Jännä käänne, osa 2.

Välillä on hyvä pitää ihmisiä jännityksessä. Ei kuitenkaan äitiä. Oli taas verenpaineet nousussa, kun lapsen seikkailuista kävi lukemassa. Mutta nyt siis odoettu jatko-osa. Alkaen siitä mihin jäätiin.

Perjantaina menin töihin samoissa vaatteissa. Manageri oli erittäin auttava ja antoi kaikenlaisia lakineuvoja. Puhuin huippumukavan konstaapelin kanssa ja kerroin versioni tapahtuneesta. Jota ei oikeastaan siis ollut, koska en tiennyt asiasta mitään. Hän ei saanut ystävääni kuulustella, vaikka mielellään lähtisikin Maltalle lomalle. Puhuin ties kuinka monen viraston ja lakimiehen kanssa. Kaikki olivat erittäin ymmärtäväisiä ja auttavia. Ei, tämä ei ole normaalia täällä Belfastissa. Kukaan ei ollut uskoa todeksi tapahtunutta.

Kävin töiden jälkeen katsomassa yhtä asuntoa. Jäin istumaan puheliaan kissanaisen lämpöiseen kotiin melko pitkäksi aikaa. Odotin, että mukava kämppikseni tulee viimein kotiin ja päästää minut sisälle, kun Hullu ei ollut enää paikalla, jotta saisin pakattua tavarani. Sen tein. Syötiin ja juotiin vielä viimeisen kerran, se viimeinen ateria. Tilanne oli kaiken kaikkiaan erikoinen ja ennen kaikkea haikea. Sitten otin jälleen Uberin ja matkasin takaisin ranskalaisen naisen luokse. Tyhjensin auton ja odottelin oven takana kaikkien laukkujeni ja pussukoiden kanssa. Tavaraa oli paljon, sillä pakkasin kiireellä, ja koska en ollut suunnitellut muuttavani ihan vielä, nyt piti vain tunkea kaikki roina miten sattuu muovipusseihin. Pääasia, että sain ne ulos Hullun talosta.

Ylläri pylläri, ranskalainen ei ollutkaan vielä kotona. Soitin ovikelloa, ja ovelle ilmestyi mies punaisessa kylpytakissa. Hän oli alakerran asunnon asukki. Pahoittelin, koska kello oli jo lähes puoliyö, enkä tiennyt mikä ovikello oli oikea. (Ilmeisesti sama ovikello soi molemmissa asunnoissa.) En ollut herättänyt kuitenkaan, mikä lohdutti vähän. Sanoin odottavani yläkerran asukasta, hän on tulossa pian. Hän kehoitti minua siirtämään tavarani talon sisäpuolelle ja niinpä kannoin kimpsuni käytävään. Hetken kuluttua kylpytakkimies ilmestyi uudestaan asuntonsa ovelle. "Okay, we feel sorry for you, please come inside to wait. It's just me and my girlfriend here." Wow. Menin miehen perässä. Juttelimme niitä näitä. He tarjosivat lasit, minulla oli punaviiniä matkassa. Siellä me sitten istuimme juttelemassa ja viettämässä iltaa aivan kuin tavalliset ihmiset. Kerroin mitä oli tapahtunut, selittääkseni ilmestymiseni oven taakse. "Do you smoke?" No. "Well, you should after all this." hän sanoi ja sytytti savukkeensa. Lopulta ranskalainen tuli ja päästi minut sisälle. Kannoin rojuni yläkertaan ja hän palasi takaisin juhliinsa. Talossa ei ollut edelleenkään lämmitystä, mutta sänky oli mukava ja peittopinkan alla tarkeni mukavasti. 

Aamulla jatkoin asunnon etsintää, mikä ei kyllä edennyt ollenkaan, koska kukaan ei vastannut lauantaina. Olin edelleen koditon - julma tosiasia. Kävelin keskustaan ja ohitin kerjäläisen. Hän istui maassa ja heilutti mukia edessäni. Sanoin että, sori, minäkin olen koditon. "Oletko romanialainen?" Ööö... En, mutta olen asunut siellä. Yhtäkkiä hän osasikin englantia. Yhtäkkiä minäkin osasin romaniaa. Keskustelu muuttui. Katsoin tuota tyyppiä, joka näytti puhtaammalta kuin minä. Hän ei enää ollut kerjäläinen, vaan työtään tekevä mies. Olen nähnyt niitä oikeita romanialaisia köyhiä, ja selvästi tuo mieskin ymmärsi, että minua hän ei voinut huijata.

Olin sopinut tapaamisen yhden miehen kanssa, jolla oli huone vuokralla. Se oli liian kaukana, mutta hänen kävi kai minua sääli, joten hän ajoi Belfastiin ja tarjosi minulle yöpaikan edes viikonlopuksi. Tuntui, että minulla on sellainen kestopalelu päällä, joten otin tarjouksen vastaan. Kirjoitan tätä siis toisessa kaupungissa, jonka nimen jo unohdin, jonkun pakistanilaisen miehen sohvalla katsomassa leffaa. Kuuntelen minulle vierasta kieltä (urdu), koska hän puhuu puhelimessa. Älä kysy miten tähän päädyin, en todellakaan osaisi selittää miten tässä näin kävi. Mutta koko omaisuuteni on nyt hänen autossa. Ja ensi yön minä saan nukkua lämpimässä. Sekin on jo jotain.

Jännä käänne, osa 1.

"Voisitko jo kirjoittaa uuden blogijutun, kun jäi niin jännään kohtaan?" Tämän viestin sain sen jälkeen, kun avauduin tuossa joku aika sitten siviilissä tapahtuneista elämän käänteistä. Jännä kohta tosiaan. Voisin pari sanaa jatkaakin, koska tilanne tunnetusti elää. Alkuviikosta valitin työkaverille, kun elämä on nykyään niin tylsää ja mitään ei tapahdu. Virhe. 

Pieni pohjustus: Minulla oli vieras Suomesta pari viikkoa sitten käymässä. Tai itse asiassa vieras tuli kyllä Maltalta, vaikka suomalainen onkin. Meillä oli hauskat pari päivää, oli mukavaa nauraa niin paljon. Sellaista rentoa oleilua, olutta ja Netflixiä. Jättiläinen antoi kaverilleni nimen Fluffy Head, mikä kyllä sopii, kun toisella on sellainen itsepäinen afropallo. Haikeaa oli sitten viimein, kun oli aika lähteä kotiin. Kerroin tämän pienen yksityiskohdan vain siksi, että Universumi koettelee taas.

Keskiviikkona menin kotiin ja sen jälkeen ei mikään ole ollut normaalia. Talossa asuva vuokraisäntäni tuli kertomaan, että meillä on ongelma. Pari viikkoa sitten vieraillut ystäväni oli varastanut telkkarin hänen komerosta. Että mitenkä? Ensin nauroin päin naamaa. Paljon. Mutta tyyppi tuntui olevan tosissaan. Aloin hermostua, sanoin etten ole eläissäni kuullut mitään yhtä älytöntä. Että nyt voit lopettaa tuollaiset järjettömyydet. Menin huoneeseeni ja suljin oven, etten sano mitään harkitsematonta. 

Aamulla lähdin töihin normaaliin tapaan. koska oletin, että asia oli loppuun käsitelty. No eipä ollut. Kun iltapäivällä lähdettiin Jättiläisen kanssa töistä, puhelimessa oli liuta viestejä. Hän oli soittanut poliisille, olen nyt syyllinen television katoamiseen, koska se oli minun kaveri, joka töllön varasti. Minä en enää saanut lähestyä taloa, lukot oli vaihdettu. Että mitenkä? Minun pitää maksaa televisio ja kolmen viikon vuokra asuntoon, jonne en nyt siis päässyt enää sisälle edes omia tavaroitani hakemaan. 

Semishokissa tuijotin viestejä ja koitin ymmärtää tilanteen. Soitin muutaman puhelun, en saanut ketään kiinni. Niinpä menin palauttamaan neuleen, niin kuin alunperin olin suunnitellut. Jättiläinen ei voinut käsittää, että tällaisessa tilanteessa mietin jotain paitaa. Mutta hän ei tunne minua. En miettinyt paitaa. Se vain oli ainoa asia, johon pystyin sillä hetkellä vaikuttamaan. Joten köpöttelin kauppaan ja palautin paidan. Tunsin olevani normaali edes hetken. Sen jälkeen soitin poliisille itsekin, saisin antaa lausunnon tähän varkauteen seuraavana päivänä.

Belfastissa alkaa olla jo talvi, joten ulkona on kamalan kylmä. Menin tuttuun kellaribaariin, koska tiesin, että siellä on oikea takkatuli ja ihanan lämmin. Pöytääni istui kolme opettajaa, italialainen ja kaksi saksalaista. He lainasivat nettiä ja auttoivat etsimään yöpaikkaa. Meillä oli itse asiassa ihan älyttömän hauskaa. Irkkubändi aloitti keikkansa, niin kuin joka ilta. Sitten sain viestin tuttavalta, että hänellä on joku ranskalainen kaveri, jonka luokse voin mennä yöksi. 

Otin Uberin. Vastassa on nainen pyjamassa. Hän oli kovin vähäsanainen, mutta toivotti minut tervetulleeksi. "I'm messy." Ei haittaa. "I'm drinking." Hyvä! En ehtinyt vielä edes alas istua, kun alaerrasta marssi sisään äänekäs nainen. Hän tuijotti minua hetken hämmentyneenä, kunnes ranskalainen tuli paikalle ja selitti, että hän on juuri saanut yövieraan. Jatkoimme jutustelua juomien kanssa. Talo oli jäätävän kylmä, sillä kaikki ikkunat olivat auki. Tupakansavu täytti silti asunnon, tosin ikkuna taisi olla auki lähinnä kissaa varten. Keskustelu kävi paikoittain hyvinkin kiivaaksi. Sain kahdenlaisia neuvoja kirjan kirjoittamiseen, myymiseen ja markkinointiin. Itse lähinnä kuuntelin hämmentyneenä. Sivusilmällä seurasin, kuinka kissa työnsi päänsä kenkääni. Sain kuulla, että sllä on kenkäfetissi.

Belfast ei päästä helpolla. 

Yritysajatuksia.

Tänään tein 12 tuntisen työpäivän. Se ei ole ihmeellistä, koska teen useita töitä, mutta tällä kertaa kaikki tunnit menivät yhden firman piikkiin. Meillä oli suuri päivä. En voi sanoa kenelle ja mitä teen, mutta tänään julkaistiin uusi tuote. Ja koska mekään emme tienneet asiasta yhtään mitään ennakkoon, olimme toimistossa tätä upeaa julkistamista ylityönä todistamassa. Tämä on paras tuote mitä koskaan on tehty, kuten aina. 

Ilta oli aika mukava, ainakin minulle. Minä olen jostain syystä osa ranskalaista tiimiä. En tiennyt sen vaikuttavat minun pohjoismaiseen toimintaan, mutta kyllä se näköjään kuitenkin vaikuttaa. Meidän tiimillä oli tarjolla itse tehtyä juustokakkua, karkkia ja muuta pientä purtavaa, sekä juomaa, koska minun coachi on ranskalainen. Ihan innolla odotan huomista tiimin yhteistä iltamaa. Tiedä mitä kaikkea siitäkin taas seuraa.

Työkaverini ovat tosi hauskoja. Saan nauraa päivittäin. Asiakkaatkin ovat useimmiten hauskoja, ainakin he nauravat minulle, kun koetan lukea heille ruotsia tai norjaa tai tanskaa. No en osaakaan, siksi kai se niin naurattaakin. Työ itsessään ei ole läheskään niin hauskaa, koska en osaa näitä asioita vieläkään tarpeeksi hyvin. Kuukauden koulutuksesta jäi käteen erittäin paksu vihko täynnä erinäisiä sekavia muistiinpanoja, joita en saa käyttää täällä toimistossa, koska paperit ja kynät ovat kiellettyjä. Eli pelkän muistin varassa mennään. Huolestuttaa se minuakin. Mutta minä en tehnyt näitä sääntöjä.

Olen miettinyt yrittäjyyttä nyt aika paljon. Se mukava poika (tai paremminkin mies) Tinderistä vaikutti tähän kyllä aika paljon. Hän on yrittäjä, alunperin puolalainen, mutta asunut täällä jo monta vuotta. Meillä oli hyvä keskustelu, joka yhdistettynä osittain tämän työn aiheuttamaan olotilaan sai yrittäjyyden tuntumaan taas tosi hyvältä vaihtoehdolta. Ei ehkä helpommalta, mutta ainakin mielekkäältä. Ja koska täällä ei ole sellaista suomalaista pienyrittäjiä kiduttavaa verotusta ja byrokratiaa hidastamassa onnistumista, se saattaisi olla ihan hyväkin vaihtoehto. (Täällä on varmaankin yhtä kannustava UK byrokratia, mutta kuitenkin.) Mitä vanhemmaksi tulen, sitä selvemmin alkaa tuntua, että minussa taitaa sittenkin asua (sen veemäisen laktoosittoman lehmän lisäksi) pieni yrittäjä. Ihan selvästi tarvitsen taas suunnitelman.

Se samainen puolalainen sanoi myös jotain hyvin vaikuttavaa kirjoittamisesta. Ja oikeastaan hän oli juuri se, joka sai taas miettimään, että minun kuuluisi tehdä joitain ihan muuta, kuin istua toimistossa änkyttämässä ihmisille. Vaikka minä kyllä pidän tästä työstä. Kuten sanottu, työkaverit ovat hauskoja. Olen ilmeisesti myös aika hyvä puhumisessa, vaikkakin väärällä kielellä, joten tulokset ovat reippaasti yli ennalta määrättyjen tavoitteiden. Minulla on ikävä kirjoittamista. Ja siksi päätin taas alkaa päivittää blogia, vaikka sanani saattavat toisinaan pahennusta herättääkin. Ja ihan pian aloitan taas aktiivisen kirjan viilailun. Lupaan.

Outouksia.

Elämäni ei ole melkein koskaan tylsää. Joskus kuitenkin saatan eksyä tylsään paikkaan. Tällä kertaa ei onneksi käynyt niin. Niipä kerron Belfastin arkisista ihmeellisyyksistä. 

Meillä on täällä punnat käytössä, sillä olemme yhdistyneet Kuningaskuntaan. Mutta koska helppo olisi tylsää, ja Belfast on kaikkea muuta kuin tylsä, meillä on monenlaisia rahoja. Ja kaikki luonnollisesti puntia. Paitsi ne pencet. Olen nähnyt ainakin kolmenlaisia erinäköisiä seteleitä samoilla numeroilla. Kaikki toimivat.

En vieläkään tiedä miten toimia kaikkien kolikoiden kanssa. Yleensä vain avaan kolikkopussukan ja annan myyjän kaivaa sieltä mieluisat hilut. Työpaikan kahvikone on hankalampi. Se nimittäin suostuu ottamaan vastaan vain osan näistä kolikoista ja sylkee loput pois. Olen oppinut, että isot monikulmaiset kelpaa kaikki, mutta pienet monikulmaiset vain toisinaan. Isot pyöreät käyvät aina, mutta pienet pyöreät vain toisinaan. Onneksi kaupassa eivät ole niin nirsoja.

Toinen vähän vähemmän outo asia on Oopperatalo. Olin niin innoissani, kun googletin kesällä mitä kaikkea Belfastissa on ja sain tietää, että täältäkin sellainen löytyy. Paikalliset opastivat kuitenkin nopeasti, että vaikka heillä hieno oopperatalo onkin, siellä ei ole oopperaa ohjelmistossa. Musikaaleja ja teatteria ja konsertteja vain. Olin hämmentynyt. 

Minulla on paljon kollegoita ja jo pelkästään samassa kerroksessa on paljon ihmisiä samassa tilassa. Sellainen muodikas avokonttori siis. Olen pääasiassa ranskalaisten ympäröimänä, mutta yksin tanskalainen istuu vieressäni (pääasiassa opastamassa minua), Grumpy Tessa. Olen tästä hyvin kiitollinen. Toisella puolella taas istuu hottis ranskalaismies Micky, joka toisinaan opettaa minulle ranskaa samalla kun minä opetan hänelle englantia. Sellainen silmänruokapakkaus. Je m'appelle ilona. Je suis fatigué. Mickillä on vielä sellainen erikoinen (aluksi hämmentävältä tuntuva) tapa tuijottaa niillä tummanruskeilla nappisilmillään suoraan minua samalla, kun hän nojaa pöytään ja puhuu puhelimessa asiakkaille. Se näyttää ja kuulostaa mahtavalta, vaikka en tietysti ymmärrä sanaakaan. (Kuvittelen sanojen sisällön tietenkin aina vähintäänkin rakkaudentunnustukseksi.)

Parasta toimistossa on minun istumapaikkani. Minun ja ikkunan välissä on vain tuo komea ranskalainen, joten voin ihailla “maisemaa” kaikessa rauhassa herättämättä sen kummemmin paheksuntaa. Ikkunan takana on joki, jossa näkyy päivittäin reippaita melojia. Ja joen takana on ne kuuluisat keltaiset rautatelineet. Ne tosin saattavat olla kuuluisia vain minun päässä, mutta jostain syystä niistä on tullut tämän kaupungin symboli. Siis tietysti vain minulle. Viimeksi Belfastissa vieraillessani nappasin jostain kirjakaupasta ilmaiskortin, jonka laitoin kotona jääkaapin oveen. Se oli epämääräinen piirros, mutta siinä oli hyvin selkeästi kaksi keltaista rautatelinettä. Silloin en tiennyt mitä ne olivat, mutta mieleen ne jäivät. Ja nyt kun muutin tänne, näen ne aidot palkit työpaikkani ikkunasta. Ne ovat tuon ranskalaisen ja joen takana. Ne näkyvät kaupungillakin monesta paikasta ja toimivat hyvänä suuntamerkkinä, varsinkin kun se suuntavaisto minulta puuttuu edelleen.