Jännä käänne, osa 2.

Välillä on hyvä pitää ihmisiä jännityksessä. Ei kuitenkaan äitiä. Oli taas verenpaineet nousussa, kun lapsen seikkailuista kävi lukemassa. Mutta nyt siis odoettu jatko-osa. Alkaen siitä mihin jäätiin.

Perjantaina menin töihin samoissa vaatteissa. Manageri oli erittäin auttava ja antoi kaikenlaisia lakineuvoja. Puhuin huippumukavan konstaapelin kanssa ja kerroin versioni tapahtuneesta. Jota ei oikeastaan siis ollut, koska en tiennyt asiasta mitään. Hän ei saanut ystävääni kuulustella, vaikka mielellään lähtisikin Maltalle lomalle. Puhuin ties kuinka monen viraston ja lakimiehen kanssa. Kaikki olivat erittäin ymmärtäväisiä ja auttavia. Ei, tämä ei ole normaalia täällä Belfastissa. Kukaan ei ollut uskoa todeksi tapahtunutta.

Kävin töiden jälkeen katsomassa yhtä asuntoa. Jäin istumaan puheliaan kissanaisen lämpöiseen kotiin melko pitkäksi aikaa. Odotin, että mukava kämppikseni tulee viimein kotiin ja päästää minut sisälle, kun Hullu ei ollut enää paikalla, jotta saisin pakattua tavarani. Sen tein. Syötiin ja juotiin vielä viimeisen kerran, se viimeinen ateria. Tilanne oli kaiken kaikkiaan erikoinen ja ennen kaikkea haikea. Sitten otin jälleen Uberin ja matkasin takaisin ranskalaisen naisen luokse. Tyhjensin auton ja odottelin oven takana kaikkien laukkujeni ja pussukoiden kanssa. Tavaraa oli paljon, sillä pakkasin kiireellä, ja koska en ollut suunnitellut muuttavani ihan vielä, nyt piti vain tunkea kaikki roina miten sattuu muovipusseihin. Pääasia, että sain ne ulos Hullun talosta.

Ylläri pylläri, ranskalainen ei ollutkaan vielä kotona. Soitin ovikelloa, ja ovelle ilmestyi mies punaisessa kylpytakissa. Hän oli alakerran asunnon asukki. Pahoittelin, koska kello oli jo lähes puoliyö, enkä tiennyt mikä ovikello oli oikea. (Ilmeisesti sama ovikello soi molemmissa asunnoissa.) En ollut herättänyt kuitenkaan, mikä lohdutti vähän. Sanoin odottavani yläkerran asukasta, hän on tulossa pian. Hän kehoitti minua siirtämään tavarani talon sisäpuolelle ja niinpä kannoin kimpsuni käytävään. Hetken kuluttua kylpytakkimies ilmestyi uudestaan asuntonsa ovelle. "Okay, we feel sorry for you, please come inside to wait. It's just me and my girlfriend here." Wow. Menin miehen perässä. Juttelimme niitä näitä. He tarjosivat lasit, minulla oli punaviiniä matkassa. Siellä me sitten istuimme juttelemassa ja viettämässä iltaa aivan kuin tavalliset ihmiset. Kerroin mitä oli tapahtunut, selittääkseni ilmestymiseni oven taakse. "Do you smoke?" No. "Well, you should after all this." hän sanoi ja sytytti savukkeensa. Lopulta ranskalainen tuli ja päästi minut sisälle. Kannoin rojuni yläkertaan ja hän palasi takaisin juhliinsa. Talossa ei ollut edelleenkään lämmitystä, mutta sänky oli mukava ja peittopinkan alla tarkeni mukavasti. 

Aamulla jatkoin asunnon etsintää, mikä ei kyllä edennyt ollenkaan, koska kukaan ei vastannut lauantaina. Olin edelleen koditon - julma tosiasia. Kävelin keskustaan ja ohitin kerjäläisen. Hän istui maassa ja heilutti mukia edessäni. Sanoin että, sori, minäkin olen koditon. "Oletko romanialainen?" Ööö... En, mutta olen asunut siellä. Yhtäkkiä hän osasikin englantia. Yhtäkkiä minäkin osasin romaniaa. Keskustelu muuttui. Katsoin tuota tyyppiä, joka näytti puhtaammalta kuin minä. Hän ei enää ollut kerjäläinen, vaan työtään tekevä mies. Olen nähnyt niitä oikeita romanialaisia köyhiä, ja selvästi tuo mieskin ymmärsi, että minua hän ei voinut huijata.

Olin sopinut tapaamisen yhden miehen kanssa, jolla oli huone vuokralla. Se oli liian kaukana, mutta hänen kävi kai minua sääli, joten hän ajoi Belfastiin ja tarjosi minulle yöpaikan edes viikonlopuksi. Tuntui, että minulla on sellainen kestopalelu päällä, joten otin tarjouksen vastaan. Kirjoitan tätä siis toisessa kaupungissa, jonka nimen jo unohdin, jonkun pakistanilaisen miehen sohvalla katsomassa leffaa. Kuuntelen minulle vierasta kieltä (urdu), koska hän puhuu puhelimessa. Älä kysy miten tähän päädyin, en todellakaan osaisi selittää miten tässä näin kävi. Mutta koko omaisuuteni on nyt hänen autossa. Ja ensi yön minä saan nukkua lämpimässä. Sekin on jo jotain.

Kodittomat.

Minun kotitalon pihassa asuu kodittomia. Yhden melko korkealla olevan alimman parvekkeen alle oli kannettu joustinpatja ja kaikenlaisia riepuja ja pahvilaatikoita. Ja siellä hengaili likaisia miehiä. Ne jotenkin pelotti minua aina, kun siitä jouduin menemään ohi. Muistan miettineeni, että miten tämän talon asukkaat antavat tällaisen tapahtua. Kerran tulin töistä ja siellä istui peiton alla värjöttelemässä nuorimies, jolla oli koira sylissä. Hän halasi koiraa tiukasti, molemmat näyttivät silminnähden tyytyväisiltä. Oli aika kylmä, joten varmasti he lämmittivät toisiaan. Mietin, että kylläpä sitä voi ihminen olla itsekäs. Minulla on koti jossa on ovi ja lämmitys ja suuri parveke ja sänky ja kaapeli-TV. Ja sitten en muka siedä, että kodittomat saisivat lämmitellä edes vähän suojaisemmassa paikassa. Päätin täsmälleen sillä hetkellä, että minua ne tyypit eivät enää pelota tai haittaa.

Seuraavana päivänä töistä tullessa huomasin, että patja, laatikot, rievut ja likaiset miehet olivat poissa. Selvästi joku toinen talon asukas ei ollut kokenut samanlaisia valaistumisia näiden kodittomien osalta. Tänään se poikaraasu kuitenkin makasi siellä taas, enää pelkän viltin päällä. Sisälläni kylmäsi.

Eilen pomo kertoi ratikassa tapahtuneesta pikku episodista. Joku mies oli tuupertunut vaunun lattialle. Pomo kiskaisi hätäjarrusta ja soitti ambulanssin. Kukaan muu ei reagoinut millään lailla. Pomo pyysi apua vieressä olevalta nuorelta mieheltä tämän kodittoman kääntämiseen. 'Miksi?' kuului reippaan kansalaisen vastaus. Tuupertunut mies alkoi siinä vaiheessa olla jo aika huonolla hapella. Ambulanssi tuli nopeasti ja he toimivat ammattimaisesti. Pomoni pyysi vieressä istuvaa mummelia siirtymään, jotta hoitohenkilökunta saisi enemmän tilaa, koska miehen pää oli muorin tuolin alla. Mummeli marmatti, ettei halua siirtyä, kun paikka menee. Minun usko näiden ihmisten hyvyyteen alkaa horjua. Kodittomilla ei ole täällä minkäänlaista ihmisarvoa.

Minun metropysäkin lähellä istuu joka aamu mummeli kerjäämässä rahaa. Olen jo sen verran kylmettänyt sieluani, että pystyn kävellä siitä ohi ilman sen suurempia tunnontuskia. Mutta en vielä ilman kuulokkeita. Jos kuuntelee musiikkia kovalla, niin on helpompi teeskennellä, ettei näe mitä ympärillä on. (Sen verran kuitenkin pistää sieluun, että kirjoitan tästä.) Muutaman kerran muori on istunut lukemassa lehteä, ihan niin kuin kuka tahansa eläkeläinen. Ajattelin aina ennen, että kaikki kerjäläiset ovat rikollisia, niinhän Suomessa on opetettu. Ehkä se on Suomessa totta. Täällä köyhyys on todellisuutta ihan tavallisille hyväntahtoisille ihmisille. Ja nyt ei puhuta sellaisesta köyhyydestä, mikä saa kirjoittamaan yleisöosastolle, kun ilmaiset opintotuet eivät riitä kaikkiin keskustan kaksion menoihin. Täällä nämä ihmiset nukkuvat kadulla. Talvellakin. Ja ihan tiedoksi, myös Romaniassa talvi on kylmä ja luminen.

Nämä kaikki ajatukset mielessä pitäen, tyhjensin taskuni ja annoin kaikki mukana olleet lantit rouvalle. Olin kerännyt kolikot kippoon, että voin tuoda ne töihin ja tyhjentää kahviautomaattiin. Tästä pienestä teosta tuli sen verran hyvä mieli, että aion tehdä jatkossa kolikoilleni aina näin. Helppo tapa ostaa hetkellinen mielenrauha.

P.S.  Se koditon mies muuten kuoli siihen ratikkaan.