Se aika vuodesta.

Tämä kaupungissa asuminen muutti elämääni kaiken kaikkiaan ei yhtään mitenkään. Sain kyllä oman huoneen ja oma rauhan (tavallaan) ja sain laittaa osan vaatteista kaappiin ja pääsin kauppaan. Mutta herään yhä kello neljä kukon kiekumiseen. Niin, en minäkään sitä oikein voi käsittää. Ilmeisesti täällä ihan keskustan tuntumassakin on aivan normaali pitää kanoja. Ja sitä pirun kukkoa. Kun kukko viimein hiljenee, talon hännätön alzheimer-kissa herää ja hätääntyy, kun on aivan keskenään ja häntäkin puuttuu, joten hän tulee huutamaan oveni taakse kunnes avaan sen, ja näytän naamani. Kissa katsoo minua kuin ei olisi ennen ihmistä nähnyt, ja poistuu hämmentyneenä paikalta. 

 

Olen nyt vakavasi harkinnut ruutiinien hankkimista. En ole ihan vielä sellaisia löytänyt. Kirjoittaminenkin on jäänyt, koska ei todellakaan ole sellaista hyvää työpistettä. Tässä minipöydän äärellä pystyy naputtamaan juuri ja juuri tunnin, ennen kuin alkaa särkeä jokapaikkaa. En valita, vaan otan sen selvänä merkkinä siitä, että pitää hyppelehtiä ja jumppailla tosi usein.

Nämä aikaiset aamun ovat saaneet miettimään kanajuttuja. Kun Suomessa oli aina niin tosi tärkeää ostaa niitä vapaan kanan munia. En tiedä oliko ne sen paremman makuisia, mutta tuntui, että kanoilla on kivempaa elellä sillä tavalla. Nyt en tiedä mitä ajatella, kun olen nähnyt hyvin läheltä mitä ne vapaat kanat sitten puuhastelevat. Sattumalta todistin kuinka jättiläismäinen kukko raiskasi siipirikkoa kanaparkaa, joka huusi kuin päätä leikattais. Muut kanat vain kaakattivat siinä vieressä. Miehet... Ei ollut vapaana eläminen tuolle kanalle ainakaan eduksi. Vai oliko se vapaa alun perinkään? Ei ole helppoa elää hirviömiehen kanssa, jolla on muita naisia häkki täynnä.

Tänään on taas tulossa hellepäivä. Istun sisätiloissa, koska jopa tämä kuuma huone on viimeämpi kuin ulkotila, ainakin tällä hetkellä. Mainittakoon vielä, että istun Neste Rally Finland T-paita päällä. Ostin sen muutama vuosi sitten, kun vietin ihanaa aikaa tukevan Emma-ystävän seurassa ja yhdessä nautittiin paikallisesta rallihuumasta. Kuuntelen ralliradiota. Tämä on se ainoa aika ja syy, joka saa kerta toisen jälkeen kaipaamaan takaisin Suomeen ja vanhalle kotikylälle. Ensi kesänä en jätä tätä väliin, en varmana.

Ainiin, venetsuelalainen ystäväni leikkasi minulle kesätukan. Sellaisen hyvin vähänhiuksisen ja siilimäisen. Suomessa se tuntuisi varmasti vähän oudolta näin elokuun kynnyksellä, mutta täällä on kesä vielä muutaman kuukauden, joten katsoin aiheelliseksi. Jotain muutosta oli saatava. Kun ei tiedä mitä tehdä, täytyy tehdä muutos. En ole vieläkään ollenkaan varma, että haluan jäädä Italiaan. Halusin tänne niin pitkään ja nyt sitten viimein tänne tulin... Tuntuu, kuin se ns. tavoite olisi nyt täytetty. Monien mutkien kautta viimein toteutin haaveeni. Mutta mitäs nyt sitten?

Huh hellettä.

Kun muutin Bukarestiin, kaikki oikein kilpaa kertoivat kuinka tuskaisen kuuma kesä tulee olemaan. "You will die" oli useiden mielestä osuvin kuvaus. Pelonsekaisin tuntein odotin tuota tappajahellettä. Tavallaan olin iloinen, sillä olen sitä viluilevaa sorttia ja ensimmäiset kuukaudet nukuinkin hampaat kalisten, mutta jos se kerta on liikaa meille suomalaisille... Vähän mietitytti kyllä. No, nyt se on täällä. Aivan helvetillinen kuumuus. Joka ei kyllä ole sen pahempi kuin Thaimaan normaali helle. Malesiassa oli vielä kuumempi. Meren puuttuminen lähiympäristöstä kyllä vähän vaikuttaa, kadut hohkaavat tulikuumaa ilmaa, ja viemäreistä nousee höyry aivan kuin Bukarestin alla todellakin olisi Helvetti. Mutta kengät jalassa tämänkin kyllä kestää ihan hyvin. Asuntoni on onnekkaasti varjopuolella, joten sisällä on vain siedettävät 30 astetta.

Olen päässyt yli siitä päätöstä ja esiaskelta seuraavasta katumuspaniikista. Se tulee aina, kun astuu muutokseen. Mutta nyt on jo sellainen hyvillä mielin odottava olo. (Ja juuri tällä hetkellä kuulokkeista raikaa Ozzy Osbournen "Mama, I'm coming home..." aivan kuin antamassa viitettä, että tämähän oli ihan hyvä päätös.) Vielä on paljon hoidettavaa ennen lähtöä (kuten kaikki käytönnön asiat), mutta vähän kerrassaa. Onhan tässä vielä melkein kuukausi aikaa. Ei oteta ressiä.

Suomessa oli juhannus. Täällä meillä ei. Normaali päivä töissä. Normaali viikonloppu toista työtä. Päivät muistuttavat toisiaan, tosin vähän toi tämä juhannus muutosta minunkin päiviini. Pääsin nimittäin taas kokemaan Romanian hyvää terveydenhuoltoa. (Ihan ilman sarkasmia.) Sain lauantaina migreenikohtauksen, sekä mahataudin tai ruokamyrkytyksen. Oksentaminen loppui vihdoin maanantaina, kun sain piikin. Sen jälkeen pikkuhiljaa alkoi vesi ja muutkin lääkkeet pysyä sisällä. En muista milloin olisi ollut niin kamala olo, ja ihan ilman alkoholin vaikutusta. Eli perusjuhannus?

Vähiin käy päivät ennen kuin loppuu, mutta vielä on tulossa jotain ohjelmaa, nimittäin Team building-viikonloppu. Märsäsin virolaiselle, etten uskalla lähteä yksin tiimireissuun, kun hän perui oman matkansa. Kamalasti ihmisiä joista en tunne ketään. Eniten epämukavuusalue. "Kuka just kirjoitti blogiin, että sanoo kyllä kaikelle?! Nössö..." Hmp. Käsi pystyyn virheen merkiksi. Hän näytti myös kuvia minne olemme menossa. Muutin mieleni nopeasti. Vaikka kuinka pelottaisi, eikä olisi ketään kelle jutella, niin kestän sen kuin mies, koska katso vaikka itse. (Huomaa spa. Ja heposet.) Joten ehkä tämä on nyt sitten se kerta, kun viimein uskallan vastata iloisesti kyllä, ihan oikeasti. Menen vaikka halailemaan puita, jos ei juttukaveria löydy.

Ja mainittakoon vielä sellainen fakta, että jotain upeaa on luvassa myös ensi viikolla, sillä minun ihana pikkusikso tulee kylään! Sitä odotellessa, nauttikaa kesästä!

Viikonloppu.

Emmalla on parveke. On ollut aivan mahtavaa ihan vain istua siellä paistattelemassa. En tee sitä palovammojen pelossa kuin muutaman minuutin kerrallaan, mutta silti. Yhtäläisen upeaa on tulla juomaan aamukahvi parvekkeelle, vaikka sataa. Viltin kanssa ei palele yhtään. Mietin, että minä taidan itse asiassa pitää tästä enemmän kuin siitä puuduttavasta helteestä. Sitäkin on tässä nyt muutama päivä ollut. Siirryin sisälle vasta sitten, kun sade yltyi niin, että näyttöön alkoi lennellä pisaroita. (Niin, siis tietenkin kone oli siellä mukana.) Ehkä se Intiaan meno tosiaan oli vähän harkitsematon ajatus. Mutta minä luulin, että pidän kuumasta.

Lauantaina vietin iltaa serkun kanssa. Arvatenkin aamulla oli välittäjäaineet taas vähän sekaisin, mutta oli se sen arvoista. Tämä serkku on siitä mukava, että saa aina kuulla asiat suoraan päin naamaa. Ei jää mikään sillä tavalla epäselväksi, eikä tarvitse miettiä onko toinen tosissaan. (Ei ole koskaan.) Tässä yksi illan aikana käyty keskustelu, johon hölmistynyt minä ei juuri sanonut mitään.

Mikko: Kaikki yli 30-vuotiaat naiset on päästään vialla.

ilona: ????

Mikko: Siis ne ketkä on sinkkuja.

ilona: ?!?!

Mikko: No elä yhtään ilveile siinä. Mee kattoon peilistä.

ilona: !!!!

Mikko: No ei kai se siellä pään sisällä tunnu oudolta, kun sen kanssa on viettänyt koko ikänsä.

Mitä serkumpi, sen herkumpi.

Eilen käytiin Emman äidin luona syömässä. Aivan mahtavat grilliherkut ja paljon punaisia viinimarjoja suoraan puskasta, unohtamatta punaista viiniä suoraan lasista. Arkiset jutut on ihan parhaita. Ei ollut ollenkaan vieras olo, vaikka tapasin ihmiset ja paikan ensimmäisen kerran. Itse asiassa ihan päinvastoin. Maha oli aivan pallo, ja mieli hyvä. Pihassakin oli vaikka minkälaisia ihania asioita. Kuten tämä.

(Tatulle.)

Yön ukkosmyrsky herätti jopa minut, kun yksi ikkuna pamahti auki, ja läpiveto lennätti papereita ympäri asuntoa. Kävin sulkemassa kaikki luukut ja jatkoin unia. Olisi ollut kiva mennä katsomaan parvekkeelle salamointia, mutta se painostava ilma väsyttää niin vietävästi. Joten meninkin vain katselemaan unia.

Mietin aamulla, että miten epäreilua tämä kodittomuus on, kun pitää toisten nurkissa pyöriä, eikä ole mitään omaa. Mutta sitten tunnustelin minkälainen fiilis minulla oli. Kurja keskustelu pään sisällä, mutta fiilis olikin ihan tosi hyvä. Minulla on hirmu hyvä olla täällä. Vaikka olen koditon ja tavaraton. Tämä koko kesä on ollut aivan mahtava. Ilman vesivahinkoa olisi jäänyt tosi moni upea kokemus väliin. Olen tutustunut uusiin ihaniin ihmisiin, mutta ennen kaikkea itseeni. Olen joo ehkä vähän erikoinen tapaus ja elän omituisesti, mutta tulin siihen tulokseen, että se on kyllä älyttömän hieno juttu.
   

Iso pyörä pyörii.

Poljin mummopyörällä yli 30 asteen helteessä Trevisosta Villorbaan arviolta 30 kilometriä, että pääsin nettiin. Nämä eivät siis ole mitään helppoja sanoja. Olen vuodattanut melkein verta ja paljon hikeä tämän vuoksi. Ruumiillista työtä, ihan vain että pääsen kertomaan kuulumisia. (Ja tarkastamaan junan aikatauluja ja sopimaan niistä seuraavassa kaupungissa olevan kaverin kanssa. Tämä tietysti aivan sivuseikka.) Poljin polvet korvissa, koska tämä pyörä oli säädetty pikkuruiselle mummolle, joten suoritukseni sekä näytti että tuntui omituiselta. Olen huomannut, että täällä on joko järkyttävän huonoja, kovaäänisiä ja erinäisiä osia tiputtelevia polkupyöriä, tai sitten niitä kilpailijoiden huipputasoisia kuljettimia. En ole nähnyt mitään siltä väliltä. Ja mummon pyörä valittavasti kuuluu siihen ensimmäiseen ryhmään.

Minä en ole tehnyt yhtään mitään. Paitsi villapaitaa. Olen virkannut pahimmassa (vai parhaimmassa?) helteessä tummaa villapaitaa. Olen myös katsellut paljon FoxCrime kanavaa, mikä näyttää pääasiassa kasarisarjoja, kuten Murhasta tuli totta.

Minulta on kysytty, että ottaako päähän olla täällä nyt, kun kerrankin on Suomessa lämmin. No eipä ota. Sehän ei millään tavalla vähennä tätä hellettä täällä. Olen iloinen että, suomalaiset saivat pitkästä aikaa sen kauan odotetun kuuman kesän. Kummallista kylläkin, että hellettä toivottiin niin pitkään ja nyt, kun se siellä on, ihmiset tuppaavat valittamaan kuumuudesta. Mitä enemmän täällä aikaa viettää, sitä selvemmäksi tulee se tosiasia, että minun elämä kuuluu muualle. Tämä eteläeurooppalainen vähän-sinne-päin-elämäntyyli on kuitenkin aika kiehtovaa. Ja täällä voi tehdä ihan samoja asioita, kuin Suomessa. Kuten virkata villapaitaa ja katsoa telkkaria. Täällä voi tehdä tavallisia asioita hieman toisenlaisissa puitteissa. Kuten meren rannassa tai muinaisten rakennusten ympäröimänä. Täällä voin olla aurinkoinen päivällä ja pimeä yöllä. Ihan koko vuoden. Täällä voin valittaa, koska hinnat nousivat kaksinkertaisiksi euron jälkeen. Suomessa hinnat nousivat kuusinkertaisiksi ja jos siitä mainitsee, saa paheksuvia katseita ja sen "ei niitä hintoja voi verrata markka-aikaan, kun nyt on kaikki ihan erilaista, se on ihan eri asia!"... Miten se on ihan eri asia? Ei minun tulot ole kuusinkertaistuneet. Markan merkki vaihdettiin euron merkkiin ja suomalaiset vaan hammasta purren maksavat liikaa ihan joka asiasta. Täällä sentään saa sanoa ääneen, että moinen kusetus vitutta. Vaikka se olisi huomattavasti pienempi kusetus. Mutta on minulla kuitenkin jotain suomalaisia asioita ikävä. Esimerkiksi uusia perunoita.
Nyt ei kyllä tule mieleen muuta.

Huomenna, tai viimeistään ylihuomenna jatkan matkaani Firenzeen. On jo sen aika. Kiitos Arjalle ja Trevisolle ja kaikille karvaisille otuksille. (Viittaan eläimiin, en italialaisiin miehiin.) Ja Emmalle! One day you made my day. Tämä lähtee nyt polkemaan sen 30 km takaisin. Heiheihyvää viikkoa!

(Villorbasta Trevisoon on muuten matkaa 4-5 km. Lievä arviointivirhe minun puolelta, myönnän.)