Matkamuistoja osa 4.

Loma lähestyi loppuaan, mutta lauantaina pääsin käymään Trevison torilla. Se oli yksi toive matkaltani. Kierrettiin se valtava alue läpi ja pengottiin jokainen koju. Sen pienen hetken ajan kaikki oli niin kuin ennen. Mölinät ja tuoksut (ja se karmea juustokärryn lemu) ja kirkkaalta taivaalta paahtava aurinko. Löysin ihania asioita, mutta en ostanut muuta kuin harmaan huivin, joka sitten kuitenkin kotona osoittautui olevan sininen. Kävimme tietysti samalla suosikkijätskipaikassani - onneksi se oli vielä tallella! Ihminen on  älyttömän onnellinen, kun saa syödä italialaista jäätelöä.

Kävin tietysti myös Fagarén keskustassa, vaikka sitä ei kyllä voi parhaalla tahdollakaan nimittää keskustaksi. Kun Venetsiassa ostin junalippua, jouduin tavaamaan kylän nimen moneen kertaan, eikä herra silti tiennyt minne halusin mennä. Koneelta asema kuitenkin minun onneksi ja herran suureksi hämmästykseksi löytyi. Käytännössä kylän löytyminen ei ollutkaan niin helppoa. Kylän kauppa oli suljettu. (Kauppias oli kyllä satavuotiaan näköinen jo 15 vuotta sitten, joten tämä ei kai ole yllättävää.) Baari oli suljettu. Sen ainoan postilaatikon luukku oli päällystetty epäilyttävän vahvalla kerroksella hämähäkinseittiä. Jopa joki oli muuttanut suuntaa kolme vuotta sitten olleen tulvan jälkeen ja vuollut itselleen aivan toisenlaisen reitin. Nyt rantaan ei enää päässyt, vaikka tietenkin silti yritin. Päädyin vain räpiköimään risukkoon ja miehenkokoisten heinien sekaan. Sellaisen suomalaisen miehen kokoisen miehen, ei italialaisen. Lähes kaikki viiniköynnökset olivat poissa. Enää yksi sitkeä naapuri jatkoi viinin valmistusta, lähinne poikiensa toimesta. Kaikesta huolimatta olin äärettömän onnellinen. Istuin juomassa aamukahvia pihassa pyjamassani ja katsoin kuinka ruoho kasvoi. Oli niin vahva tunne siitä, että olen kotona. Vaikka talo oli viereinen, ja vaikka koko kylä on Venetsian tavoin katoamassa - tämä paikka on niin selvästi kotini.

Tässä oli joskus kauppa.

Käsittämätöntä miten kova ikävä oli näihin maisemiin.

Olen jatkuvasti puhunut siitä miten kaipaan Italiaan ja joskus mietin, että kuinkahan paljon aika on muistoja kultaillut, koska niinhän siinä yleensä käy. Tämä matka oli siinä mielessä myös testi. En tiedä läpäisinkö sitä vai en, mutta nyt tiedän mitä haluan. Tai paremminkin, missä haluan. Tämä tunne ei ole mitään ajan kultailua, vaan aivan täyttä totta. Yhä edelleen. Niinpä kävin juttelemassa pomon kanssa ja ilmoitin, että nyt on tullut aika etsiä tiimiin uusi suomalainen.

Kalat.

Minun astrokalenteri kertoi, että erityisesti tänään olen luova ja ihastuttava. Ja ettei pitäisi rajoittaa itseään. Huomasin tehneeni niin jo kaksi kuukautta, koko sen ajan mitä Romaniassa olen asunut. "Ihastutat tällä kertaa omalla energisyydelläsi, joka saa päät kääntymään kaikkialla, missä kuljet." No niin no... Päät kyllä kääntyivät.

Ensin kokeilin olla rajoittamatta itseäni kodilla. Yleensä pysyn turvallisesti näiden neljän seinän sisällä aina kun mahdollista, mutta nyt minulla oli unelmantoteutusmissio. Joten lähdin jo aamuvarhaisella tarpomaan kohti torimarkettia. Pitkään harhailtuani ympäri hallia, löysin sen kalakojun, jossa vietin aikaa jo aikaisemmin viikolla. Asiaa pohdittuani tulin nimittäin siihen tulokseen, että nyt on oikea aika perheenlisäykseen. Olen jo vuosia haaveillut kultakalasta. Ja siinä pikkukojussa oli juuri sellainen pieni kultakalan menevä lasikuutio. Halusin sen aivan ehdottomasti. Ja koska aamullakin idea tuntui vielä hyvältä, sitä ei enää tarvinut miettiä. 

Pakkasin reppuuni kaksi pussia hiekkaa ja sen pulputtavan asian latureineen. Ja sitten ei muuta kuin tankki syliin ja kotia kohti. Se ei ollut painava, joten arvelin selviäväni ihan hyvin. Kauppias oli samaa mieltä, vaikken usko hänen juuri ymmärtäneen mitä sanoin. Tietysti halusin oikaista suorinta tietä ulos siitä sokkeloisesta hallista. Note to self: Älä oikaise, koskaan. Sinä et osaa sitä. Viimeksi kun olin menossa tapaamaan taiteilijaystävääni ja "oikaisin" lyhyempää reittiä, eksyin kokonaan. Ja kun kysyin neuvoa, joku mieshenkilö opasti minut takaisin siihen, mistä olin tunti aikaisemmin lähtenyt. Joten jouduin ottamaan taksin, että ehdin sovittuun paikkaan sovittuun aikaan.

Tällä kertaa en millään löytänyt yhtään ovea, ainakaan sellaista, joka veisi ulos. Lopulta päädyin sille haisevalle kalaosastolle, jossa on pöydät täynnä mulkosilmäisiä kalanpäitä suut ammollaan. Yritin hengittää vain ulospäin, koska se haju on herkälle nenälleni jotenkin ylivoimaista. Mutta ainakin astrokalenteri oli oikeassa. Päät kyllä kääntyivät, kun pujottelin kalatorin läpi akvaariota sylissä kantaen. Ihmisten kasvoille levisi oikeasti sellainen aito hämmennys. 

Tästä pienestä haparoinnista toivuttuani pesin hiekat ja törötin keittiössä noin tunnin noukkien hiekanjyvien seasta niitä väärän värisiä akanoita, jotka olivat pussiin eksyneet. Jo pelkästään se sai mielen rauhoittumaan. Olin täysin vakuuttunut, että tein oikein, kun päätin toteuttaa tämän haaveen. Minä rakastan kaloja! Ja minä haluan jotain elävää kotiini. Jos se pulputtaa ja saan kuplia, aina parempi. Haaveilin tästä jo Maltalla. Onneksi nyt sitten tajusin, että palkkani kyllä kestää tällaisen kulun, koska täällä on kaikki niin halpaa. Kokokeltainen kultakala ja monni putsaamaan ikkunoita. Ne minä haluan. Sitä paitsi, koti todellakin tuntuu oikealta kodilta silloin, kun siellä on joku odottamassa, eikö totta?

Todellisuudessa haluaisin tällaisen, mutta koska

en ole hirviö, niin tyydyn perinteiseen näkymään.

Satunnaisia tapahtumia.

Se olisi sitten uusi uljas viikko. Ainakin se alkoi hyvin ihanan viileällä sateella! Tuli niin raikas ilma kellariin, kun hetkeksi ikkunan avasin. Minä rakastan sadetta, älä kysy miksi. Tänään pitää iltapäivällä kävellä Tourulaan, mutta sekään ei haittaa, koska minulla on maailman hienoin sateenvarjo ja aidot Nokian kumpparit. Se firma teki aikoinaan jotain hyödyllistäkin.

Viikonloppuna oli oikeastaan aika mukavaa. Ei mitään erikoista, mutta olen jo oppinut, että arkiset jutut voi olla niitä parhaita hetkiä elämässä. Lauantaiaamuna kävelin torille, ostin uusia pottuja ja porkkanoita. Tuon vihannespöydän lisäksi torilla oli korimummo, kalavaunu, kukkateltta, vaateteltta ja kaksi pientä kahvilaa. Mikä ihmeen tori tuollainen muka on? Haikeasti muistelin italian mercatoa, sitä missä oli koju kojun perään monen kadun matkalta. Tämä oli vain surullinen näky. Minä haluan kunnon torikulttuurin! Mitenkähän sellaisen saisi tänne järjestettyä? Kesä on niin lyhyt, että ihmisten pitäisi ryhdistäytyä torillisesti. Vaatelikkeet voisivat tulla mukaan, myydä samoja retkuja vähän halvemmalla, niin kuin Italiassa. Ja vaikka vielä joku luomuteltta. Ja jotain krääsää, ihan mitä vain. Sellainen olisi tosi mukavaa. Pitää soittaa kaupungintalolle, jospa ne tietäisivät kuka toritoiminnasta vastaa.

Matkalla musta vaastaantullut lehdenjakaja tervehti minua. En tuntenut kaveri, mutta ilahduin, että myös täällä pikkukylällä tuntematonkin voi tervehtiä ihan vain sen vuoksi, että tulee vastaan. Se tietysti saattoi johtua herran ulkomaalaistaustasta, mutta ainakin suuntaus on oikea.

Muutaman viikon tauon jälkeen olen kirjoittanut Italiakirjaa. Monta päivää. Ja se tuuntuu hyvältä. Aloitin alusta ja lisäilin tekstiä, tämä tauko teki todella hyvää. Nyt koko tarinan kokee vähän eri tavalla ja sitä on helppo muokata. Jotkut jutut nauratti itseäkin, mikä on kai hyvä merkki. Tai sitten se johtui vain siitä, että olin itse paikalla, kun kaikki se tapahtui oikeasti ja muistan tilanteiden hauskuuden.

Käytiin Puolalaisen kanssa yhdellä naapurissa helteisen perjantain kunniaksi. Untokin liittyi seuraamme. Unto tuli käymään myös sunnuntaina, varmaankin vain varmistaakseen kesän viennin. Itse varmistin tuon helluntain taian toimivuuden jo alkuillasta, sillä Ihanainen tuli käymään pitkästä aikaa. Mutta hyvähän se on ottaa varman päälle ja tavata kahta heilaa.

Olen nyt kokeillut niitä pesupähkinöitä. Vähän on kyllä vieläkin vaikeuksia ymmärtää ja hyväksyä se, että nämä oudot kuivuneet pähkinänkuoret muka saisivat pyykkini puhtaaksi, mutta niin se vaan on. Ihanien tuoksujen ystävänä minua vähän ehkä haittaa, että pyykkeihin ei jää minkäänlaista tuoksua. Ei mitään. Vaikka ovatkin silti puhtaita. Ja pehmeitä. Tiedän ihan hyvin, että se "tuoksuu puhtaalle" on vain pesuainefirman mainoslause, mikä sai ihmiset uskomaan, että kemikaalien haju on yhtä kuin puhtaus. Mutta silti jostain syystä toivoisin, että vaatteisiin jäisi edes jonkinlainen nenällä havaittava muutos. Vielä pitää pestä muutama koneellinen, ennen kuin vakuutun täysin. Ja sitten hankin jotain ekohajustetta, ohjeen mukaan niin voi tehdä.

Olen myös vähän kerrassaan siirtynyt luomuruokaan. En vielä kokonaan, mutta kuitenkin. Pikkuhiljaa. Rantapallomaha ei ollut kiva, joten kokeilin miltä tuo puhdas ruoka tuntuu. Ihan hyvältä toistaiseksi. Pois on jäämässä kokonaan olut, pasta ja leipä. Pelkästään niiden avulla myös se rantapallo.

Että tällaisia mietteitä tänään. Voi hyvin! Ja nauti sateesta!

0 kommenttia.

Istun hikisen nihkeänä kuumassa huoneessa, mihin aurinko paistaa koko keskipäivän ihan suoraan. Toisin sanoen, näin illalla täältä puuttuu oikeastaan enää se kiuas, mihin heittää vettä. Suuri oranssi aurinko laskee juuri Alppien taakse, näen sen ikkunastani. Aika jees.

Kävin tänään Trevison keskustassa. Epäaamuvarhaisella hyppäsin bussiin ja matkustin jonnekin keskustaan. Olin selvästi eri bussissa kuin mihin sain ohjeet, sillä päädyin jonnekin minne ei pitänyt. Lähdin sitten reippaasti tarpomaan eteenpäin ja ihan itse neuvoa kysymättä suunnistin torimarkettia kohti. Tutuntuntuisia katuja, tuttuja rakennuksia, yhä tutummaksi käyviä aukioita. Kun kolmannen kerran olin siinä mistä kierroksen aloitin, kysyin lehtikopista neuvoa.
- Scusa, puhutko englantia?
- En.
Vaihdoin italialle. (Tai sille, mitä suustani tulee kun yritän puhua italiaa.)
- Kuinka pääsen sille suurelle portille?
Näytin käsillä kuinka suurelle.
- Mille portille? Suuria portteja on viisi. Tuolla, tuolla, tuolla...
Kauppias näytti käsillä missä kaikkialla.
No voi ny helvetti... Alkoi iskeä epätoivo.
- Haluatko mennä torimarketille?
- Sì, sì!
Ihana mies! Ymmärsi minua täysin.

Sain ohjeet oikeaan paikkaan, mikä oli tietysti täysin päinvastaisessa suunnassa, kuin mitä itse arvelin. Tyypillistä. Mutta olin äärettömän tyytyväinen perille päästyäni. Ensimmäisenä aamupalalle - Cappuccino, ihana torttu ja pullo vettä mukaan. Sitten ostoksille. Muutamalla eurolla saa täytettyä matkalaukkua oikein mukavasti. Ostin hameen ja korkeahkot avokkaat. (Kyllä, minusta on tulossa tyttö.) Ostin myös laukun kummitytölleni. Sitten muistin, ettei minulla ole sellaista. Tämä helle pehmentää pään. Päätin mennä lounaalle - eli syödä maailman parasta jäätelöä. Normaalisti otan kaksi palloa, mikä täällä tarkoittaa kauhallista, koska jäätelö on niin ihanan pehmismäistä, ettei se sellaisena terhakkana pallona pysy. Mutta koska eilen lupasin ystävälleni Sannalle, että syön jätskiä hänenkin puolesta, otin neljä palloa. Istuin kirkon portaille tuhoamaan herkkulounastani, juuri siihen samaan paikkaan missä 8 vuotta sitten kökötin ystäväni Hannan kanssa jätskillä. Ihania muistoja, mutta samalla tuli haikea mieli ja Hannaa ikävä. Kun kaikki rahat oli tehokkaasti tuhlattu, päätin palata majapaikkani. Ja täällä siis olen.

Olen huomannut, että kukaan ei enää kommentoi minun juttuja. Mun pitää keksiä joku laskurisysteemi, että tiedän kenelle kirjoitan. Laskuri taitaa tosin ilmoittaa vain numeroita. No joku agenttisysteemi sitten. Paljastan itselleni kaikki kaappilukijat. Tai jospa menen vaan nukkumaan. Aamulla menee varmasti paremmin taas.