Ihmisiä.

Tapasin eilen ihanan taittajani Jannen. Meillä oli hauskaa. Tai ainakin minulla oli, mutta Jannekin kyllä nauroi ajoittain, että ehkä se oli molemminpuolista. Sain ruokaa ja juomaa, mikä lisäsi tapaamisen hienoutta. Tuollaiset tapaamiset ovat juuri niitä parhaita, varsinkin kun ei itsellä ole yhtään rahaa. Varmasti senkin takia pää syöksee jatkuvasti jotain myyntityyppistä ideaa. Aivan kuin Universumi tahtoisi minun rahastuvan. Se on tietysti miellyttävä suuntaus, en yhtään valita. Joka tapauksessa, taittajani on ihana ja minulla oli mielettömän hauska ilta.

Kävin eilen myös hierojalla. Se oli aivan superhyvä selänkorjaushetki. Varasin saman tien uuden ajan ensi viikolle, koska olen aina niin jumissa. Sain myös samalla jooganeuvoja. Sovittiin, että hieroja opettaa minulle yhden joogaliikkeen kerrallaan, niin en heti menetä hermoja, kun en osaa mitään. Tällä tavalla on vain yksi asia, jota en osaa. Ja yhden asian voi ihan helposti oppia. Näin huijaan päätäni ja innostus säilyy. Ainakin siis teoriassa, aika näyttää kuinka tämä toimii sitten käytännössä. Käsittämätöntä, että minua ei saanut edes siihen helppoon asentoon. Notkea kuin rautakanki. Ja varpaat alkoi heti krampata. Säälittävää. Tänään se liike sujui kuitenkin jo vähän paremmin. Pysyin jo melko hyvin ja tasapainoisesti paikallaan ja varpaatkin olivat ihan rentoja. Kyllä se siitä. Minä opin sen asennon kyllä ihan varmasti ja sitten selkä on vähempijuminen.

Taittajani kiteytti ihan parhaiten sen minkälainen minä olen. Pilkunviilaaja, joka ei saa elämää järjestykseen. Itse asiassa Janne kyllä kiteytti itsensä, mutta koska olemme niin samanlaisia, tämä kuvaa minua täydellisesti. Molemmilla meillä on tarve järjestellä kaikkea yksittäistä, mutta sitten kokonaisuus on kaaos. Minun elämässä yksityiskohdat ovat aina täydellisen järjestyksessä, mutta se itse elämä tuntuu olevan täysin tolkuton. Vaan näillä mennään. Jospa tuo jooga toisi nyt tasapainon ja harmonian myös elämäni kokonaisuuteen.

Tänään käytiin kiertämässä järvi. Minä poljin, Emma ohjasi. Ei kun luisteli siinä vieressä. Minä en rullaluistele, minä jopoilen. Sain samalla reissulla viimeisen Thaimaasta lähettämäni paketin. Kaikki tavarat osasivat turvallisesti Suomeen saakka. En tiedä mitä siitä ajattelisin. Ei tullut haikea olo ollenkaan, ja se oli vähän yllättävää. Tuli vain sellainen tunne, että tuo elämä on niin tosi kaukana. Maantieteellisesti, mutta erityisesti ajallisesti. Jännä miten nopeasti sitä ihminen toipuu niinkin kurjista asioista. Merkityksetön jää pois mielestä ja elämästä, ja sitten taas ne muutamat upeat tapaamiset ja kokemukset puolestaan kasvattavat hirvittävän paljon. Oli ehdottomasti oikein käydä pettymässä Aasiassa asti, vaikka tuskallista se aika ajoin olikin. Nyt on hyvä olla. Nyt on oikeat ihmiset elämässäni. Kävi täsmälleen niin kuin sitä aina sanotaan. Pitää mennä kauaksi nähdäkseen lähelle. Ja enää ei ole epäilystäkään siitä kenet haluan lähelle.
   

Väliaikatietoja.

Olen käyttänyt kaiken luovuuden, älyn ja energian kirjan kirjoittamiseen. Muuta ei ole antaa, joten tämän perusteella olen antanut kaiken. Olin eilen jopa uupunut, vaikka kirjoitin vain reilut 13 tuntia. Jossain siellä välissä kävin kuitenkin lenkillä. Mikään ei ole parempaa, kuin ajatusten purkaminen ja vaihtaminen kävellessä. Se oli vähän niin kuin ajattelenkki, mutta palautteen kera. Loistavaa! Lisäksi nauroin koko matkan, koska lenkkikaveri oli niin hauska. Sain myös kuulla olevani hyvä tarinankertoja. Että siis mitenkä? Minäkö? Mitä ihmettä? Minä hädin tuskin osaa edes puhua. Tuttu seura tietysti helpottaa tuohon, joten pidän tämän lenkkikaverin. Ja onhan se ihan eri asia, jos täytyy uusille ihmisille puhua. Mutta olen silti sitä mieltä, että kirjoittaminen on paljon helpompaa.

Uusi Anna on sillä tavalla erilainen kuin muut kaverini, että hänellä on käsittämätön kyky yksinkertaistaa asioita. Niitä ongelmia, joita minä mietin tunteja, joskus jopa päiviä, hän ei edes tunnista ongelmaksi, koska ratkaisee asian hetkessä. No nyt vain teet näin. Heti. Pam. Asia loppuunkäsitelty. Se on hirvittävän hyvä apu minunlaiselle ihmiselle, joka pohtii yli kuukauden, että pitäisikö pyytää mukavaa miestä kahville. Eikä sitten kuitenkaan pyydä vaikka haluaisi, koska on jo keksinyt niin monta asiaa, jotka voi mennä pieleen. Joskus tuollainen Annalta kuulostava järjen ääni tulee tarpeeseen. Anna ajatteleen arkisia juttuja, kun taas minun aivot ovat täynnä liian suuria asioita, joita en yleensä edes ymmärrä. Mutta meitä ei haittaa yhtään, että olemme niin erilaisia. Erilaisuushan on rikkaus.
"Jos kaikki olisivat sinun kaltaisia pohtijoita, niin koskaan ei tapahtuisi mitään."
Totta tuokin tietysti.
Kerroin eilen Annalle, että olen löytänyt uuden mentorhahmon. Sellaisen, joka ymmärtää minua ja on hyvin samanoloinen kuin minä. Olin asiasta oikein innoissani.
"Ai joku mielikuvitusystävä?"
Huokasin syvään, sillä se ei tullut edes ivalliseen sävyyn, vaan sillä arkisen tavallisella tavalla, joka kertoi, että hän ei enää edes yllättyisi moisesta. No ei varmana ole mikään mielikuvitusystävä! Ihan oikea ihminen.

No, joka tapauksessa. Tulin vain kertomaan, että elämä on nyt kokolailla pausella. Ei mitään uusia tapahtumia. Minä vain kirjoitan.
 

Juhannuspäivä.

Eilen töissä kuuntelimme lintujen laulua. En tunnistanut yhtäkään, ja jälleen kerran tunsin olevani aivan sivistymätön moukka. Tänä aamuna kuuntelin erityisen tarkasta minkälaisia linnunlauluja matkalla kuului. Hirmu monenlaisia. Minua ei niinkään kyllä kiinnosta millä äänellä tai tavalla kukakin visertää, mutta haluaisin kovasti tietää mitä ne puhuvat. Tuntui aivan kuin minua seurattaisiin. Aina joku tipu pyöri muutaman metrin säteellä ympärilläni, ja antoi kavereille pieniä hälytysmerkkiä. Kun lähestyin tiettyä paikkaa, ääni muuttui kovemmaksi ja vihaisemmaksi. Joku toinen tipu saattoi huutaa vastauksia jostain puskasta. Sama kuvio toistui eri lintujen kanssa kun kävelin eteenpäin. Tunnistin kaksi lintua sekä äänestä, että naamasta. Ne olivat lokki ja varis. Yksi holtiton lintu jahtasi jotakin ötökkää, ja lensi päin lasiovea niin että tumahti. Hetken aikaa sillä oli suunta hukassa, arvaan, että ötököiden lisäksi se taisi nähdä pari tähteä. Pienet linnut ovat hirmu hauskoja. Ja ne ovat niin hirmu pieniä.

Kodittomana olo on antanut minulle mahdollisuuden katsoa telkkua. Tässä parin viikon kokemuksella voin sanoa, että sieltä tulee pelkkää kakkaa. Ihan sama mikä kanava osuu päälle, aina sieltä tulee joko a) suomalaista laatunäyttelemistä b) urheilua c) ruokaohjelmia d) tositeeveetä, jossa yleensä joku itkee tai e) mainoksia. En ole siis menettänyt yhtään mitään, vaikken telkkua enää omista. Pohtiessani tätä taisin ehkä selvittää syyn siihen miksi TV-tarjonta on niin kakkaa nykyään. Mitä enemmän kanavia on, sitä suurempi tarve on täyttää ohjelmapaikat jollain halvalla, ja sen alhaisempi on seula. Mikä tahansa soopa pääsee läpi. Mutta se suurempi tragedia taitaa olla siinä, että ihmiset ihan oikeasti tuijottavat sitä. Pahimmassa tapauksessa tallentavat, kun kaikkea ei voi katsoa yhtäaikaa. Voi elämä sanon minä. Mikä ihmisiä vaivaa?

Kävin eilen kävelyllä oikolukijani kanssa. Yllättävä tilanne toi meille mahdollisuuden tavata viimein. Olipas kerta kaikkiaan mahtava avautua ja vaihtaa kuulumisia, ja myös kuunnella molempia. Se taisi olla meille molemmille erityisen tarpeen. Ainakin se helpotti kumpaakin. 

Tulevaisuuden visiolista on muuten vielä ihan vajaa. Siinä on tietysti se koti. Ja sitten hahmotelma työstä. Ei muuta. Ei ole oikein edennyt tuo projekti. Nämä aamuvuorot väsyttävät, vaikka työ ei juuri ole sen rankempaa kuin muissakaan vuoroissa. Nyt sitten vain istun sohvalla ja tuijotan seinää, kun ei juuri muuhun pysty. Mutta voisi mennä huonomminkin. Voisin tuijottaa telkkua.

Juhannus meni minulta ohi aika lailla huomaamattomasti.

   

Askel muutokseen.

Eilen:
Minulle on tullut uusi Sinkkuelämää herätys. Se oli ehdottomasti paras TV-sarja 10 vuotta sitten. Katsoin joka jakson, kasvoin teinistä aikuiseksi (buaaahhaahaaaa) niiden naisten kanssa. Kaikki mahdolliset helpot ja vaikeat aiheet tuli käsiteltyä Carrien ja muiden sinkkunaisten avulla. Se oli mahtavaa. En tietysti osannut sitä silloin arvostaa tarpeeksi. Nyt osaan. Ykköstuotanto oli ihan OK. Se on se ainoa minkä omistan. Mutta aion hankkia ne loputkin. Koska jotain siinä sarjassa vain on. Viimeksi katsoin jakson, missä Carrie täyttää 35 vuotta. Surkuttelee sinkkuuttaan. Kuinka paljon enemmän voi osua ja upota, kysyn vain. Ei kyllä kovinkaan paljon.

Tänään:
Kävin lenkillä. Eilinen rantapalloksi turvonnut maha, ikäkriisi slash miehettömyysv***tus muhi yön aikana mielessä ja teki minusta taas poliisin. Olin päättäväinen ja vahva ja hyvässä kunnossa ja vaikutusvaltainen. Se oli kiva tunne. Poliisikouluun olen auttamattomasti liian vanha, mutta ymmärsin, että nyt on aika tehdä jotain. Kaikille noille asioille. Niinpä aloitin lenkeilyn, ensin varovasti kävelemällä vain lyhyen aamulenkin. Kävi kuitenkin ilmi, että lenkki ei ollut ollenkaan liian lyhyt. Huono huomio on se, että hengästyin kävellessä. Hyvä huomio on se, että hengästyin vasta keskussairaalan mäessä, mikä on aika jyrkkä. En ehkä pärjää urheileville ystävilleni, mutta jos vertaa vaikka niihin Amerikan suurimpiin luusereihin, jotka lyllertävät lähes kaksisataakiloisena itsenään, niin kyllä minä ihan hyvin pärjään. Parasta oli silti se, että nautin! Muistin kuinka Italiassa kävin ihanan Rotta-koirani kanssa lenkillä siellä maalla. Ja vaikka tuli ikävä sekä maata että Rottaa, oli mukava olla täällä. Pitkä kuuma kesä edessä. Huomenna lenkkeilen uudestaan, aion vain herätä tuntia aikaisemmin.