Taulu.

Taisin mainita joskus aikaisemmin, että minulle tuli pakkomielle indigon siniseen. Kun opiskelin niitä värien merkityksiä, tuli sellainen pakottava tarve maalata indigonsininen taulu. Indigo on tummansinisen ja violetin sekoitus. Sen pitäisi auttaa näkemään elämäntehtävämme selvemmin. Ei varmasti pitäisi tulla kellekään enää yllätyksenä, että ryntäsin oitis taidekauppaan ja hain indigonsinisen maalituubin. Olen aina ollut aika voimakkaasti vaistoava tyyppi, mutta innostuin aiheesta yhä vain enemmän, sillä indigon avulla opimme kuuntelemaan sisäistä ääntämme, luottamaan intuitioon. Avainsanoja tuli aina vain lisää: auttaminen, selvänäköisyys. Ilmeisesti indigo myös herättää halun tutustua näkymättömään maailmaan, etsimään totuutta. Tämä oli kuin heittäisi bensaa nuotioon. Olin aivan liekeissä.

Maalasin silloin heti kaksi taulupohjaa. Sellaiseksi epätasaisen laikukkaaksi, mutta silti indigonsiniseksi. Kuvittelin mielessäni maalaavani sen maailman kauneimman taulun, niin kuin aina. Mutta kun pohja oli valmis, kuvaa ei näkynyt. Tuijotin tummia indigolaikkuja ja totesin, että paska. Minussa ei ole minkäänlaista luovuutta. En osaa maalata mitään muuta kuin taustavärin! Otti päähän niin paljon, että työnsin pohjat kaapin hyllylle kuivumaan. 

 


Kävin Suomessa yhden taidenäyttelyn avajaisissa vuosia sitten ja olin aivan täysin varma, että tuon näyttelyn sekatekniikka oli juuri se mitä minun kuului tehdä. Olin niin innoissani niistä tauluista silloin, melkein yhtä paljon kuin nyt tuosta indigonsinisestä. Mietin silloin myös, että haluan tehdä taidetta virkkaamalla. En tietysti sitä enää muistanut.

Eilen pengoin kaappia jonne olen laittanut kaiken ”talteen”. Se on oikeasti kenkäkaappi, mutta koska minulla on varvastossujen lisäksi vain nämä jalassa olevat kengät, päätin tehdä siitä arkiston ja matskuvaraston. (Kyllä, olen keräillyt roskia ja kaikenlaista löytämääni tarpeellista jo sen verran, että tuota matskua on kertynyt... Älä edes kysy.)

Istuin katsomassa Hudson Hawkia sängyssä ja virkkasin kaapista löytyneen jämävillalangan ympärille ohuella langalla, halusin kokeilla voiko sillä tavalla tehdä joulukoristeita. Sellainen litteä pallo oli mielessä. Ei se näyttänyt yhtään hyvältä, siis joulupallona. Mutta, kun se pieni villalanganpätkä loppui, virkkasin epämääräistä röpelöä sillä ohuella langalla siihen ympärille. Se alkoi näyttää kukalta. Se alkoi näyttää täydellisen taulun täydelliseltä kukalta indigonsinisellä taustalla. Innostuin ja kaivoin kaappiin piiloutuneen taulupohjan esiin. Oli jo myöhä ja työpäivä oli ollut raivostuttavan rasittava. Mutta yhtäkkiä se kaikki unohtui. Riemu ja innostus valtasi mielen.

Se on täsmälleen niin kuin Kylli-täti sanoi:

Yleensä jaksaa hämmästyttävän hyvin tehdä itselleen mieluisia asioita, kun taas vastenmieliset asiat vievät voimat jo ennen kuin on toimeen ryhtynytkään.



P.S. Taulusta tuli aika hieno.

Merkityksiä.

Olen nyt jo useampana päivänä herännyt ahdistukseen. Nukun yleensä ihan hyvin, mutta sitten herätessä tuntuu kamalalta. Eilen alkoi tuntua virheeltä koko kaikki. Muuttaminen ja muutos. Ja tämä tunne tuli niinkin typerästä syystä, kuin matskulaatikoista. Olen jo myynyt lähes kaiken käyttökelpoisen ja tavallisen. Jäljellä on enää se sellainen roska, jota olen kerännyt taidetta varten. No on toki muutakin, mutta kuusitoista laatikkoa matskua oli se juttu mikä sai ajattelemaan, että minä en oikeastaan halua muuttaa. On niin paljon kaikkea ihanaa, josta voi tehdä vielä ihanampaa. Aika loppuu kesken.

Joko niin, että tämä on taas se päätöksestä seuraava kieltovaihe, kun olen aivan varma, että tein kamalan virheen ja yritän nyt perua itseltäni kaiken tulevan hyvän. Se sellainen tapahtuu ilmeisesti muillekin kuin vain minulle. Tai sitten minä ihan oikeasti olen tajunnut mitä haluan tehdä elämälläni.

Huone 13. Taide ja kaikki se, mitä olen nyt jo nyt saanut ja josta olen pitkään haaveillut. Ei ollut helppo päätös hypätä tyhjän päälle ja aloittaa yrittäjänä Suomessa. Maassa, joka kaikin tavoin riistää pienyrittäjiä. Jos nyt lopetan, se tuntuu että luovuttaisin. Ja minä vihaan luovuttamista.

Ja sitten taas toisaalta. Ihana ymmärtäväinen poikaystävä. Aurinko. Meri. Treffit riippukeinussa. Uusi alku. Pääsylippu pois Suomesta. Molemmat vaakakupit ovat niin painavia, että koko hemmetin puntari on vääntynyt aivan mutkalle. Story of my life.

Luulisi olevan helppo valita noiden kahden väliltä. Ahdistavaa rahatonta raatamista ankeassa Suomessa vai helppoa ihanaa elämää auringossa? Tajusin, että se todellinen kysymys ei ole kumman valitsen, vaan se miksi sitä pitää edes miettiä? Osaisinko minä olla onnellinen tekemättä mitään sen kummempaa? Kuinka pitkään jaksaisin viettää tavallista elämää, ilman haasteita? Minä en pysty katsomaan edes elokuvaa loppuun ilman, että keksin jo jotain tekemistä siihen samalla. Tavallinen tylsistyttäisi minut kuoliaaksi. Tarvitsen haasteita. Ja siksi tänne jääminen tuntuu niin hyvältä vaihtoehdolta, vaikka onkin selvästi se huonompi vaihtoehto.

Joten. Minun täytyy keksiä jokin ratkaisu, joka on jotain näiden vaihtoehtojen väliltä. En luovuta, mutta en myöskään luovu haaveesta. En tiedä mikä ratkaisu tähän nyt auttaa, mutta aion miettiä sitä seuraavat päivät, samalla kuin teen sitä mitä rakastan tehdä, nyt kun vielä voin.