläni on maailman kauneimmat ruskeat silmät ja niin lempeä katse, että se sulattaa minut jo pelkällä vilkaisulla. Hän on järkevä, mutta ei tylsä. Pitää jalat maan pinnalla, mutta ei anna minkään rajoittaa haaveitaan. Hymy paljastaa ujouden. Ja saa minut ihan sekaisin. Hän oli ensimmäinen, jonka näin Irlannissa ensimmäisenä työpäivänä, uudessa työpaikassa. Ja kun näin hänet, näin vain hänet. Katselin salaa neljä kuukautta. Poikaystävälläni on ääni, joka pysäyttää. Siis ihan oikeasti, työt keskeytyi välittömästi kun hän tuli juttelemaan vieressäni istuvalle ystävälleen. Painostin tuota ystävää kyselemään aina kaikkea kun hän siihen viereeni tulee, ihan vain että saisin kuulla lisää sitä upeaa ääntä. Vaikka tässä välillä on tapahtunut kaikenlaista, voi kai sanoa, että tämä tunne oli kytemässä vuoden. Eikä siihen tarvittu enää kuin pieni puhallus. Nyt olen aivan liekeissä. Sellainen poikaystävä minulla on.

 

Ihmisiä.

Tapasin eilen ihanan taittajani Jannen. Meillä oli hauskaa. Tai ainakin minulla oli, mutta Jannekin kyllä nauroi ajoittain, että ehkä se oli molemminpuolista. Sain ruokaa ja juomaa, mikä lisäsi tapaamisen hienoutta. Tuollaiset tapaamiset ovat juuri niitä parhaita, varsinkin kun ei itsellä ole yhtään rahaa. Varmasti senkin takia pää syöksee jatkuvasti jotain myyntityyppistä ideaa. Aivan kuin Universumi tahtoisi minun rahastuvan. Se on tietysti miellyttävä suuntaus, en yhtään valita. Joka tapauksessa, taittajani on ihana ja minulla oli mielettömän hauska ilta.

Kävin eilen myös hierojalla. Se oli aivan superhyvä selänkorjaushetki. Varasin saman tien uuden ajan ensi viikolle, koska olen aina niin jumissa. Sain myös samalla jooganeuvoja. Sovittiin, että hieroja opettaa minulle yhden joogaliikkeen kerrallaan, niin en heti menetä hermoja, kun en osaa mitään. Tällä tavalla on vain yksi asia, jota en osaa. Ja yhden asian voi ihan helposti oppia. Näin huijaan päätäni ja innostus säilyy. Ainakin siis teoriassa, aika näyttää kuinka tämä toimii sitten käytännössä. Käsittämätöntä, että minua ei saanut edes siihen helppoon asentoon. Notkea kuin rautakanki. Ja varpaat alkoi heti krampata. Säälittävää. Tänään se liike sujui kuitenkin jo vähän paremmin. Pysyin jo melko hyvin ja tasapainoisesti paikallaan ja varpaatkin olivat ihan rentoja. Kyllä se siitä. Minä opin sen asennon kyllä ihan varmasti ja sitten selkä on vähempijuminen.

Taittajani kiteytti ihan parhaiten sen minkälainen minä olen. Pilkunviilaaja, joka ei saa elämää järjestykseen. Itse asiassa Janne kyllä kiteytti itsensä, mutta koska olemme niin samanlaisia, tämä kuvaa minua täydellisesti. Molemmilla meillä on tarve järjestellä kaikkea yksittäistä, mutta sitten kokonaisuus on kaaos. Minun elämässä yksityiskohdat ovat aina täydellisen järjestyksessä, mutta se itse elämä tuntuu olevan täysin tolkuton. Vaan näillä mennään. Jospa tuo jooga toisi nyt tasapainon ja harmonian myös elämäni kokonaisuuteen.

Tänään käytiin kiertämässä järvi. Minä poljin, Emma ohjasi. Ei kun luisteli siinä vieressä. Minä en rullaluistele, minä jopoilen. Sain samalla reissulla viimeisen Thaimaasta lähettämäni paketin. Kaikki tavarat osasivat turvallisesti Suomeen saakka. En tiedä mitä siitä ajattelisin. Ei tullut haikea olo ollenkaan, ja se oli vähän yllättävää. Tuli vain sellainen tunne, että tuo elämä on niin tosi kaukana. Maantieteellisesti, mutta erityisesti ajallisesti. Jännä miten nopeasti sitä ihminen toipuu niinkin kurjista asioista. Merkityksetön jää pois mielestä ja elämästä, ja sitten taas ne muutamat upeat tapaamiset ja kokemukset puolestaan kasvattavat hirvittävän paljon. Oli ehdottomasti oikein käydä pettymässä Aasiassa asti, vaikka tuskallista se aika ajoin olikin. Nyt on hyvä olla. Nyt on oikeat ihmiset elämässäni. Kävi täsmälleen niin kuin sitä aina sanotaan. Pitää mennä kauaksi nähdäkseen lähelle. Ja enää ei ole epäilystäkään siitä kenet haluan lähelle.