Vuosi 2016.

En tiedä, miten sinun vuosi meni, mutta ainakin minulle tämä on ollut yksi raskaimmista ja samalla parhaista. Koko vuoden ajan tuli viestejä, että nyt on muuten voimakkaita energioita liikkeellä ja sen kyllä huomaa. Ja sen kyllä huomasi. Aikamoista huisketta ja mahdollisuuksia suuriinkin draamoihin. Ikä kai tehnyt sen, etten enää kuitenkaan kovin helposti draamaannu. Tai sitten myllerrykseen alkaa jo tottua. Tässä parhaita paloja minun vuodesta.

Asuin kolmessa tosi mukavassa maassa, Romaniassa, Italiassa ja Pohjois-Irlannissa. Bukarest oli minulle liian suuri ja sen kulttuuri liian kovaa. Mutta nuo seitsemän kuukautta olivat ratkaisevan tärkeät oman henkisen kehityksen kannalta. Se, ja lomamatka Venetsiaan sai kuitenkin silmät avautumaan. Muistin mitä haluan ja olen halunnut jo monta vuotta, nimittäin takaisin Trevisoon. Romania yllätti samanlaisuudellaan, siis verrattuna Suomeen. Paikallinen kieli oli vaikeinta ikinä ja sai ymmärtämään miksi en ole sitä italiaakaan oppinut. Ilmeisesti minä vain olen tosi huono oppimaan kieliä! Osaamattomuudesta aiheutunut kielimuuri otti päähän toisinaan kunnolla. Romanialaisten avuliaisuus ja ystävällisyys yllätti. Ja ihmisten hitaus. 

Romanian mieleenpainuvimmat kokemukset: 

Goottikonemusabileet hämyisessä kellarissa
Turmelemani nuori poika metrosta

Toteutunut akvaariounelma ja uusi lempinimi Fishkiller

Vuoriston lehmät tiimikoulutuksessa

Käsiini nukahtanut sohvasurffari Jenkkilästä

Aamulypsy ja vedet silmissä nauraminen töissä

Tuplabanaani

Italiaan pääsin peräti kahdesti. Ensin matka Venetsiaan sai heräämään menneisyydestä. Muistot ovat kyllä kivoja, paitsi silloin kun ne lamauttavat nykyhetken. Myöhemmin toteutin unelmani ja muutin takaisin Trevisoon. Vaikka aika oli lopulta lyhyt, ne päivät olivat suunnattoman merkittäviä. Testasin viimein vaporetton. Nautin rauhasta, ystävistä, auringonlaskuista, hyvästä (jonkun toisen valmistamasta) ruoasta ja viinistä. Uin joessa, järvessä ja meressä. Kävin laguunilla. Vaikka Italiassa olin vain lyhyen ajan, puuhasin enemmän kuin vuoden muina päivinä yhteensä.

Italian mieleenpainuvimmat kokemukset: 

Vierailu vanhassa kotitalossa Fagarèssa

Päivä Buranossa valkoisen afrikkalaismiehen kanssa

Conten perhe ja ihana aika heidän luonaan

Yli 40 km pyöräretki maaseudulla

Jokiseikkailu ja hengissä selvinneet koirat

Sain kirjalleni kunnollisen lopetuksen

Uusi työ vei taas muualle, mutta Belfastista löysin paikan jossa viihdyn ja jota kutsun jo kodiksi. Vaikka tarkalleen ottaen olenkin nyt koditon. Universumi koetteli kestävyyttä, mutta en antanut periksi. En ole vielä valmis lähtemään Belfastista. Työ oli ajoittain haastavaa, myös ihmiset olivat haastavia. Mutta löysin muutaman huippuyksilön. Ja lopulta siis kodinkin, jonne pääsen alkuvuodesta. Olen luottavainen, että se uusi työkin sieltä vielä löytyy.

Pohjois-Irlannin mieleenpainuvimmat kokemukset:

Hullu vuokraisäntä, joka pitää tavaroitani panttivankina edelleen

Ihanat ihmiset, jotka ottivat tuntemattoman kodittoman kotiinsa

Syntymäpäiväni, jonka vietin pyjamassa maalaten ja punkkua nauttien

Pikkujoulut, joista kävelin kotiin ilman kenkiä

Tindermies ja hänen mukanaan tulleet palvelut

Lähtöjuhlat, joissa ymmärsin, että olen tosi pidetty

Huomasin, etten ole kokenut mitään suunnatonta (positiivista) koko aikana Belfastissa. Mutta siellä on ollut sellaista tasaista mukavaa. Kaikki on ollut tosi hyvin, kun katsoo sitä suurempaa kuvaa. Koko vuosi oli vaikuttava. Suurin asia on tietysti listojen ulkopuolelta Suomesta, sillä nyt minun elämässä on aivan ihana vauva! Kiitos siitä tukevalle Emma-ystävälle ja sen miehelle. Tein hyvän uuden vuoden lupauksen, kun täytin pyöreitä, mutta kyllä se sopii näin vuoden vaihteeseenkin: 

Annan menneet anteeksi kaikille (erityisesti minulle itselleni).

Kohtelen ihmisiä vain rakkaudella, huolimatta siitä miten

he kohtelevat minua.  Ja luen enemmän kirjoja.

Lopuksi vielä vuoden 2016 tärkeimmät opit:

1)  Aika kuluu vaikka sitä ei hyödynnä mitenkään.

2)  Anna niiden asioiden olla joihin et pysty vaikuttamaan.

Romania.

Italia.

Pohjois-Irlanti.

P.S. 

En voi olla mainitsematta, että Murhasta tuli totta joka maassa! Parhautta!

Se aika vuodesta.

Tämä kaupungissa asuminen muutti elämääni kaiken kaikkiaan ei yhtään mitenkään. Sain kyllä oman huoneen ja oma rauhan (tavallaan) ja sain laittaa osan vaatteista kaappiin ja pääsin kauppaan. Mutta herään yhä kello neljä kukon kiekumiseen. Niin, en minäkään sitä oikein voi käsittää. Ilmeisesti täällä ihan keskustan tuntumassakin on aivan normaali pitää kanoja. Ja sitä pirun kukkoa. Kun kukko viimein hiljenee, talon hännätön alzheimer-kissa herää ja hätääntyy, kun on aivan keskenään ja häntäkin puuttuu, joten hän tulee huutamaan oveni taakse kunnes avaan sen, ja näytän naamani. Kissa katsoo minua kuin ei olisi ennen ihmistä nähnyt, ja poistuu hämmentyneenä paikalta. 

 

Olen nyt vakavasi harkinnut ruutiinien hankkimista. En ole ihan vielä sellaisia löytänyt. Kirjoittaminenkin on jäänyt, koska ei todellakaan ole sellaista hyvää työpistettä. Tässä minipöydän äärellä pystyy naputtamaan juuri ja juuri tunnin, ennen kuin alkaa särkeä jokapaikkaa. En valita, vaan otan sen selvänä merkkinä siitä, että pitää hyppelehtiä ja jumppailla tosi usein.

Nämä aikaiset aamun ovat saaneet miettimään kanajuttuja. Kun Suomessa oli aina niin tosi tärkeää ostaa niitä vapaan kanan munia. En tiedä oliko ne sen paremman makuisia, mutta tuntui, että kanoilla on kivempaa elellä sillä tavalla. Nyt en tiedä mitä ajatella, kun olen nähnyt hyvin läheltä mitä ne vapaat kanat sitten puuhastelevat. Sattumalta todistin kuinka jättiläismäinen kukko raiskasi siipirikkoa kanaparkaa, joka huusi kuin päätä leikattais. Muut kanat vain kaakattivat siinä vieressä. Miehet... Ei ollut vapaana eläminen tuolle kanalle ainakaan eduksi. Vai oliko se vapaa alun perinkään? Ei ole helppoa elää hirviömiehen kanssa, jolla on muita naisia häkki täynnä.

Tänään on taas tulossa hellepäivä. Istun sisätiloissa, koska jopa tämä kuuma huone on viimeämpi kuin ulkotila, ainakin tällä hetkellä. Mainittakoon vielä, että istun Neste Rally Finland T-paita päällä. Ostin sen muutama vuosi sitten, kun vietin ihanaa aikaa tukevan Emma-ystävän seurassa ja yhdessä nautittiin paikallisesta rallihuumasta. Kuuntelen ralliradiota. Tämä on se ainoa aika ja syy, joka saa kerta toisen jälkeen kaipaamaan takaisin Suomeen ja vanhalle kotikylälle. Ensi kesänä en jätä tätä väliin, en varmana.

Ainiin, venetsuelalainen ystäväni leikkasi minulle kesätukan. Sellaisen hyvin vähänhiuksisen ja siilimäisen. Suomessa se tuntuisi varmasti vähän oudolta näin elokuun kynnyksellä, mutta täällä on kesä vielä muutaman kuukauden, joten katsoin aiheelliseksi. Jotain muutosta oli saatava. Kun ei tiedä mitä tehdä, täytyy tehdä muutos. En ole vieläkään ollenkaan varma, että haluan jäädä Italiaan. Halusin tänne niin pitkään ja nyt sitten viimein tänne tulin... Tuntuu, kuin se ns. tavoite olisi nyt täytetty. Monien mutkien kautta viimein toteutin haaveeni. Mutta mitäs nyt sitten?

Matkamuistoja osa 4.

Loma lähestyi loppuaan, mutta lauantaina pääsin käymään Trevison torilla. Se oli yksi toive matkaltani. Kierrettiin se valtava alue läpi ja pengottiin jokainen koju. Sen pienen hetken ajan kaikki oli niin kuin ennen. Mölinät ja tuoksut (ja se karmea juustokärryn lemu) ja kirkkaalta taivaalta paahtava aurinko. Löysin ihania asioita, mutta en ostanut muuta kuin harmaan huivin, joka sitten kuitenkin kotona osoittautui olevan sininen. Kävimme tietysti samalla suosikkijätskipaikassani - onneksi se oli vielä tallella! Ihminen on  älyttömän onnellinen, kun saa syödä italialaista jäätelöä.

Kävin tietysti myös Fagarén keskustassa, vaikka sitä ei kyllä voi parhaalla tahdollakaan nimittää keskustaksi. Kun Venetsiassa ostin junalippua, jouduin tavaamaan kylän nimen moneen kertaan, eikä herra silti tiennyt minne halusin mennä. Koneelta asema kuitenkin minun onneksi ja herran suureksi hämmästykseksi löytyi. Käytännössä kylän löytyminen ei ollutkaan niin helppoa. Kylän kauppa oli suljettu. (Kauppias oli kyllä satavuotiaan näköinen jo 15 vuotta sitten, joten tämä ei kai ole yllättävää.) Baari oli suljettu. Sen ainoan postilaatikon luukku oli päällystetty epäilyttävän vahvalla kerroksella hämähäkinseittiä. Jopa joki oli muuttanut suuntaa kolme vuotta sitten olleen tulvan jälkeen ja vuollut itselleen aivan toisenlaisen reitin. Nyt rantaan ei enää päässyt, vaikka tietenkin silti yritin. Päädyin vain räpiköimään risukkoon ja miehenkokoisten heinien sekaan. Sellaisen suomalaisen miehen kokoisen miehen, ei italialaisen. Lähes kaikki viiniköynnökset olivat poissa. Enää yksi sitkeä naapuri jatkoi viinin valmistusta, lähinne poikiensa toimesta. Kaikesta huolimatta olin äärettömän onnellinen. Istuin juomassa aamukahvia pihassa pyjamassani ja katsoin kuinka ruoho kasvoi. Oli niin vahva tunne siitä, että olen kotona. Vaikka talo oli viereinen, ja vaikka koko kylä on Venetsian tavoin katoamassa - tämä paikka on niin selvästi kotini.

Tässä oli joskus kauppa.

Käsittämätöntä miten kova ikävä oli näihin maisemiin.

Olen jatkuvasti puhunut siitä miten kaipaan Italiaan ja joskus mietin, että kuinkahan paljon aika on muistoja kultaillut, koska niinhän siinä yleensä käy. Tämä matka oli siinä mielessä myös testi. En tiedä läpäisinkö sitä vai en, mutta nyt tiedän mitä haluan. Tai paremminkin, missä haluan. Tämä tunne ei ole mitään ajan kultailua, vaan aivan täyttä totta. Yhä edelleen. Niinpä kävin juttelemassa pomon kanssa ja ilmoitin, että nyt on tullut aika etsiä tiimiin uusi suomalainen.

Matkamuistoja osa 3.

Torstaina Venetsiassa satoi vettä, joten kun kaverini palasi Suomeen, minäkin päätin palata kotiin. Matkasin junalla Trevisoon. Koska paikallisjunia menee vain säännöstellysti, junanvaihto ei ollut aivan niin sujuvaa kuin mennessä. Niinpä kävelin hetken keskustassa. Kävin lataamassa puhelimen saldoa ja sain ohjeet hyvään kahvilaan. Nautin cappuccinoni ja jonkinlaisen kakkupipanan, jossa oli kyllä kokoaan suurempi maku. Juttelin vieressä istuvan rouvan kanssa. Keskustelu venyi ja huomasin, että osaan puhua italiaa yllättävän hyvin. Varmasti ihan väärin, mutta sitä saattoi silti kuitenkin jo kutsua keskusteluksi. Rouva lähti, mutta palasi vielä hetken kuluttua ja sanoi, että oli maksanut minunkin tilauksen. Kiitin hämmentyneenä, voi miten ihastuttava rouva.

Kun viimein pääsin takaisin pikkukylälle, Fagaréssa oli taas jotain elämää suurempaa tekeille. Nimittäin ruokaa, sitä tehtiin oikein porukalla. En tiedä mitä siellä valmistui, mutta se sisälsi juustoa ja teko näytti vaivalloiselta. Valmistus kesti kauan ja vaati vahvaa keskustelua. Lopputulos ei miellyttänyt, siis kokkeja. Minusta ne juustopötkylät olivat ihan hyviä. Varsinkin sen älyttömän hyvän "talon viinin" kanssa. Tosin vaivannäköön suhteutettuna olisi ehkä voinut odottaa jotain mullistavampaa, joten ymmärrän kokkien palautteen.

Opiskelin ahkerasti Tiramisun tekoa.

Lomaviikon aikana kävin kalafestoilla, eli söin paljon kalaa ja muita veden eläjiä. Ravun sakset työnsin suosiolla muille imettäväksi, en ollut henkisesti vielä valmis sellaiseen. Mutta kaikki muu meni kyllä alas melko sujuvasti. Opin tekemään Tiramisua (ainakin teoriassa) ja maistoin Grappaa. Söin paljon. Lähinnä koko ajan. Loman ensimmäisenä aamuna heräsin onnellisena kirkontornissa soivaan kelloon, joka herätti myös talon kukon kiekumaan. Se oli jotenkin niin maagista, muistutti mukavasti miten todella maalla sitä taas ollaan. Loppuviikosta tosin oli hiljaisempaa, koska se kukkokin me syötiin.

Kikkirikuu!

Matkamuistoja osa 1.

Mistähän aloittaisin...? Kokeillaan ihan alusta. Aamuyöllä taksi vei kentälle, josta kone lennätti takaisin Trevisoon. Palasin kotiin. Matka oli jotain ihan muuta kuin odotin. Hämmentävä, ihana ja jotenkin lopullinen. Ja erittäin vahvasti haikea.

Treviso.

Ensimmäiset päivät vietin entisen naapurini luona maalla, Fagarén kylässä. Kävin myös vierailulla vanhassa kodissani, kuuden vuoden jälkeen. Talossa asuu nykyään skotlantilainen kirjailija Lisa, joka vimeistelee uusinta kirjaana. Arvatenkin tunnetilat olivat vahvoja.

I'm going home...

Lisa antoi minun harhailla talossa, olihan se entinen kotini. Kaikki oli niin kuin ennen, mutta ei sitten kuitenkaan. Talo tuntui tyhjältä. Taiteilijanainen oli vienyt omat tavaransa pois, joten talo oikeasti OLI tyhjä. No, ainakin huomattavasti normaalimpi. Puutarha oli kuin viidakko, sitä ei ollut kukaan ehtinyt hoitaa. Lisa asuu vuokralla ja on vasta nyt ostamassa taloa, joten syy ei ole hänen.

Some things change... Tässä oli ehjät puutarhajuhlat 15 vuotta sitten.

Oli vaikea katsella sitä kaikkea. 15 vuotta tekee ihmeitä. Kylpyhuoneeseen oli ilmestynyt ovi. Keittiössä oli lavuaari, sellainen ihan oikea, tulpallinen. Tosin se taisi olla jo kuusi vuotta stten, kun viimeksi täällä vierailin. Mutta oranssin huoneen lattia oli nyt puuta. Yläkerran oleskeluhuone oli maalattu, nyt se oli tumma petrolinsininen. Pikkukoira oli poissa. Mutta minun tekemä piirros taiteilijanaisesta oli vielä keittiön seinällä roikkumassa. Mietin, että onkohan tämä nyt se katkeransuloinen maku, jonka maistoin kurkussani?

Myös naapurissa asiat olivat muuttuneet. Giuseppe oli tullut siihen tulokseen, että koska vaimo tai poika kumpikaan ei juo viiniä, on aika lopettaa. Kaikki köynnökset olivat poissa. Harhailin hämmentyneenä pitkin peltoja, joissa kasvoi nyt pelkkää rikkaruohoa. Viiniä ei enää ole muualla kuin kellarissa. Onneksi siellä vielä, se on nimittäin ihan mielettömän hyvää. Kysyin mitä hän sitten tekee, kun viini loppuu? "Ostan kaupasta lisää" Giuseppe vastasi hymyillen. Niin, sieltähän sitä saa. Täällä ihmiset osaavat nauttia. Ja koirat.

Berlina.

0 kommenttia.

Istun hikisen nihkeänä kuumassa huoneessa, mihin aurinko paistaa koko keskipäivän ihan suoraan. Toisin sanoen, näin illalla täältä puuttuu oikeastaan enää se kiuas, mihin heittää vettä. Suuri oranssi aurinko laskee juuri Alppien taakse, näen sen ikkunastani. Aika jees.

Kävin tänään Trevison keskustassa. Epäaamuvarhaisella hyppäsin bussiin ja matkustin jonnekin keskustaan. Olin selvästi eri bussissa kuin mihin sain ohjeet, sillä päädyin jonnekin minne ei pitänyt. Lähdin sitten reippaasti tarpomaan eteenpäin ja ihan itse neuvoa kysymättä suunnistin torimarkettia kohti. Tutuntuntuisia katuja, tuttuja rakennuksia, yhä tutummaksi käyviä aukioita. Kun kolmannen kerran olin siinä mistä kierroksen aloitin, kysyin lehtikopista neuvoa.
- Scusa, puhutko englantia?
- En.
Vaihdoin italialle. (Tai sille, mitä suustani tulee kun yritän puhua italiaa.)
- Kuinka pääsen sille suurelle portille?
Näytin käsillä kuinka suurelle.
- Mille portille? Suuria portteja on viisi. Tuolla, tuolla, tuolla...
Kauppias näytti käsillä missä kaikkialla.
No voi ny helvetti... Alkoi iskeä epätoivo.
- Haluatko mennä torimarketille?
- Sì, sì!
Ihana mies! Ymmärsi minua täysin.

Sain ohjeet oikeaan paikkaan, mikä oli tietysti täysin päinvastaisessa suunnassa, kuin mitä itse arvelin. Tyypillistä. Mutta olin äärettömän tyytyväinen perille päästyäni. Ensimmäisenä aamupalalle - Cappuccino, ihana torttu ja pullo vettä mukaan. Sitten ostoksille. Muutamalla eurolla saa täytettyä matkalaukkua oikein mukavasti. Ostin hameen ja korkeahkot avokkaat. (Kyllä, minusta on tulossa tyttö.) Ostin myös laukun kummitytölleni. Sitten muistin, ettei minulla ole sellaista. Tämä helle pehmentää pään. Päätin mennä lounaalle - eli syödä maailman parasta jäätelöä. Normaalisti otan kaksi palloa, mikä täällä tarkoittaa kauhallista, koska jäätelö on niin ihanan pehmismäistä, ettei se sellaisena terhakkana pallona pysy. Mutta koska eilen lupasin ystävälleni Sannalle, että syön jätskiä hänenkin puolesta, otin neljä palloa. Istuin kirkon portaille tuhoamaan herkkulounastani, juuri siihen samaan paikkaan missä 8 vuotta sitten kökötin ystäväni Hannan kanssa jätskillä. Ihania muistoja, mutta samalla tuli haikea mieli ja Hannaa ikävä. Kun kaikki rahat oli tehokkaasti tuhlattu, päätin palata majapaikkani. Ja täällä siis olen.

Olen huomannut, että kukaan ei enää kommentoi minun juttuja. Mun pitää keksiä joku laskurisysteemi, että tiedän kenelle kirjoitan. Laskuri taitaa tosin ilmoittaa vain numeroita. No joku agenttisysteemi sitten. Paljastan itselleni kaikki kaappilukijat. Tai jospa menen vaan nukkumaan. Aamulla menee varmasti paremmin taas.
 

Hevonen on pop!

Vaihdoin maisemaa. Tai en oikeastaan kovin isosti, tulin vain toiseen taloon lähemmäs samaa kaupunkia. Joka on siis Treviso, entinen kotikaupunkini. Tämä muutos tapahtui siis hyvinkin nopeasti, olen yhä matkalaukkua purkamassa ja koitan epätoivoisesti saada homeen hajun pois vaatteistani. Se edellinen talo on niin vanha, että lahoaa käsiin (tai mitä ikinä kivelle tapahtuukaan silloin, kun se ei enää jaksa olla kivi) joten sieltä tarttuu aina mukaan sellainen vanhan kostean vajan haju. Se ei tosin ole sellaista vaarallista hometta, niin kuin Suomen kodissani oli muutama vuosi sitten, olen yhä ihan kykeneväinen hengittämään. Joka tapauksessa, eilen köllöteltiin Piaven rannalla ja vietettiin puoli päivää ehkä hienoimmalla hevostallilla, mitä olen koskaan nähnyt. Olen nyt siis majoittunut hevosihmisten luokse.

En tiedä mitä odotin, mutta en todellakaan sitä mitä näin. Itse talli rakennus oli aivan viimeisen päälle laitettu. Siellä oli jopa juoksumatto hevosille. Sitten siellä pihassa oli sellainen maneesin näköinen omituinen jättiläishyrrä, minkä lokeroihin laitettiin hevosia, jotka sitten kävelivät eteenpäin, kun hyrrä lähti pyörimään. Ratsastajat pyysivät luvan kentälle astuessaan (ehkä se on ihan hyvä ja kohtelias tapa, jos siellä jo joku ravittaa) ja kentältä tullessaan putsasivat hevosten kaviot. Sain siihen selityksen kyllä myöhemmin, se ratsastuskenttä on maksanut ehkä miljoonan ja siinä on monta erinäistä kerrosta alustoja ja se päällimmäinen hiekka (mikä ei siis hiekkaa ollutkaan) on tuotu espanjasta saakka. Se on niin hieno kenttä, että vaikka sataisi kaatamalla, se ei ole koskaan niin märkä, etteikö siellä voisi käydä ratsastamassa. Eli kyllä näiden italialaisten hevostelijoiden kelpaa. Täällä ei myöskään käytetä kypärää, mikä oli minusta hieman outoa. (Lapset käyttävät.) Ja nuo ratsastusasutkin oli hienommat, kuin minun lomavaatteet. Sitten tietysti tapaan kuuluu, että nuorten ratsastajien vanhemmat olivat kukkamekoissa ja korkkareissaan odottamassa siellä kentän lähettyvillä. Todistinpa senkin, kun viimeisen päälle laitettu tytsi minimekossaan ja korkkareissa vei ei niin rauhallisia hevosia kuljetusautoon. Sellaista ei käytännöllisten ihmisten Suomessa näe.

Joka tapauksessa, täällä on kaikki hyvin. Elämä on ihanaa!
Mitäs sinne kuuluu?
 

Huomioita.

Aurinko on tullut takaisin! Ihana päivä. Kevään tehtävälista näyttää nyt muuten tosi hyvältä. Tiedän kyllä, että on jo kesä ja sen kuuluukin näyttää hyvältä, mutta en minä ihan aina ole päässyt täydellisesti tavoitteisiini. (Lue: en juuri koskaan.) Mutta katsopas tätä:

valmistu
hanki uusi harrastus
tyhjennä kämppä
matkusta Italiaan

Hunajaa! Kaikki niin tehty kuin vain olla ja voi. Vitsi miten ihana tunne! Seuraavaksi pitää varmaan tehdä kesän tehtävälista. Tosin minä olen kyllä kesälomalla. Eihän silloin pitäisi tehtäviä haalia. Osaisinko olla tekemättä mitään kokonaisen loman? Tuskin. Nyt on vielä niin paljon ihania puuhavaihtoehtoja, että en taas tiedä mihin suuntaan menisin, mitä niistä haluaisin kaikista eniten.

Eilen oltiin yhden gallerian varjoavajaisissa. Sellainen pieni kiva galleria Trevison keskustassa. Kadulle oli tuotu pöytä ja DJ aina Köpiksestä saakka. Kaveri tuntui huumaantuneen elämästä oikein kunnolla, sillä oli keskenään kaikista parhaat bileet. Koko katu alkoi pikkuhiljaa täyttyä ihmisistä (joista osa tosiaan taisi käydä gallerian sisäpuolellakin katsomassa ne taideteokset - erinäisiä piirroksia muun muassa karvaisista gorilloista, jättikikkeleistä ja siitä, mitä ne yhdessä tekevät).

Siinä seuratessani noita innokkaita italialaisia taiteenharrastajia (ja hippejä, mitkä ilmeisesti kuulivat musiikin ja arvelivat että on ilmaista juomaa tarjolla) tein muutamia havaintoja:

1) Munien kaivaminen yleisellä paikalla on täällä aivan normaalia, jopa suotavaa. Sitä ei tarvitse häpeillä.
2) Italialainen nainen tulee mihin tahansa tilanteeseen dramaattisen teatraalisesti, tavalla mitä minä en edes halutessani voisi koskaan osata.
3) Italialaiset miehet ovat hirmu lyhyitä, mutta erityisesti siksi, että heillä on aivan käsittämättömän lyhyet jalat. Harvat pitkät italialaisetkin kipittävät hyvin lyhyillä kintuilla. Selkä on pitkä. Se on hassun näköistä. Ja nyt kun täällä on selvästi pitkäjalkaisilta tummaihoisilta miehiltä opittu lökäpöksykulttuuri muotia (eli että tiukatkin pöksyt voi roikkua puoliperseessä), niin italialaiset jalat näyttää entistä lyhyemmiltä.

Käytiin myös kahden ranskalaisen herran kanssa pizzalla. Kyseisestä ravintolasta tuli välittömästi minun suosikkipaikka, sen verran suloinen tummaihoinen poika siellä oli töissä. Puuma minussa heräsin välittömästi. Tuo parikymppinen jumalainen olento taisi huomata sen myös, sillä kohta meille tuotiin erityisen hyvät drinkit pöytään. "Talo tarjoaa." Oih.

Ei siis huono ilta ollenkaan.
   

Tämä on nyt vähän pitkä.

Eilen oli tarkoitus tavata entinen poikaystävä, joka vieraili elämässäni kahdeksan vuotta sitten. En tiedä olinko hermostunut ennen tapaamista. Kuulin auton ajavan pihaan (sitä ei voi missata, koska noin 20 koiraa aloittaa tervetulemattomuusmellakan) ja autosta nousi ihan saman näköinen ja oloinen Mauro, kuin joskus aikoinaan... Aika siisti fiilis. Mentiin keskustaan syömään. Tai ensin etsittiin kuumeisesti hotellia, mihin 12 tuntia putkeen ajanut ystäväni saataisiin levolle sitten illan päätteeksi. Eikä missään yhtä ainuttakaan majaa! Kysyin neuvoa naiselta ja hän ohjasi minut lontoota taitavan herran luo, jonka valkoinen paita oli niin kovin italialaiseen tyyliin unohtunut napittaa kiinni navasta ylöspäin. Saimme ohjeet hotelliin. Puolen tunnin päästä alkoi olla jo nälkä ja kun hotellia ei vain millään löytynyt, marssin poliisien puheille, jotka pitivät torikokousta yhdessä risteyksessä. Arvelin, että jonkinlainen leposija löytyy siinäkin tapauksessa, että meidät pidätetään. Kovasti olivat avuliaita kavereita ja kun pääsimme yhteisymmärrykseen kulkutavoistani, jo aikoi kynä sauhuamaan kun oikein porukalla piirsivät minulle karttaa. Mauro uskaltautui seuraamme, joten asiantuntevat ohjeet tulivat varmasti kielimuurinkin yli. Mahtavaa! 

Seuraavaksi piti löytää auto, että päästään hotellille. Eikä mikä tahansa mobiili vaan se millä oltiin tultukin keskustaan. Muisteltiin, että sinne se jäi muurin viereen, mutta kun ei meinannut muurikaan löytyä, ei sitten millään. Ja nälkä yltyi. Päätettiin skipata se hotelli, mennään syömään ja juomaan ja nukutaan sitten vaikka autossa, koska en minäkään sitten enää sinne pikkukylään olisi päässyt. Eli nyt etsimme ravintolaa. Vaikka sitten mistä. Eikä millään osuttu sellaiselle kujalle mistä ruokaa olisi saatu. Tuli vahvasti mieleen se elokuva 'Nuija ja tosinuija'. Lopulta annoin periksi ja kysyin neuvoa naiselta ja hän ohjasi minut lontoota taitavan herran luo, jonka valkoinen paita oli niin kovin italialaiseen tyyliin unohtunut napittaa kiinni navasta ylöspäin. Kappas, sama kaveri. Tällä kertaa saimme ohjeet ravintolaan, minne myös löysimme nopeasti. 

Ruokaa ja olutta. Jopa helpotti. Meillä oli ollut aivan hullun hauskaa jo matkalla, mutta tietysti kylmä olut auttoi asiaa. Naurettiin kuin mielenköyhät ja muisteltiin menneitä ja mitä kaikkea oli yhdessä koettu sata vuotta sitten. Sitten saimme huippuidean, että hommataan jostain viinipullo ja kierretään koko yö keskustassa, koska oli niin lämmin. Kun Mauro meni vessaan, pysäytin yhden tarjoilijan, kyselin mistä saisi ostettua tähän aikaan viiniä ja hän vei minut pääpomon luokse, koska sellainen kauppa ei ole Italiassa sallittua. Selitin, että viiniä olisi nyt kuitenkin saatava. Pääpomo vei minut sisälle, osoitti hyllyä ja kysyi minkä pulloista haluan. Otetaan tuo kolmas vasemmalta. Ja sitten kassan kautta ulos. Mauro tuli takaisin, eikä oikein ymmärtänyt miten olin sen pullon onnistunut hankkimaan siinä ajassa. Jatkoimme auton etsintää, nyt mahat täynnä. (Oli muuten älyttömän hyvää viiniä, aion käyttää tuota "kolmas vasemmalta" konstia toistekin!) Pitäisi vielä keksiä millä pullon saisi auki. Autossa on työkaluja, koska Mauro on lentokonemekaanikko. Mutta missä se auto on?! Huomasin jonkin pikaruokalan oven auki. Poika siellä moppasi lattioita. Ostimme yhden vesipullon ja saimme ohjeet sinne missä auto ehkä on. Pojalla sattumalta oli myös viinipullon avaaja. Loistavaa! Aina joku auttaa, ihan niin kuin Joona sanoi.

Vaelsimme eteenpäin tällä kertaa baaria etsien. Ja sitten viimein löytyikin sellainen. Pullo kassiin ja oluelle, vielä kun paikka on auki. Viereisessä pöydässä alkoi keskustelu kulttuurieroista. Eli meistä, tummaihoinen Mauro ja blondi minä juomassa olutta viinibaarissa. Silloin vasta tajusin, että siellä oli koko seinän täydeltä erilaisia viinejä. Viinibaari! Ja me tilattiin oluet siitä yhdestä ainoasta hanasta... Tyypillistä.

Kello alkoi olla jo lähempänä aamua, niin päätimme että nyt sitten sinne autolle ja hotelliin. Täällä on ihan normaali käytäntö että baarista ajetaan autolla kotiin. Kuski on se joka on eniten selvä, tai kuiten tässä tapauksessa se, joka osaa ajaa autoa. Hotelli löytyi. Menimme sisälle ja elämäänsä kyllästynyt kaveri sanoi, ettei huoneita ole. Hetken neuvottelun jälkeen huone kuitenkin löytyi. Kaveri tarkisti ajokorttimme ja kirjasi tiedot ylös. Kun paperityöt oli tehty, hän alkoi tenttaamaan minua ajokortistani. Hän ei meinannut millään uskoa, että kortti menee vanhaksi vuonna 2046. Italiassa kun pitää kortti uusia joka viides vuosi. Se tuntui huvittavan.

Päästiin viimein hotellihuoneeseen. Ja istuimme sängyn päällä juomaan viiniä. Ja heti kuului napakka paukutus seinään. Ohhoh. Täällä onkin pahviseinät ja vihainen naapuri. Laskimme volumen, mutta oli naurussa pitelemistä kun toinen naapuri tuli huoneeseen. Sellainen läiskintä ja pauke sieltä alkoi kuulua välittömästi ja sänky hakkasi rytmiä seinään. Koko huvi kesti hyvin lyhyen ajan, sitten joku kävi suihkussa ja poistui huoneesta. Hmm. Ei ihme että meille ei meenannut huone löytyä siihen aikaan yöstä... Aulassa ollut kolme metriä leveä kattokruunu antoikin jo vinkkiä siitä, että tämä ei ollut sellainen hotelli, mihin tuodaan tyttöjä tuntihinnalla. Muutama tunti unta ja sitten aamupalalle. Erittäin paheksuva vanha ukkeli tuijotti meitä koko ajan. Ehkä viimeöinen mekkala meni meidän piikkiin, tai sitten papparainen oli vain tyypillinen italialainen rasisti. (Ei blondi saa olla mustan miehen kanssa hotellissa!) Joka tapauksessa, sain mahani täyteen ja pääsin lopulta kotiin.

Jos joku olisi minulle vuosi sitten sanonut, että vietän vielä Mauron kanssa tuollaisen yön, en olisi ikinä uskonu. Mutta joidenkin kanssa sitä vaan tulee juttuun vaikka ei tapaa vuosiin. Jäi upea fiilis, ihana tyyppi! Ehkä tavataan vielä myöhemmin kesällä Roomassa, ehkä kahdeksan vuoden päästä. Ja jos ei - voi miten hyvä muisto tästä jäi.
   

Kellä onni, sillä...

...onkin sitten kaikki. Ei todellakaan ollut aika kullannut muistoja. Ehkä jopa meni päinvastoin. Voi elämä miten ihana paikka Treviso on! Ja tämä hullu boheemi talo kaikkine ötököineen täällä pikkukylässä on niin jotenkin vaan ihastuttava. Melkein halkean onnesta ja tyhmä virne naamalla täällä matkaan. Ensimmäisenä päivänä kierrettiin Lorrainen ja hänen serkkunsa kanssa ympäri keskustaa. Sellainen pikainen sight-seen pimeässä Trevison illassa. Tätä ei Suomessa ole ikinä - lämmin ja pimeä samaan aikaan. Mikä on aivan parhautta minusta. Näin lauman nunnia marssivan topakan näköisenä läpi keskustan. Minusta se oli omituista, vaikka olikin sunnuntai. Innosta piukeana olen valokuvannut sisällä ja ulkona. Tämä oli juuri sellainen upea lahja minkä ansaitsinkin. Ilona = onnellinen.