Lapsia.

Tapasin eilen mukavan pojan. Hän oli ehkä neljä, istui isänsä sylissä ja pelasi jotain peliä. Hän ei minua noteerannut ennen kuin isänsä ravisti jalkojaan ja sai koko pojan heilumaan, silloin hän käänsi pienen päänsä ja vastasi vilkutukseeni. Isän veli istui heidän vieressä ja ylisti minulle miten onnellinen on tästä perheestään. Uskoin sen täysin, sillä hänen kasvonsa loisti rakkautta. Molemmat veljekset ovat työkavereitani ja myös niitä ihmisiä, joista pidän paljon. Ja tuo pieni poika oli jotenkin ihana. Hänellä oli pikkuruiset silmälasit ja isä kehui neropatiksi. Minä sanoin pojalle, että "Science is good, learn that." Poika vain jatkoi pelaamista. Ei saisi tuputtaa omaa uskontoaan, mutta ajattelin tämän olevan sen verran aikaisessa vaiheessa annettu viaton huomautus, ettei vahinkoa syntynyt, vaikka hänestä olisi määrä tulla seuraava paavi. (Noh, ei ehkä seuraava, mutta sitten joskus nykyisen jälkeen tulevien jälkeen tuleva.)

Luin kerran jostain sellaisen kirjoituksen, joka jotenkin teki vaikutuksen. "Seuraavat kaksi viikkoa lomaa ja parasta on vapaus: vapaus tehdä mitä haluaa tai olla tekemättä mitään, vapaus tavata ihmisiä tai olla yksinään, vapaus nukkua pitkään tai herätä todella aikaisin, vapaus järjestää koko asunto lattiasta kattoon tai sotkea, vapaus syödä herkkuja aamusta iltaan tai syödä vain terveellisesti, vapaus urheilla tai laiskotella, vapaus reissata tai pysyä kotona. Saa olla niin kuin haluaa." Tämä kiteytti niin hienosti sen miksi minun elämä on ihanaa. Ja se oli hirmu hyvä muistutus, sillä tosi helposti sitä nurisee asioista. Pitäisi varmasti tatuoida käteen teksti: "Olet vapaa!" niin muistaisi aina miten onnekas sitä onkaan. Sitten ei pieni melu tai sotku haittaisi niin paljon. 

Teininä meillä oli sellainen "No kids club". Siinä ei ollut montaa jäsentä ja minä olen meistä ainoa, joka pysyi päätöksessään. Kaikki olimme yhtä varmoja asiasta, mutta minä olin ainoa, joka todella tiesi sen aina. Tunsin sen jo älyttömän nuorena, minä en ole yhtään äiti. Pidän nykyään kyllä hyvin kasvatetuista lapsista, mutta silti en ikipäivänä voisi edes kuvitella "hankkivani" sellaista. (Vihaan tuota sanaa tässä yhteydessä. Aivan kuin lapsi olisi omaisuutta, jonka voi hankkia.) Joka tapauksessa, olen päivä päivältä onnellisempi valinnastani. Jos se edes oli valinta. Se vain...oli.

Ovi.

Löysin tuossa yksi päivä hienon oven. Takavarikoin sen muutamien mukavien ihmisten avulla. (Myrskymies auttoi oven kampeamisessa roskalavalta, Kallen kaveri antoi oven olla jemmassa Mini-Marketin oven takana, Kalle kantoi sen kanssani suosikkibaariini, baarin omistaja otti sen autoonsa jemmaan, Kalle ja hänen kaveri hakivat sen toisesta paikasta toisena päivänä toisella autolla. Ovi on erittäin hieno, ehdottomasti kaiken tämän vaivan arvoinen.

Ajattelin ensin tehdä siitä pöydän parvekkeelle, mutta näyttäisi vähän siltä, että parveke ei taida saada huomiotani ihan hetkeen. Joten ovikin nyt vain köllöttää siellä auringossa kissan kanssa. Täytyy kehitellä muita paikkoja missä nauttia elämästä.

Istuin yhden aukion reunalla olevalle penkille ruokatunnilla ja katselin puluja, jotka nokkivat mitä tahansa muruja, joita ihmiset kadulle nakkelivat. Pulut ovat täällä pienempiä kuin Suomessa. Jotenkin näyttävät niin rääpäleiltä. Seurasin myös yhtä elämöivää perhettä, ilmeisesti italialaista. Niin pulleita lapsia en ole aikoihin nähnyt. En tiedä mistä lie olivat geeninsä saaneet, mutta kahdella tytöistä oli punainen kähärä tukka. Pulleus tuli selvästi ruokatottumuksista, sen verran tottuneesti näytti uppoavan kolmaskin sokerijuoma. Selvästi nämä olivat niitä ärsyttäviä kersoja, jotka oppivat jo hyvin nuorena, että huutamalla ja kiljumalla kurkku suorana saa tahtonsa läpi. Syyttävä sormi kääntyy vanhempiin. Vaikka nämä nyt (ilmeisesti) olivatkin turisteja, niin myös Maltalle on hyvin tyypillistä, että lapsia tehdään, mutta ei kasvateta.

Joku sanoi minulle kerran, että kestää kolme kuukautta tottua maahan. Sitä odotellessa, vielä näin puolen vuoden jälkeenkin. Luulen, että Malta ei ole minulle ollenkaan vaikuttava, koska olen jo asunut niin monenlaisissa paikoissa. Ei ole sellaista matkailun tuntua enää, kun tulee uuteen paikkaan. Se ei ole ollenkaan hyvä asia.

Mutta se on ainakin selvää, että ellen saa kodista viihtyisää, en tule viihtymään tällä saarella ikinä. Olen jo nyt varma, että tämä ihana Koti 13 on parasta täällä. (Siis minulle. Bilettäjät ovat taatusti toista mieltä.) Jospa tuo uusi ovi tuo tullessaan aivan uudenlaisen maagisen maailman. Löydän oman ihmemaani sen takaa. Tai alta tai sisältä. Kuka tietää.

Tämä ei ole se ovi. Tätä en voinut viedä kotiin, se on yhä

kiinni seinässä. Mutta omassa surkeudessaan aika upea tämäkin.

Kalat.

Yksi unelmani on taas toteutettu. Eikä se tietystikään mennyt yhtään niin kuin suunnittelin, mutta ihan sama.  Unelma toteutui silti! Tässä todisteena hai.

Minä pääsin viimein katsomaan kaloja! Vahingossa tai yllättäen, mutta kuitenkin. Aina kun sitä suunnittelin, en ikinä onnistunut. Mutta nyt naapurin Kalle oli ovela ketku. Otettiin taas se ensimmäinen bussi ja katsottiin minne se vie. Tarkoitus oli mennä syömään. Matka oli kamalan pitkä nälkäiselle, mutta Kalle vakuutti, että tietää hyvän paikan. Mentiin kaupunkiin jossa hän ennen asui. Ihana paikka, vaikka selvästi sellainen turisteille suunnattu. Ihan eri meininki kuin pääkaupunkiseudulla. Ruoka oli tosi hyvää. Ja sitten siinä wrappia mutustaessani Kalle totesi ihan ohimennen, että jos haluat, niin voidaan mennä sinne Akvaarioon samalla, kun se on tuossa vieressä... Että mitenkä?! Hitto mikä tyyppi. Sen verran kaveri on jo minua oppinut, että tietää. Minä en pidä yllätyksistä. Mutta rakastan kaloja. Ja kun asian esittää juuri noin... Aivan mahtavaa! Pari pistettä Kallelle.

Koko systeemi on tosi uusi ja hieno. Akvaario on rakennettu sillä tavalla, että sitä melkein tuntee sukeltavansa, mutta pysyy kuivana. Olimme meren pohjassa, josta löyty sukellusvene. (Kuului se äänikin!) Ja muutenkin paikka oli tosi hieno. Ei kovin iso kuitenkaan, mutta pieni on tämä saarikin.  Ja maa. Totesin hyvin nopeasti, että kaloja on tosi vaikea kuvata. Ne uivat pirun nopeasti. Ehkä ällöttävin löytö oli tämä kaveri, joka kömpi jonkin lavasteen takaa ihan kokonaan esiin:

Aivan välttämättä en halua törmätä tuollaiseen kesken uintireissun. Mustekalat ovat piirrettynyt jotenkin niin paljon suloisempia... Varmaan tosi hyvä tyyppi tämäkin, mutta pinnallisuuteni otti nyt yliotteen. Pidin enemmän esimerkiksi tästä:

Omituisin otus oli tämä mustavalkoinen pikkusintti. Se näkyy kuvassa melko selvästi, koska se koko parvi vain lillui siellä lähes paikallaan. Välillä muutamia äkkiliikkeitä, mutta sitten taas mentiin virran vieminä. (Jota ei akvaariossa juurikaan ole.) Sellainen vedenalainen laiskiainen:

Oma suosikkini jo vuosien takaa. Edes tästä en saanut tarkkaa kuvaa, sen verran hämärässä oltiin ja liikkui tämäkin polle koko ajan. Tuollaisen kun saisi kotiakvaarioon, niin olisi hienoa, mutta sitten kuitenkaan en haluaisi, koska vangittuna mikä tahansa hieno asia on vähän niin kuin pilalla. Täällä niillä sentään oli melko isosti tilaa lillua.

Paikka oli hieno, mutta ruumiita meinasi tulla. Päivän paras oppi oli, että jos haluat selvitä Maltalla ilman traumoja, älä koskaan mene mihinkään ennen iltakahdeksaa. Sen jälkeen paholaiset ovat toivon mukaan jo nukkumassa. Täällä ei nimittäin ilmeisesti tiedetä mitä tarkoittaa kasvatus. Tai kuri. Kakarat saavat juosta ja riehua miten haluavat. Olen jo useassa tilanteessa huomannut, että kiljuminen on se tapa, jolla paikalliset kersat kommunikoivat vanhemmilleen. Ja vanhemmista se on ihan OK. Muistin taas tämän. Joka tapauksessa, huolimatta hirviökakaroista, päivä oli aivan mahtava, kiitos Kallen. (Joka on tässä kuvassa.)

It's alive! It's alive!!

Kyllä, olen elossa. Ja olen perillä. Kökötän hyvin pienessä asunnossa pienessä kaupungissa pienellä saarella. Vaikka valvoin tiistaiaamusta keskiviikkoiltaan, selvisin hengissä matkasta. Tällä kertaa ainoa haasteeni oli äänet. Ensimmäisellä lennolla paikkani oli ympäröity rääkyvillä pennuilla. Tähän aiheeseen minulla on voimakas mielipide, jonka jätän sanomatta, koska on kuulemma epäkorrektia olla pitämättä lapsista. Toisella lennolla takanani istui kovaääninen tanskalainen. En ole vielä tavannut muunlaista, mutta tällä oli kovasti asiaa vierustoverilleen koko matkan ajan. Joten en nukkunut ja siksi jätän myös mielipiteeni tanskalaisista sanomatta. (Ei koske Nallekarhua eikä Muusikkoa. He ovat poikkeuksia.)

Kentältä sain kyydin oikeaan kaupunkiin ja kuski vei minut jonkin hotellin pihaan. Se oli kuulemma ihan hyvä ja edullinen. Hän oli oikeassa. Ensimmäinen yö täällä oli oikeastaan yllättävän hyvä. Sain lisäpatterin huoneeseeni, koska oli niin kylmä. Kyllä, täällä ON kylmä. Olisin ihan hyvin voinut ottaa mukaani kaikki ne vaatteet joista mietin, että enhän minä tuollaisia siellä lämpimässä tarvitse... Ehkä sitten kesällä tuo ajatus pitää paikkaansa, mutta nyt illat ja yöt ovat kyllä hyvin kylmiä. Aivan niin kuin Italiassa. 

Onnistuin hankkimaan puhelinnumeron jo ensimmäisenä päivänä, joka helpotti suunnattomasti asunnon hankintaa. Illalla kävelin vielä hotellilta keskustaan katsomaan mihin aamulla piti mennä. Eksyin aika monta kertaa, mutta opin myös tosi monta eri reittiä. Tämä on minun oma systeemi, kun tutustun uuteen paikkaan. Suuntavaistotonta ei kartat juuri auta, mutta jälleen kerran eksyminen kannatti. 

Kysyin neuvoa eräältä mukavanoloiselta hedelmämyyjältä ja jäin juttelemaan hänen kanssaan. Kerroin tulleeni tänne vasta muutama tunti aikaisemmin, ja että etsin asuntoa. "Minä tunne yhden naisen jolla on asunto vuokrattavana, se ei ole kovin kallis, eikä edes kamalan kaukana." Sain numeron johon soitin illalla, mutta sain kuulla, että asunto oli jo luvattu jollekin pojalle, jonka piti seuraavana päivänä mennä kirjoittamaan vuokrasopimusta. Kiroilin vähän, mutta kirjoitin silti Universumiboxiin toiveen, että halua tuon asunnon, ja että jospa jotenkin asiat järjestyisi niin, että se poika ei sitä otakaan ja minä saan sen. Aika kaukaa haettu, mutta luotin tuon ihmepurkin voimaan. 

Seuraavana päivänä nainen soitti ja sanoi, että poika ei saanutkaan rahoja kasaan, joten he eivät kirjoita sopimusta tänään. "Haluatko tulla katsomaan asuntoa?" Tietysti halusin. Nainen tuli hakemaan minut autolla ja menimme asunnolle, johon ihastuin välittömästi. Asunto on juuri sellainen pieni piilopaikka jollaista toivoin, rauhallisella alueella. Poika laittoi vielä viestin, että nyt on rahat kasassa, mutta nainen oli jo päättänyt, että minulle hän tämän vuokraa. Vaikka siellä oli jonossa minua ennen jo monta ihmistä, hän ei edes ottanut heihin yhteyttä. Kävi ilmi, että tuo mukava hedelmäherra oli tämän naisen isä. Olin kuulemma tehnyt hyvän vaikutuksen ja heillä on joku suomalainen sukulainen. Tädin mies tai jotain sellaista. Joka tapauksessa, ihan selvästi kannatti eksyä. Ja ihan selvästi kannattaa mennä juttelemaan tuntemattomille.

P.S. Hedelmäherran nimi on Salvu, mikä tarkoittaa pelastajaa. Selvästi nimensä veroinen mies, sillä nyt minulla on koti.
        

Kasvatus.

Onpa tässä taas joutunut tuumailemaan elämää lähipäivinä. Voisi luulla, että olen vakavammin otettavissa oleva filosofi. Vaan enpä ole. Tuumailen vain, ihan omaksi iloksi. Ja joskus päänvaivaksi. Mutta kuitenkin.

Kahden vaiheilla oleminen on kohtalokasta. On parempi tehdä vaikka väärä päätös kuin piinata itseään jatkuvalla epävarmuudella.

Positiivarit taas kiteytti faktaa. Vuosikymmeniä kahden vaiheella keikuttuani voin vakuuttaa tuo todeksi. Tukeva ystäväni Emma on vastakohtani. Järkevä ihminen, joka tietää mitä tahtoo ja järjestelmällisesti toteuttaa sen. Olisipa minussakin edes hitunen sellaista. Olen sitä omaa juttua etsiessäni yleensä aina verrannut itseäni johonkin. Yleensä sellaiseen mikä on mahdotonta. Ja sitten tuntenut suunnatonta pettymystä, koska en pääse niihin järjettömiin tavoitteisiin. Onneksi olen alkanut antaa edes vähän armoa. Ainakin silloin kun teen taidetta. Ja nykyään uskallan räpellyksiäni nimittää taiteeksi. Tai no, "minun taiteeksi". Se on eri asia. Sellaisen ei kuulukaan olla kovin hienoa. Se on vain jotain mitä minä tein. Itseäkin kyllä ärsyttää tuo asenne, mutta en tiedä miten siitä pääsisi eroon, kun sen on jo lapsena oppinut. Kaikki neuvot otetaan vastaan. (Oikeasti. Kommentoi.)

Tuli vastaan aika mahtava juttu. TÄMÄ on mielestäni sitä hyvää vanhemmuutta. Tietysti lapsettoman on hyvä huudella. "Lapsen kasvattaminen on hyvin helppoa. Kuvittele vain, että se on jonkun toisen lapsi. Jokainen tietää, kuinka toisten lapsia olisi kasvatettava." (Positiivarit tiesi tämänkin taas.) Minä en kasvata ketään, ja nykyään pyrin olemaan ottamatta edes kantaa aiheeseen. Mutta voin kyllä sanoa jos joku tekee mielestäni oikein. Minulla on ystävä, joka on tajunnut täydellisesti mistä kasvattamisessa on kyse. TÄSSÄ esimerkki. Tämä kuvasarja on pojan tulevia tyttöystäviä varten. Asioita ei aina tarvitse ottaa niin vakavasti. Siksi pojalle voi ihan hyvin laittaa saparot. Ja pinkkejä vaatteita. Nauroin kuollakseni, kun hän sanoi (leikillään): "Mä kuvittelen, että se on jonkun toisen lapsi aina kun se saa raivokohtauksen jossain julkisissa tiloissa. Jos mä olen kerta tehnyt lapsia, niin mä olen tehnyt niitä sen takia, että voin nauraa niille." Arvostan. Todella.
 

Unta. (Vai totta?)

Nojasin maailman huterimpiin tikkaisiin, koitin pysyä tasapainossa ja maalasin seinää katon rajassa. Mitä ihmettä tapahtui? Miten tässä näin kävi? Täällä minä maalaan hostellin seinää Malesiassa. Maalasin Italiassa, maalasin Irlannissa ja nyt täälläkin. Ja se on niin mahtavaa! En ole ihan varma miten tähän päädyttiin, mutta minä uudistan Jimin hostellin kokonaan. Kammottavat "rastaraidat" lähtee ja tilalle tulee hillittyä ja tyylikästä. Ainakin toivon niin. Minulla on visio ja vapaat kädet. Joissakin asioissa varmasti joudutaan hieman neuvottelemaan, mutta uskon kyllä vakaasti saavani tahtoni läpi, koska olen suomalainen. Ja Jim pitää suomalaisista. Ihmeellistä tämä elämä. Melkein ei usko todeksi.

Roikuin tuolla jossain katon rajassa valkoisia pilkkuja täynnä, kun aloin ihmetellä ihmisiä. Aika moni paikallinen tuli seisomaan tuohon etualalle ja katseli minua. Aivan kuin sana olisi kiirinyt koko kaupungin halki - joku vaalea nainen maalaa Jimin paikkaa! Hämmästeleviä hahmoja ilmestyi liian usein, että se olisi voinut olla sattumaa. Mutta Jim on erittäin tunnettu henkilö täällä. En oikein tiedä miksi. Oikeastaan hän on tunnettu aika monessa muussakin paikassa, koska tämä hostelli on aina täynnä ja joka päivä joku tulee kyselemään häntä. Kaikki ovat kuulleet Jimistä. Koska minä olen viettänyt tosi monta tuntia täällä alakerrassa, olen tavannut melko erikoisia ihmisiä. Ja niitä tulee joka päivä lisää. Tänäänkin tuossa istui joku italialainen poika odottamassa, kun Jim ei ollut paikalla. Britti Helen ja paikallinen Nara alkoivat heti tenttaamaan kaveria, mutta mielestäni tämä italiaano kesti sen oikein hyvin.

Oli aivan uskomatonta, mutta tämä Luca on asunut Suomessa. Hän jopa puhui suomea minulle! Muutamia lauseita vain, mutta kuitenkin. En kyllä todellakaan odottanut mitään sellaista, kun pyysin kaveria istumaan hetkeksi ja odottamaan, koska Jin tulisi ihan pian takaisin. Kävi ilmi, että hänellä on italialaista kahvia ja mocca keitin mukana! Vannotin tulemaan uudestaan keittimensä kanssa. Ja toivon todella, että tulee. Luca läpäisi ensimmäisen testin, itse asiassa sai lähes täydet pisteet. (Tuo oli vähän niin kuin vitsi, ei me oikeasti pisteytetä ihmisiä.)

Näin unta, että olin lapsenvahtina. Hyvin touhukas tyttö. (Muistutti sitä poikaa ehkä maailman parhaasta sarakuvasta, Lassi ja Leevi.) Selitin joillekin huoneessa oleville ihmisille jostain työprojektista kun kuulin rappukäytävästä, kuinka tuo kersa kovin kohteliaasti selitti ovelleen tulleelle naapurille: "Olisiko mitenkään mahdollista, että saisin yöpaikan teiltä ja ehkä myös hieman ruokaa. Äitini lähti jonnekin muutamaksi päiväksi ja jätti minut aivan yksi oman onneni nojaan..." Eikä jättänyt, minä sanoin tytölle nauraen, mutta lievästi komentavaan sävyyn. Kakara kääntyi harmistuneena ja marssi takaisin sisälle mököttäen. Nauroin ääneen, kun heräsin. Olen kyllä huippuhyvä penskojen kanssa. Ne haluavat karata jo unissanikin.

Huomasin toisenkin erikoisen jutun, näen nimittäin nykyään uneni englanniksi. Olen ollut melkein kahdeksan kuukautta pois Suomesta, tosin hyvin pitkälti suomalaisten seurassa. Oikeastaan vasta tämä viimeinen kuukausi on ollut täysin lontoonkielinen. Näköjään se vaikuttaa uniini myös.

Pääsin muuten joku aika sitten taas todistamaan ihastuttavia numerosarjoja. Mikä siinä onkin, että tulen niin omituisen onnelliseksi hienolta näyttävistä lukemista? 35353 ja 35553. Huomasin, että kävijöitä on blogissa ollut ennätysmäärä ja arvaan sen johtuvan siitä, että moni jakoi Ronsu päivityksen. Suurkiitos siitä! Jos vaikka et olisi kirjoitusta jakanut, se ei ole vieläkään liian myöhäistä. Tämä asia on minulle todella tärkeä, joten kiitos jo etukäteen! TÄSTÄ linkistä pääset suoraan tuohon kirjoitukseen.

Ja ihan sen kunniaksi laitan kuvia. Uusi Anna niitä kerran toivoi. Minun kamerani ottaa erikoisia kuvia, mutta pidän niistä. Tässä Maleasiaa. Penang, George Town.

Aivan tavalliset jalkakäytävät ovat täällä erityisen hienoja.

Ja bussipysäkit.

Täällä tulee jatkuvasti vastaan hylättyjä kenkiä.

Seinät ovat pääasiassa huonossa kunnossa. Mutta ei kaikki.

Rakastan tätä katutaidetta. Vastaavia teoksia on useita.

Aivan hostelli-kotini lähellä oleva seinä.

Love Lane. 

   

Lapsia ja autoja.

Olen aina sanonut, että en pidä lapsista. Eilen kävi ilmi, että se ei ole kokonaan totta. Minä en vain pidä sellaisista ylilellityistä kiukkuavista kurittomista pennuista. Vietin päivän kahden mukava ja kiltin lapsen kanssa. Seela 7 v. ja Eve 3 v. Sydänpari, koska heidän yhteenlaskettu ikänsä on 10. (Minulle kerrottiin.) Hirmu mukavia tyyppejä.

Minun on aina vaikea olla lasten seurassa, kun en oikein koskaan tiedä mitä niille sanoa. En osaa lapsia, enkä puhu niiden kieltä. Mutta nyt onnistuin. Se isompi pääsi istumaan Jopon tarakalle (kun kengät hankasi eikä voinut kävellä) ja myöhemmin keksittiin ajaa niin, että minä istuin tarakalla ja ohjasin, kun tyyppi piti tangosta ja polki. Sen pienemmän kanssa taas vedettiin rallia autokärryillä marketin käytävillä. Käsittämätön hekotus raikasi, kun tyyppi kiljui muoviautossaan. Ihmiset kääntyivät katsomaan ja repesivät nauramaan. Välillä käytiin tankkaamassa ostoksia kärryosioon, ja sitten taas mentiin. Meillä oli hurjan hauskaa.

Illalla käytiin syömässä Suomen yleisimmässä italialaisessa ravintolassa. Olen aina ihmetellyt miksi niihin pitää tehdä sellaisia lasten leikkipaikkoja. Jos lähtee syömään, niin sitten syödään eikä leikitä. Mutta nyt viimein ymmärsin sellaisten leikkipaikkojen hienouden. Kersat ei malta olla paikallaan, joten ne voi päästää irti, kun tietää että ne juoksevat leikkimään sille tietylle alueelle. Se on aikamoinen juhlahetki vanhemmille, sillä pöytään saapuu muutaman minuutin hiljaisuus.

Pari päivää näiden lasten kanssa oli kyllä erikoisia, siinä "ei normaali" merkityksessä. Hauskoja lapsia. Pääsin tänään ajelulle suosikkiautollani ja kun olin ovella lähdössä se kolmevuotias tuumasi: "Päästiinpä viimein siitä Ilonastakin." Joutui kyllä hieman repeämään.

Ajelu ihanan pojan kanssa on aina mukavaa, mutta jos sen tekee suosikkiautossa entisillä kotikonnuilla, niin voihan. Ei passaa valittaa nyt. Vaikka muutamat muistot paikasta onkin vähän kyseenalaisia, niin lapsuuden maisemiin menossa on silti jotain aika mahtavaakin. Muistoja tulvi mieleen, muutamat niistä kerroin kuskillekin. En tiedä miksi minulla on tuon ihmisen seurassa aina niin hyvä olo. Mitään erikoista ei tapahtunut. Puhuttiin lähinnä entisistä suhteista, mikä ei ole hyvä aihe treffeillä - jolla ei oltu. En ymmärrä mitään autoista, mutta rakastan vauhtia. Ja sitä, kun kiihdyttäessä tuntee, kuinka auto tarraa kiinni asfalttiin. Isältä en ole paljon aikaa saanut, mutta sain tämän.

Ja siksi olen aivan innosta piukeana, että ensi viikolla on vuoden kohokohta. Kylämme täyttyy ralliautoista ja humalaisista turisteista. Toinen näistä on hyvä asia. Mahtaako skottimekaanikkoni tulla vastaan tänä vuonna?
 

Lapsia ja leluja.

Päätin tarttua heti härkää sarvista ja noudattaa omia ohjeitani. Tapaan (ainakin) yhden luovan ihmisen viikossa ja otan vastaan palautetta. Mikä on hyvää, mitä voisin parantaa. Tänään tapaan entisen kämppikseni, also called Kuparinappi. Äärettömän luova kaveri, joka jakaantuu minä hetkenä hyvänsä. Tämä taitaa olla niitä viimeisiä mahdollisuuksia tavata vanhaa ystävääni entisellään. Kesällä hän on sitten jo äiti.

Aika moni muukin tuttavani lisääntyy. Töissä ja muuten vain elämässä. Kaikkea hyvää heille ja heidän valinnoilleen. Ihanaa että ihmiset, jotka haluavat lapsia, saavat lapsia. Ja kiva, että ne jotka saavat lapsia yllätyksenä, haluavat niitä myös. Siitäkin huolimatta tänä aamuna kiitollisuudenaiheita luetellessani listalla oli: Kiitos etten ole raskaana. Toisin kuin näille nyt lisääntyville, minulle se olisi painajainen.

Sanoin ennen aina, etten pidä lapsista. En ole koskaan halunnut lapsia. Nykyään pidän kyllä muutamista tietyistä. Italialainen ystäväni on tehnyt jo kaksi syntisen suloista puoli-italialaista poikalasta. Sitten on se vauva, joka oli luonani käymässä ja nauroi sylissäni. Serkulla on lapsi, jonka hän tunki syliini täysin varoittamatta, ja joka siitä innostuneena halasi minua. Vielä olisi yhdellä kaverilla potentiaalinen mukava vauva, mutta olen nähnyt sen vain vilaukselta, joten en osaa muodostaa mielipidettä siitä vielä. Voin ilokseni todeta, että kukaan edellä mainituista äideistä ei menettänyt itseään. Saivat äitiyden hyvänä lisänä, mutta eivät muuttuneet sellaisiksi ärsyttäviksi pullamössöoksetuksiksi. Niin käy joskus.

Laitan taas linkin, joka sai minut nauramaan, mutta myös hieman pelkäämään.
Hei nyt oikeesti, monisilmäinen pupu?!