Kurja päivä.

Elämän määrä altaassani on ilmeisesti vakio. Sain kuin ihmeen kaupalla herätettyä sen toisen kasviraasun henkiin. Pienistä jämäpätkistä se alkoi taas kasvaa. Ja vaikka elämä selvästi voitti, niin ehkä tasapainon säilyttämisen vuoksi tällä kertaa Christian II sai tarpeekseen. Henki lähti. Altaan vahvuus: Kaksi kituvaa kukkaa, kaksi kituvaa kalaa (Hugo ja Picu), sekä toistaiseksi vielä normaalilta vaikuttava Jorge. Luulen, että pojat ovat vain paleltuneet. Asuntoni on niin kylmä, että tankkia on erittäin vaikea pitää lämpimänä. Aion lopettaa heti, kun loput pojat luovuttavat. Tämä harrastus on aiheuttanut pelkästään mielipahaa. Ja kärsimystä ja kuolemaa. Ihan typerä idea oli koko akvaario.

Pääsiäinen on viimein ohi. Juu, ihan oikein luit ja minä kirjoitin, en tarkoita vappua. Täällä nimittäin vietettiin pääsiäistä vasta viime viikonloppuna. Suomen vappusää oli parempi. Työmaalla oli melko tyhjää, koska enemmistö on ortodokseja ja saivat siksi viettää maanantainsa kotona. Nautin töihin menomatkasta, koska metro oli lähes tyhjä. Paluumatkasta en nauttinut ollenkaan niin paljon, koska osuin paikalle, kun baltianmiehet ottivat taas mittaa toisistaan. Kakaramainen kina metron oviaukolla, ensimmäinen töni, toinen potki takaisin ja sitten machoiltiin, kunnes heleä ääni ilmoitti ovien sulkeutumisesta ja metro erotti riitapukarit. Mikä näitä ihmisiä oikein vaivaa?

Sain Ilkalta viikkoviestin taas ja jäin pohtimaan. Se pointti oli ihan jotain muuta, mutta hän aloitti viestinsä: "Ensinnäkin olen tosi innoissani siitä, mitä kaikkea tänä vuonna tulee tapahtumaan." Aloin saman tien kirjoittaa omaa listaa. Mitä ihanaa tänä vuonna tapahtuu?

Matkustan Italiaan, ihana loma Venetsiassa ja Trevisossa.

Sohvasurffari tulee vierailulle Jenkkilästä.

Emman vauva syntyy ja minusta tulee special-täti. 

Ja siinä kaikki. 

En millään keksinyt mitään muuta. En yhtään mitään muuta. Ihan suututti... Ei ihme, jos elämäni on ilotonta, jos en pysty edes listaamaan mukavia asioita. Tämä oli se mahdollisuus kuvitella ja haaveilla ja suunnitella kaikki se ihana, jonka haluan tapahtuvan. Joten, tämä olkoon kotitehtäväni. Listaan 22 ihanaa asiaa tälle vuodelle. Siis sellaista, mitä tulee tapahtumaan. Hyvä idea.

Kevätkuulumisia.

Rankkoja oli työpäivät pääsiäisen aikaan. Puhelin soi kerran ja sekin oli alakerran aulamies joka kertoi, että lähetys on saapunut minulle. Hipsin alakertaan, kirjoitin nimeni lappuun ja sain paketin. Paketista löytyi kirja ja salmiakkia Suomesta! Dracula. Nauratti paljon, oli niin sopivaa, varsinkin kun en ole tuota klassikkoa vielä edes lukenut. Joten sain sen nyt sitten tänne Romaniaan. Mahtaakohan tarina tuntua todellisemmalta näin paikan päällä?

Tässä on ollut vähän kaikenlaista tapahtumaa ja siksi on jäänyt tarinointi vähemmälle. Joku voisi tietysti sanoa, että olen ollut laiska ja saamaton, mikä varmasti olisi myös totta. Joten tässä nyt koosteena pieniä ihmeitä elämästä aurinkoisessa Romaniassa.

Aurinko todellakin on paistanut, mutta vasta viikon sateen jälkeen. Olen jo oppinut valitsemaan reitit niin, että vältän ne järvenkokoiset lammikot, jotka tulevat risteyksiin. Ne ovat ne samat risteykset, joissa se viemäriritilä on osattu laittaa korkeimmalle kohdalle. (Okei, varmaankin maa siitä ympäriltä on vain painunut alemmaksi aikojen saatossa, mutta silti.)

Olen tullut siihen tulokseen, että romanialaiset ihmiset ovat Euroopan hitaimpia. Minulle on kyllä sanottukin, että ihmiset ovat laiskoja, ja ehkä siitä syystä myös hitaita. Itse olen tottunut pohjoismaiseen tahtiin, joten varsinkin nuo aamut metroa vaihtaessa kiristää kuuppaa melko tavalla. Olin varma, että tämä on ainoa maa Euroopassa, jossa ihmiset eivät osaa käyttää metron rullaportaita. Vasen laita liikkuu, oikea laita seisoo. Tämä on sellainen globaali kirjoittamaton sääntö, että säästytään ruuhkilta. Paitsi ei täällä. Täällä vain kaikki pojottaa paikallaan. Ja koska siellä on yleensä olemassa vain se yksi kaponen liuska, tämä tarkoittaa, että muut sitten jonottavat vuoroaan. Pitkään. (Norjalainen kyllä sanoi, että tämä on ihan yleistä Baltian maissa.)

Olen päättänyt muuttaa. Haluan sinisen linjan lähistölle, niin ei tarvitse vaihtaa metroa. Se ei tietysti ole ainoa syy muuttoon, mutta aina aamulla se tuntuu tärkeimmältä. Lisäsyitä ovat veemäiset naapurit, liian kallis vuokra asunnon kuntoon nähden, pelottava kenollaan oleva parveke, sekä se tosiasia, että tarvitsen toisen huoneen...

...koska yllättäen näyttääkin siltä, että minulle tulee ihan oikeasti vieraita Suomesta! Ensimmäinen koekaniini uskaltautuu vierailulle jo ylihuomenna. Kollega Irlannista, toinen KS-kerholainen. Kolmatta ei löydetty, Suhari on kadonnut. Mutta katsotaan mitä seikkailuja tällä kertaa keksimme, ollaanhan sitä kuitenkin Draculan maassa. (Muistin virkistykseksi.)

Meillä oli myös mukavat kemut pyhän Patrikin kunniaksi. Minun oli tarkoitus mennä vain yhden kaverin kanssa, mutta se meni vähän puihin, kun pomo tuli kysymään milloin kyseinen päivä on, pitäisikö mennä juhlimaan. (Ilmeisesti hän muisti CV:stäni, että asuin Irlannissa, muuta syytä tälle en keksi.) Sanoin, että minä menenkin juhlimaan. Hän katsoi minua häkeltyneenä Bambi-silmillään ja kysyi: "Eikö minua olekaan kutsuttu...?" No on tietysti. Ja siitä se ajatus sitten lähti. Koko tiimi kännäämässä irkkupubissa yömyöhään ja lasku oli yli 900. (Paikallista rahaa, mutta sain tuolla vähän dramatiikkaa tähän tarinaan.) Tässä me juhlimme.

Kuten aikaisemmin kirjoitin, toteutin unelmani ja hankin viimein akvaarion. Minulla on outo kiintymys kaloihin ja haaveilin tästä tosi pitkään, vuosia. En vain koskaan löytänyt paikkaa mihin haluaisin jäädä pidemmäksi aikaa. Nyt löytyi sellainen paikka. Täällä on niin hyvä olla, että perustin perheen. Minä ja 7 veden eläjää. Nimesin ne tietysti työkavereiden mukaan, kun löytyi niin sopivat tyypit. Jorge "can't keep his mouth shut". Christian on se ikkunaa puhdistava kala, joten "Christian sucks". Hugo puolestaan on "the creepiest thing I've ever seen". (Kuvaukset eivät oikein toimi suomeksi.) Puska-Jussi lymyilee vain pusikossa, ADHD ei pysy paikallaan, Lepargi on pilkullinen ja Albino läpinäkyvä. Olin erittäin onnellinen. Kunnes kävi ilmi, että se perhanan Hugo toi mukanaan pilkkutaudin ja tartutti sen kaikkiin. Onni loppui lyhyeen. Nimen antaja totesi tyynesti, että "No, jos minun pitäisi kuolla, niin kyllä minäkin yrittäisin viedä mahdollisimman monta mukana. "Idiootti... Hugo elää nimensä veroisesti. Ostin lääkettä, mutta se oli jo vähän myöhäistä. Ensin pidettiin hautajaiset Christanille. Se oli surullista, koska se pikku imijä oli minun suosikki. Lähtö tuli nopeasti kolmelle muullekin. ADHD:n kohdalla en ollut niin kovin yllättynyt, se kun oli jo kerran pöydällä pomppimassa. Itsetuhoinen kaveri. Tällä hetkellä akvaariossa lymyilee enää siis vain vahva selviytyjäkolmikkoni: Jorge, Puska-Jussi ja tietysti se kaiken pahan alku, eli Hugo. Tästä kaikesta seurauksena minut tunnetaan nyt toimistolla nimellä "Fishkiller".

Naisten juttuja.

Ihanaa naisten päivää kaikille niille, jotka eivät välitä historiasta ja osaavat vain nauttia siitä nykypäivän huomiosta! Virolainen kommunistikaveri toi tytöille töihin aamulla suklaata. Turkkilainen uusi tyyppi toi turkkilaisia herkkuja (kastanjoita?). Töihin tullessa sain ruusun. Myöhemmin tulppaani. Ja sitten vielä myöhemmin nuoret pojat kävivät jakamassa kaikille naisille lisää kukkia. Pomo tilasi pizzaa koko porukalle. Meitä pidettiin kovin hyvänä. Norjalainen tietysti marmatti historiasta ja päivän merkityksestä ja naisiin kohdistuvasta seksismistä ja ennen kaikkea siitä, miten helposti me olemme ostettavissa, kun kaikki vain hymy pyllyssä otimme kukkasia vastaan. Kunnon partypoopperi. Mutta niin suloisella naamalla saa paljon anteeksi. Varsinkin naisilta.

Naistenpäivän teemaan hyvin sopivasti - opin tänään jotain romanialaisista miehistä. Vähän omaa syytä, mutta en ole vielä tottunut tähän maahan, tai lähinnä säähän. Aloitetaan sillä, että täällä on joskus päivällä jo 20 astetta lämmintä. Sisällä ehkä vähän enemmän. Se on sellainen kelpo suomalainen kesäkeli. Joten minä, joka en osaa pukeutua oikein, hikoilen kuin pieni sika. Ja siksi välillä on pakko heittää muutama vaatekerta pois. Tänään sattumalta se alin paita olikin melko suurella kaula-aukolla varustettu. Ja koska en vain mitenkään voinut laittaa vielä takkiakin töistä lähtiessä, paitani paljasti etumusta sopimattoman määrän myös kotimatkalla. (Minun siveellisellä mittapuulla, en ole yhtään sellainen tyrkkytyyppi.) Aurinkolasit päähän, napit korviin ja moisen epämukavuuden voi melkein ohittaa, aivan kuin kerjäläiset. Kaikki suijuikin hyvin aina metroon asti. 

Ensinnäkin, olin ainoa ihminen, jolla ei ollut toppatakkia päällä. Olin tällä kertaa jostain syystä myös sen vaunun ainoa nainen. Toisin sanoen, minä ja liian avonainen paitani olimme suuren mieslauman ympäröimänä metrossa ruuhka-aikaan. Toiseksi ja vertailun vuoksi, Italiassa ollessa sai tottua siihen, että miehet täysin häpeilemättä tuijottivat naisten rinnuksia. Mutta täällä Bukarestissa nämä miehet tekevät sen häpeillen! Erittäin erikoista. Se minua lähinnä oleva mies tajusi tilanteen vakavuuden ja oikeasti tuijotti vaunun kattoa koko sen piinaavan pitkän matkan. Muutkin miehet käänsivät päänsä pois erittäin vaivautuneena, kun jäivät kiinni. Ei edes tuijotuksesta, vaan sellaisesta vaihvihkaisesta vilkaisusta. Mietin, että rikoinko minä nyt jotain uskonnollisia tai kulttuurillisia käytöstapoja, vai ovatko nämä pojat täällä vain saaneet kunnollisen kasvatuksen? Jos osaisin vähääkään nauttia tällaisesta kyseenalaisesta huomiosta, niin se olisi kai ollut imartelevaa. Mutta koska minä olen minä, se oli lähinnä kiusallista. Kauhulla odotan kesää, kun täällä on 20 astetta enemmän. Mutta tämä on toki paljon parempi vaihtoehto kuin se italiaanojen versio.

Oikein ihastuttavaa naistenpäivää kaikille!

Tällainen päivä.

Joskus on hyviä päiviä. Ja sitten on huonoja päiviä. Ja sitten on tällaisia päiviä.

Heräsin aamulla melkolailla jäisenä. Uusi kotini ei ollenkaan noudattanut lämpötilasääntöjä. Kuuma suihku on ainoa asia, mikä auttaa tuollaisen herätyksen jälkeen. No, tänä aamuna ei tullut lämmintä vettä. Joten pesin strategisesti tärkeä osat kylmällä vedellä. Sitten puin päälle, monta kerrosta. Huivilla sai ne lehmän nuolemilta näyttävät hiuksen piiloon, päätä en sentään jäiseen veteen laittanut. Yllättävät aamutoimimuutokset vaikuttivat myös käytössä olevaan aikaan, joten pakkasin laukkuni kiireesti ja pinkaisin matkaan. 

Se lauantain ja sunnunnuntain välisenä yönä satanut lähes puolen metrin lumikerrostuma oli edelleen kaikkialla. Vain epämääräinen liukas polku kiemurteli pihan läpi, jota pitkin rämmin päästäkseni kadulle. Katuakaan ei oltu auratta. Kiroilin ja jatkoin ihmisten jälkiä pitkin loikkimista. Muutaman kerran astuin upottavaan loskanalaiseen lammikkoo. Vedenkestävät kenkäni eivät tänään enää kestäneet vettä. Pääsin kuitenkin metroasemalle ja onnekseni ehdin siihen juuri lähtevään metroon. Ensimmäisen kuulutuksen jälkeen ymmärsin meneväni väärään suuntaan. Olin loikkinut sisään eri ovesta kuin viimeksi, joten menin sen ainoa radan väärälle puolelle. Seuraavalla asemalla tein korjausliikkeen, jonka jälkeen matkasin oikeaan suuntaan. Metron vaihto onnistui ongelmitta toisenkin kerran, koska asema oli jo tutumpi ja portaikot eivät ole täsmälleen samanlaisia joka suunnasta. Jonotin pääsyä ulos metroasemalta ja jatkoin sohjossa kahlaamista kohti kohdetta. 

Kohteen talo puolestaan oli kuuma, joten kävin poistamassa yhden kerroksen vaatetuksesta. Hain samalla automaatista kahvin. Työkoneelle päästyäni huomasin, että olin saanut puoli kupillista kuumaa maitoa. Kahvi oli loppunut koneesta. Sitä kuulemma tapahtuu usein. Olin rähjäinen, likainen, märillä sukilla, pukeutunut huonosti ja aamukahviton. Joten luonnollisesti silloin tulee jotkut suuret johtajat vierailulle. Kahdesti. Tämän jälkeen sain iloisen yllätyksen, sillä koulutuksessa oli tullut se vaihe, että voin tehdä pari testiä. Niitä sellaisia, jotka on pakko päästä läpi, jos haluaa jatkaa.

Pudottelin asioita, ovikoodin nauha jäi kiinni ovenkahvaan ja tippui jonkun jalkoihin. Olin ihmeissäni, että kun koulutuspäivä oikeasti loppui, olin vielä hengissä. Päätin mennä ostamaan uusia vedenkestäviä kenkiä. Sain selkeä ohjeet ostoskeskukseen. Metrossa tuttava kertoi, että tietää toisen vielä paremman ostoskeskuksen, muutama pysäkki kauempana. No sama kai se on vaikka menen sitten sinne. Ei kai tämä päivä voi enää pahemmaksi mennä. 

Ostoskeskukseen päästyäni kaivoin laukustani tyhjän silmälasikotelon. Kaveri oli jo mennyt omille teilleen. Löysin puolisokeana kenkäkaupan ja sieltä täydelliset kengät. Hintalappu näytti kuitenkin 120 euroa (tai paikallista rahaa, jonka sitten käänsin euroiksi). Mietin ostanko kengät vai syönkö seuraavan kolmen viikon aikana. (Mietin sitä yhä, kengät ovat varauksessa. Tällä mahalla kannattaa varmaan sijoittaa kenkiin.) Löysin takaisin metroasemalle. Löysin oikean metron. Vaihdon metron oikealla pysäkillä. Kävelin lähikauppaan ja päätin ostaa punaviiniä. Nyt, jos koskaan olen sen ansainnut. 

Ostin viinin ja muita ravinteita. Kotiin päästyäni menin kuumaan suihkuun. Vesi oli oikeasti kuumaa. Huomasin, että tarvitsen suihkuverhon, sillä lattiassa ei ole minkäänlaista viemäriaukkoa. Moppasin kylpyhuoneen. Puin päälle, useita kerroksia, koska olin taas jäisessä asunnossa. Jokohan tämä nyt riittäisi? Ei vielä... Kävi ilmi, että minun uudessa kodissani ei lämmityksen lisäksi ole myöskään korkkiruuvia. 

Menen nyt nukkumaan. Jos minusta ei enää kuulu, olen jäätynyt, pudonnut sängystä ja mennyt kahtia.

Vauhtia.

En ole majaillut kovin monessa suurkaupungissa, mutta kokemukseni mukaan tämä on kyllä hitain niistä kaikista. Ihmisiä on paljon liikenteessä, aamuyhdeksän ja iltakuuden aikaan. Kaikki ovat työmatkalla siihen aikaan. Autot ruuhkauttavat liikenteen tietysti kaikkialla, mutta täällä nämä metrolla töihin matkaavat ovat kyllä aivan ihmeellisiä sunnuntaikävelijöitä. Ei ole kiire kenelläkään mihinkään. Ymmärrän, että metron kepukkaportit vetävät vain rajallisen määrän ihmisiä kerrallaan, joten saa jonottaa jo koko rakennukseen menoa. Mutta luulisi, että kun viimein ulos pääsee tungoksesta, niin laittaisi ripeästi vain tossua toisen eteen. Mutta ei. Ei ole heillä kiirettä siinäkään vaiheessa. Täällä ihmiset ovat myös usein myöhässä töistä, koska ilmeisesti ketään ei haittaa. Yksi paikallinen totesi, että ihmiset ovat vain niin sairaan laiskoja, ettei kukaan viitsi olla nopea. En uskalla ottaa kantaa tuohon.

Minulle on tapahtunut se sellainen englanninkielen tason lasku täällä. Sitä alkaa väkisin puhumaan huonosti, jos kaveri ei puhu hyvin. Silloin ainakin kuvittelee, että se toinen ymmärtää paremmin sellaista yksinkertaista kieltä. Ehkä se on totta. Mutta se kyllä vaikuttaa huonontavasti omaan osaamiseen. Niinpä ilmoittauduin englanninkielen kurssille. 

Vaihdan majapaikkaa tänään klo 12. Pitää luopua tästä hotellista, joka on kyllä palvellut erityisen hyvin tämän kaksi viikkoa. Siirryn taksilla vähempiin neliöihin. Toiseen kaupunginosaan. En ole kovin paljon kyllä nähnyt tätäkään, mutta ei ole ollut tarvetta. Minulla on ollut täällä asunnossa niin mukavaa. Kaheliltahan se kuulostaa, tiedän. Mutta kun siitä Murhasta tulee totta niin monta kertaa päivässä...

Muutama päivä sitten muistin ensimmäisen kerran olevani vellihousupelkuri. Tuli se sellainen selittämätön, turha ja täysin järjetön pelkotila, kun kävin illalla kävelemässä ja ruokakaupassa vähän kauempana. Paluumatkalla tuli vastaan ambulansseja. Samalla ihmiset alkoivat näyttää epäilyttäviltä, alue oli yhtäkkiä vieras, jonkun huuto kuulosti uhkaavalta ja kävelin yksin mustassa yössä... Sitten tuli se kultainen noutaja vastaan leipäpaketti suussa ja repesin nauramaan ääneen. Nauru on hyvä pelon poistaja.

Kun katsoo kartalta, niin vaikuttaa että tämä on kompakti kaupunki jossa kaikki on lähellä. Mutta käytännössä se ei olekaan niin. Yleisillä pääsee kyllä näppärästi paikasta toiseen, mutta ne paikkojen etäisyydet ovatkin aika pitkät, kaikki onkin kaukana. Eilen illalla kiersin korttelin ja siihen meni melkein tunti. Toki kiipeilin ja kyykin ottamaan kuvia eri kohdista, mutta en kamalan usein. Tämä on vaan tosi iso kortteli! (Lisää kuvia Instagramissa.)

Yöllinen korttelikierros.