Taide.

Yksi tämän vuoden tavoitteistani on projekti, jolle annoin nimeksi Taiteen vuosi. Year of art. Anno d'arte. Ostin Corkista toissavuonna kirjan, jossa esitellään vuoden jokaisena päivänä maalaus. Jokapäiväinen kahvirituaali vihreän aamukahvimukini kanssa sai siis täydennystä. Nyt hörppäilen sumppini taiteellisesti itseäni sivistäen. Mies osaa tietysti tämänkin homman paremmin, ja on ollut suuri opettajani. Hän kertoo taiteilijoista ja tyyleistä. Tyrmistyttävä huomio sinänsä, että vaikka niinkin paljon minua taiteilijaksi on haukuttu, en tiedä taiteesta yhtään mitään. Vielä.

Toinen osa tätä Taiteen vuotta on viikottainen teos, jonka siis itse teen. Tämä ajatus oli aivan loistava, siis oman pään sisällä. Teen jokaiselle viikolle taidemuistikirjaan sivun, jossa käsittelen oppimaani, ja jonne laitan tekemäni teoksen (tai ainakin siitä kuvan). Näin jo mielessäni upean kirjan täynnä taiteellista osaamista ja kauniita kuvia - sellaisen, jonka voi vahingossa tarkoituksella jättää pöydälle, josta vieraat voivat sen sitten poimia ja ihmetellen ihailla uskomattomia lahjojani. Tämä skenaario todellakin täytyy nähdä mielessä, sillä käytännössä nuo uskomattuman luovat ja kauniit ideat eivät ole vielä materialisoituneet tuon kirjan sivuille. Fail. Ja nekin teokset, jotka olen saanut aikaiseksi, eivät millään muotoa edusta sitä parasta kauneutta. Tosin ensimmäisestä on jo tehty tarjous - minulle luvattiin vaihdossa Cappuccino ja Hesen kuponki. (Näkemättä teosta.) Se on alku. Alut ovat tärkeitä.

Yksi suuri syy tähän taidevuoteen ryhtymisessä oli itsekritiikki. Se on asia, jonka kanssa painin. Perfektionismini tekee elämästä joskus lievästi sanottuna vaikeaa, mutta arkielämässä se ei ole mitään verrattuna omiin töihin kohdistuvaan kritiikkiin. Minulle ei kelpaa siis mikään. Joten kun nyt pakotan itseni julkaisemaan kuvia kamalista töistäni, se ainakin toivottavasti muuttaa omaa asennetta osaamiseeni. Tekee nöyremmäksi. Kehuja on aina kiva saada, mutta jos luovuuden voiman ja ilon kerää kehuista, se tarkoittaa samalla, että antaa tyrmäyskritiikille luvan satuttaa. Yritän siis ottaa palautteen palautteena. Muistutan itseäni tuon tuosta, että taide on katsojan silmissä. Ja yritän näin löytää sen myös omista silmistäni. Ehkä vahvistun, ehkä en. Ehkä löydän lisää itseluottamusta, ehkä en. Ehkä osaan ottaa rakentavan palautteen vastaan ja kehittää töitäni. Luultavasti en.

Oli miten oli. Kaiken pohjalla on kuitenkin ajatus, että minä rakastan puuhastella taidetta! Rakastan piirtää ja maalata ja virkata ja tehdä outoja sekatekniikkateoksia, tuli niistä hyviä tai ei. Ja tämä on se asia, josta halusin itseäni tällä taiteen vuodella muistuttaa. 

Don't think about making art,

just get it done.

Let everyone else decide

if it's good or bad,

whether they love it or hate it. 

While they are deciding, 

make even more art. 

- Andy Warhol -

Onni 13.

Hulluus tuntuu lisääntyvän sitä nopeammin, mitä enemmän uskaltaa toteuttaa omia hullutuksiaan. Nyt puhuu kokemus. Ensin palasin Suomeen keskelle kamalinta talvea. Ostin tilan maalta. Aloitin avoliiton muuttamalla keskelle remonttia. Hankin karvaisen perheenjäsenen. Ja kun siinä ei vielä ollut tarpeeksi puuhaa, niin nyt sitten ostin elämäni ensimmäisen auton. Ison. Sellaisen, jonka sai siirtää kotiin vain yhden päivän aikana, ja joka pitää purkaa ja laittaa uudestaan kuntoon. Niin, h-u-l-l-u-a.

Näet aivan oikein, asuntoauto. Hakureissu oli suorastaan ikimuistoinen. Mies ajoi uuden perheenjäsenemme Kotkasta kotiin, minä taas tulin anopin kyydissä siinä heti perässä. Ensimmäisessä mutkassa aukesi kuskin ovi ja musta savupilvi pöllähti auton alta. Seuraavassa mutkassa aukesi kartturin ovi ja auto hyytyi tienlaitaan. Oltiinhan me päästy jo melkein 100 metriä eteenpäin. Vähän alkoi mietityttää koko kärryn hankinta. Mutta niin se vain jaksoi körötellä eteenpäin, yskien ja välillä savua pölläyttäen. Loppumatkasta ehdittiin anopin kanssa jo edelle ja odotettiin marketin parkkipaikalla, että mies ja auto saisi meidät kiinni. Kun retrolaatikko viimein kirmasi näköpiiriin, anopin kanssa aivan innostuttiin riemuhuutoihin ja hypittiin ilmaa käsillä huitoen kuin mielenköyhät. Sen verran hyvin riehaannuttiin, että vieressä autoon pääsyä odottanut kakaralauma meni täysin hiljaiseksi ja tuijotti meitä silmät pyöreenä, kunnes äitinsä katsoi parhaaksi korjata kersat autoonsa turvaan. 

Viimeiset 100 km sain jo itsekin istua kabiinissa. Onnnekseni radio sentään toimi moitteettomasti ja jostain syystä soitti koko matkan suosikkibiisejäni. Oltiin aitoja auringonlaskun ratsastajia, pinkkiä taivasta ihaillen. Päästiin kotiin kolme minuuttia ennen kuin virallinen ajolupa meni umpeen, matkavauhti maksimissaan sen 65 kilometriä tunnissa koko 340 km. Jiihaa! 

Nimesimme uusimman perheenjäsenen erään menneen elämäni rakkaan yksilön mukaan: Onni. Ulkomaanreissuilla hän on sitten Lucky. Värityskin tulee Onni Matiaksen innoittamana mustavalkoiseksi. Enää ei tarvitse kuin purkaa autotalli, jotta saadaan liikkuvalle kodille tilaa pihaan. Sitten aloitan purkamaan kärryn kasarikaapit ja kupruilevat sisäseinät. Voi miten ihana uusi sisustusprojekti!

Projekti.

"Miksi kotikaupunkisi on sinusta tylsä?"

Pysäyttävä kysymys, jonka sain edellisen postauksen perään. Niin, miksi? Viime viikolla minä päätin jäädä Suomeen, tein sen täysin vapaaehtoisesti, vaikka tyrkyllä oli toisenlainenkin vaihtoehto. Jäin tänne koska halusin. Valitsin niin, ihan itse.

Minun täytyy vastata tuohon kysymykseen. Useiden tuntien pohdinnan jälkeen vastaukseni on todella selkeä: En todellakaan tiedä. Saanko perua lausuntoni? Koska kävi ilmi, että kotikaupungissani ei ole mitään vikaa. Minä itse olen tylsä. Minun elämä on tylsä. Minä itse en osaa ottaa iloa irti siitä kaikesta mitä tämä kaupunki voi tarjota. Ja sehän ei millään muotoa ole kaupungin vika. Se on minun vika. Erittäin ärsyttävä huomio.

Pahoittelen ajattelematonta kommenttiani. Pyydän anteeksi kaupungilta ja kaikilta asianosaisilta. Ja annan tarkasti harkitun uusintalausunnon: Minulla ei ole vielä tarpeeksi tietoa, jotta voisin muodostaa objektiivisen mielipiteen tästä kaupungista. Mutta lupaan tässä ja nyt, että otan siitä selvää. Viimeistään vuoden kuluttua tiedän miksi kotikaupunkini ei ole vähääkään tylsä. (Tai jos on, niin tiedän miksi.)

Stay tuned.  

Toiveita vai toimintaa.

Minä olen todella hyvä aloittamaan asioita, ja useimmiten tekemäänkin. Mutta se lopettaminen on kyllä pirun vaikeaa. Pää on täynnä ideoita ja usein alan toimia jo ennen sitä tuumaa, mutta sitten into laantuu. Ehkä siksi minusta on kiva siivota (vaikka en siitä itse siivoamisesta niin välitä) ja listata ja tehdä inventaariota, koska sillä tavalla saa aina selkeyttä kaikkeen keskeneräiseen. Niinpä päätin taas tehdä listan kesken olevista asioita ja projekteista, että voin sitten yksi kerrallaan saada asioita valmiiksi. Tämä blogi on varmasti pitkäaikaisin projekti, jota olen jaksanut ja ennen kaikkea halunnut tehdä jo kohta viisi vuotta. Viisi! Se tuntuu käsittömän isolta aikamäärältä. Ja noihin viiteen vuoteen mahtuu kyllä suunnaton määrä aloitettuja juttuja, osa sellaisia, jotka ihan oikeasti lopulta valmistuivatkin.

Voisin aloittaa (hehe) sellaisen uuden listan, jossa esittelen jonkin saamani idean ja tekemäni asian, josta tuli oikeasti valmista. Se voisi kohottaa mieltä ja saada itsenikin ymmärtämään, että kyllä - minä saan valmista aikaan jatkuvasti. Sellainen olisi tosi mukavaa. Mutta jos nyt kuitenkin ensin jatkan yhtä aloitettua, mutta ei ollenkaan unohdettua projektia. Uskoakseni jäätiin tähän.

Miksi pidän Maltasta, no 31:

AAMUT. Ne ovat ihanan hiljaisia ja rauhallisia täälläkin. Varsinkin, jos herää puoli viideltä, niin kuin minä tänään. Muut ihmiset eivät ole vielä hereillä. Koska ylikansoitus on tämän saaren yksi suurimmista ongelmista, ja melu tulee luonnollisesti maan asukkaista, niin onneksi nukkuessaan maltalaiset ovat melko hiljaa. Kuulin kuitenkin aasin huutoa, hän on jo herännyt. 

Miksi pidän Maltasta, no 30:

NÄPERTELY. Minä puuhastelen täällä(kin) koko ajan jotain. Varmaankin, koska täällä ei ole oikein mitään tekemistä: baarissa juokseminen ei kiinnosta, enkä iltaisin oikein käy missään aikaisesta herätyksestä johtuen. Mietin jopa salikortin hankkimista, sen verran tylsää täällä on. Mutta. Minä osaan viihdyttää itseäni näpertelemällä koko ajan jotain.

Miksi pidän Maltasta, no 29:

KOLO. The hole in the wall. Se on pieni baari, hyvin lähellä työpaikkaani. Käymme siellä toisinaan keittolounaalla. Paikka on sopivasti piilossa (niin kuin ihan kaikki Maltalla), mutta hyvästi sijoitettu. En tiedä onko se hyvä vai huono asia, mutta riittää, että astun sisällä Koloon, niin tiskille nousee välittömästi keltainen jääkylmä CISK töilkki. 

Miksi pidän Maltasta, no 28:

PAULINA. Hän on minun ensimmäinen virallinen kaverini täällä, siis ilman sitä yhdistävää tekijää nimeltä työpaikka. Paulina on puolalainen ja minun ensimmäinen oma tiimiläiseni täällä Maltalla. Olen tästä asiasta iloinen ja ylpeä. Hän ymmärsi heti ihmeaineiden mukana tulevan mahdollisuuden ja päätti innostua. Ja innosti samalla minuakin. Lisäksi hän on opettanut minut kiroilemaan puolaksi.

Lista.

Alkoi taas kiristää, kun on niin sata asiaa yhtä aikaa päällekkäin, eikä sitten mistään niistä oikeastaan tule yhtään mitään. Toisin sanoen, olen saanut lukittua itseni taas sellaiseen tyhjiöön, jossa ei saa happea. Vieraani sanoi, että kirjoita kaikki projektit ja tekemättömät jutut listaan ja valitse sieltä sitten yksi tai kaksi sellaista mieleisintä ja keskity pelkästään niihin. Ihan jo tuon listan tekemistä siirsin tovin, oli jotenkin niin raskaan olosta aloittaa, kun tiesin jo etukäteen, että on (mukamas) liian suuri homma. Sen verran moneen soppaan olen mennyt sorkkimaan. Mutta nyt sitten tein sen listan. Ja huomasin muutaman omituisen seikan.

 

1) Lista ei todellisuudessa ole kovin pitkä. Se oli paljon pidempi mielessäni. Okei, onhan se mahdollista, että vain unohdin suurimman osan asioista, kun olen jo muutenkin niin uupunut. Mutta sain oikeasti listattua vain 23 asiaa tai tehtävää tai projektia. Eihän se nyt niin kauhean paljon ole.

 

2) Vain noin puolet listan asioista liittyi töihin. Toinen puoli oli vain harrastuksiin liittyviä juttuja ja itsensä kehittämistä. Muutamia kursseja jotka olen aloittanut, mutta en tunnu millään saavan suoritettua loppuun, iltalian opiskelua, tekemättömiä, mutta silti jo pitkälle valmiiksi mietittyjä taideteoksia... Sellaisia asioita, jotka kuuluisi laskea harrastuksiin, eikä suinkaan ahdistusta aiheuttavalle tekemättömien asioiden listalle, ja joita ei missään nimessä ole edes pakko tehdä.

3) En pystynyt valitsemaan listalta yhtään asiaa, johon haluaisin nyt keskittyä täysin. Kamalan surullinen havainto. Kaikissa jutuissa oli joku painostavuus mukana. Olin tehnyt mukavista asioista itselleni taakan. Typerys.

Niinpä päätin, että lopetan ne kaikki. Yksinkertaisesti sanon, että tämä ei nyt toimi. Ajatus oli hyvä, mutta ajoitus huono. Irtisanon nyt itseni kaikista olevista projekteista. Aivan jokaisesta. Nukun muutaman yön yli, aloitan arkisen pakerruksen. Vietän yhdeksän tuntia töissä, sitten menen kotiin, syön, tiskaan, katson ehkä hetken telkkaria ja sitten menen nukkumaan. Luen kirjan! En edes muista milloin olisin lukenut kirjaa ilman jonkinlaista syvempää oppimismerkitystä. Viikon päästä sitten mietin uudelleen, että onko jotain mitä oikeasti haluan tehdä. Jos tulee heti mieleen asia, johon tunnen paloa, niin sen sitten aloitan. (Tai jatkan.) Jos ei, niin sitten en. 

P.S. Luultavasti viikko on niin pitkä aika, että tylsistyn tekemättömyyteen hyvin nopeasti ja alkaa jo kovastikin tehdä mieli tarttua jonkinlaiseen toimeen. Sitä odotellessa - minä rentoudun.

Muistikirjanen. (Ja vähän sohvanen.)

Opin jo kauan sitten upean systeemin. Luin kirjan Kerralla valmista ja vaikutuin. Systeemi tuntuu toimivalta ja kirjailija itse pätevältä. Olen tästä varmasti ennenkin kirjoittanut, vaan tietysti tämäkin nyt sitten oli vähän unohtunut. Olen tosi huono rutiineissa. Mutta siinä on se hyvä puoli, että sitten voi innostua aina uudestaan ja uudestaan samoista hyvistä jutuista, vähän niin kuin dementikot.

Kävin tänään ostamassa oudon muistikirjan. Ei löytynyt sellaista mitä etsin, mutta löytyi jotain muuta. Se on vihko, jossa on mahdollisuus systeemille. Ja koska systeemi on nyt taas päivän, viikon ja koko aikakauden sana, niin intopiukeana ryhdyin täyttämään sivuja. Tämä kirjanen tulee mullistamaan elämäni. Aihepiireittäin. (Eikä ollenkaan taas paineita paperinipulle.) Sen lisäksi, että tämä oli ainoa ruudullinen vihko, siinä on myös viisi erillistä osaa, jotka ovat eritelty muovitaskulla. Suorastaan hurmaava. Ja kaiken toki kruunaa pinkki - tyttövärien ehdoton ykkössuosikki.

Tämä oli tietysti myös sen vuoksi sopivaa (ja itse asiassa se varsinainen syy miksi ylipäätään lähdin vihkoa kaupungilta etsimään), että kuuntelin yhtä Jack Canfieldin koulutusta, jossa kehotettiin kirjaamaan ylös viisi asiaa, jota elämäänsä haluaa, ja sitten tekemään niille aikataulun kolmen, viiden ja kymmenen vuoden päähän. Sellainen oli aivan kamalan vaikeaa. Arvelin, että minun tapauksessa haaveistakin pitää tehdä projekteja, ainakin jos haluaa, että jotain tapahtuu. Ja tämä muistikirjanen on kuin luotu tähän tarkoitukseen.

Kyllä voi pienestä ihminen tulla iloiseksi.

Ja koska arvaan, että joku minut tunteva yksilö jo ehti ihmetellä tuota kuvassa möllöttävää ukkelia, niin paljastan sen verran, että se on keittiössä olevan sängyn tyyny. (Miten niin outoa?) Jos joku toinen taas miettii noita värejä, niin voin sen verran valottaa, että ne olivat jo täällä. Sekä tyyny, että värit. Harmaanvalkea sieluni koittaa nyt vain pärjätä, kunnes saan ostettua valkoisen päiväpeiton, jolla sängystä saa vähän enemmän sohvamaisen. Mutta näillä mennään vielä tänään.

Ovi.

Löysin tuossa yksi päivä hienon oven. Takavarikoin sen muutamien mukavien ihmisten avulla. (Myrskymies auttoi oven kampeamisessa roskalavalta, Kallen kaveri antoi oven olla jemmassa Mini-Marketin oven takana, Kalle kantoi sen kanssani suosikkibaariini, baarin omistaja otti sen autoonsa jemmaan, Kalle ja hänen kaveri hakivat sen toisesta paikasta toisena päivänä toisella autolla. Ovi on erittäin hieno, ehdottomasti kaiken tämän vaivan arvoinen.

Ajattelin ensin tehdä siitä pöydän parvekkeelle, mutta näyttäisi vähän siltä, että parveke ei taida saada huomiotani ihan hetkeen. Joten ovikin nyt vain köllöttää siellä auringossa kissan kanssa. Täytyy kehitellä muita paikkoja missä nauttia elämästä.

Istuin yhden aukion reunalla olevalle penkille ruokatunnilla ja katselin puluja, jotka nokkivat mitä tahansa muruja, joita ihmiset kadulle nakkelivat. Pulut ovat täällä pienempiä kuin Suomessa. Jotenkin näyttävät niin rääpäleiltä. Seurasin myös yhtä elämöivää perhettä, ilmeisesti italialaista. Niin pulleita lapsia en ole aikoihin nähnyt. En tiedä mistä lie olivat geeninsä saaneet, mutta kahdella tytöistä oli punainen kähärä tukka. Pulleus tuli selvästi ruokatottumuksista, sen verran tottuneesti näytti uppoavan kolmaskin sokerijuoma. Selvästi nämä olivat niitä ärsyttäviä kersoja, jotka oppivat jo hyvin nuorena, että huutamalla ja kiljumalla kurkku suorana saa tahtonsa läpi. Syyttävä sormi kääntyy vanhempiin. Vaikka nämä nyt (ilmeisesti) olivatkin turisteja, niin myös Maltalle on hyvin tyypillistä, että lapsia tehdään, mutta ei kasvateta.

Joku sanoi minulle kerran, että kestää kolme kuukautta tottua maahan. Sitä odotellessa, vielä näin puolen vuoden jälkeenkin. Luulen, että Malta ei ole minulle ollenkaan vaikuttava, koska olen jo asunut niin monenlaisissa paikoissa. Ei ole sellaista matkailun tuntua enää, kun tulee uuteen paikkaan. Se ei ole ollenkaan hyvä asia.

Mutta se on ainakin selvää, että ellen saa kodista viihtyisää, en tule viihtymään tällä saarella ikinä. Olen jo nyt varma, että tämä ihana Koti 13 on parasta täällä. (Siis minulle. Bilettäjät ovat taatusti toista mieltä.) Jospa tuo uusi ovi tuo tullessaan aivan uudenlaisen maagisen maailman. Löydän oman ihmemaani sen takaa. Tai alta tai sisältä. Kuka tietää.

Tämä ei ole se ovi. Tätä en voinut viedä kotiin, se on yhä

kiinni seinässä. Mutta omassa surkeudessaan aika upea tämäkin.

Toive.

Hullu idea ilmestyi taas päähäni. Minä haluan virkata torkkupeiton! Ja sinä voit nyt auttaa sen toteutumisessa. Tämä homma vaatii nyt vähän vaivaa ja pienen sijoituksen, mutta teko on täysin vapaaehtoinen. Ja silti äärettömän arvokas minulle. Mutta ensin kerron mistä on kyse.

Kaikki alkoi siitä, että minua paleli täällä koko ajan niin per***eesti. Sitä on kestänyt koko tämän kuukauden, oikeastaan se jatkuu edelleen. Joten on ihan ehdottoman tärkeää, että saan lämpimän torkkuviltin. Ja koska olisi suorastaan väärin ostaa sellainen, haluan virkata sen itse. Tämä projekti ei tietenkään auta millään tavoin tähän nykyiseen olotilaan, sillä talvi ilmeisesti loppuu parin viikon kuluttua, enkä ole ihan niin nopea virkkaaja. (Pilkunviilaus rajoittaa tahtia.) Mutta tämä on sitä innokasta ennakointia tulevaa vilukautta varten.

Ja sitten iski 70-luku. Katsoin sitä Bergeracia (joka on kyllä tehty kasarilla) ja mietin lapsuuttani ja jotenkin päädyin fiilistelemään menneiden aikojen ihanuuksia. Olen aina rakastanut niitä outoja kuoseja ja malleja. Ajatuksia ja hulluutta. Mutta ne kaikki värit oli jotenkin liikaa, joten yleensä vain tyydyin tylsään ja tavalliseen nykyaikaan. Nyt päätin, että alan seurata sydämeni ääntä ja otan menneisyyden takaisin elämääni. Mutta teen sen omalla tyylilläni, ilman sinapinkeltaista ja ruskeaa ja oranssia. Siitä tulee minun mustavalkoinen lukuni. 

Minulla on tietynlainen ruudukkokuvio valmiina, ja ajatuksena on tehdä jokainen ruutu erilaiseksi, eri värillä. Siitä tulee sekava mutta hillitty, eli ilonamainen torkkuviltti. Kuva on jo päässä ja hienolta näyttää. Nyt tulee sinun vuorosi, joten olepa tarkkana. Jos haluat osallistua tähän projektiin, lähetä minulle itsesi näköistä harmaata/valkoista lankaa. Kerro miksi sen valitsit, eli miksi se näyttää sinulta. Suosin villaista, mutta se ei ole niin ehdotonta, kuin väri. (Langan paksuuden tulisi olla 4-6 koukkulle sopivaa.) 

Mutta miksi ihmeessä sinä tekisit tämän? Noh, syitä on monia. Ensinnäkin olen huomannut, että toista ilahduttamalla tekee samalla myös itsensä iloiseksi. Joten nyt annat itsellesi mahdollisuuden iloisuuteen, koska voin vannoa, että minua tämä kyllä ilahduttaa huomattavasti. Toiseksi, kuinka usein olet määrittänyt itsesi lankakerällä? Tekee ihan hyvää välillä miettiä, että minkälainen kerä sitä onkaan. Saat myös olla osallisena jotain melko hienoa projektia, joka ihan varmasti valmistuu. Nyt kun teen tästä "yleistä ja virallista" niin uskon, että se antaa minulle mukavan ulkoisen paineen suoritukseen. Ja se taas toimii hyvänä harjoituksena, koska en ole sitä maailman kärsivällisintä sorttia. Huh. Kaikkea minäkin lupailen. Miltäs kuulostaa? Jos haluat osallistua tähän vilttiprojektiin, niin laita minulle Facebookiin viesti tai tekstiviesti numeroon: +35679641178, niin saat osoitteeni. Palkitsen osallistujat yllätyksellä. Laitan tähän loppuun vielä muutaman herkkupalan, joilla voidaan kaikki fiilistellä ennen tositoimia. Kiitän jo etukäteen. 

 

11.12.13.

Eilen oli hyvä päivä. Sen näki jo tuosta lukemasta. Ihania merkkejä ilmassa. Ja unissa. Sovittelin hääpukuja, asuin upeassa hopeanhohtoisessa asuntovaunussa, ja otin vaunun ikkunan läpi mielettömän kauniita valokuvia naisesta, joka hohti auringonlaskua. Unessa oli ihminen kaukaa menneisyydestä, sellainen isoveljenä toiminut. Mahtava uni. Hyviä fiiliksiä täynnä. Joten aamukin alkoi samoilla tuntemuksilla.

Hiippailin keskustaan. Jääratakeli, joten vauhti ei kyllä päätä huimannut. Ohjelmassa oli hierontaa ja salaseuran tapaaminen. Ja kaikenlaista muuta siinä välillä. Minulla oli jo toukokuussa ostoslistalla uudet alusvaatteet. Nyt viimein saan sen homman hoidettua. Kokeilin ainakin 40 erilaisia rintaliivejä ja bikinejä. Ostin kolmet.

Sitten tutustuin israelilaiseen poikaan mutta virheistä oppineena jatkoin matkaa. Kävin myös salaseuran tapaamisessa. Molemmat hauskoja tapahtumia. Illalla sitten kokeilin sellaista sivustoa, jolla voi jutella random ihmisten kanssa. Kone arpoon jonkun strangerin siihen ruudulle ja sitten vain aloitat keskustelun. Jos ei kiinnosta, vaihdat seuraavaan. Juttelin pitkään Australiaan. Sieltä se löytyi pallon toiselta puolelta suloinen, mukava ja tatuoitu poika. (Ja vatsalihakset, wow!)

Tänään on melkein yhtä puuhakas päivä luvassa, mutta onneksi vain koneella. Olen juoninut uusia juttuja, ja jos kaikki menee hyvin, minulla on pian jotain kerrottavaa. Kerrankin jotain unia järkevämpää sanottavaa. Olen yhä sitä mieltä, että sitä saa mihin uskoo.

 

Nönnönnöö.

Hirmu hyvin toimii nämä haasteet. Unohdin sen kuvan jo sitten toisena päivänä. Mutta toisaalta, minä en sanonut, että sen pitää olla hyvä tai hieno tai mihinkään tiettyyn liittyvä kuva. Oli vain puhe ottaa kuva. Tässä pieni pala hienoa uutta Vastatuuli-ilmoitustauluani myöhään eilen illalla.

Day 2.

Sen lisäksi unohdin mennä nukkumaan ajoissa, joten se kuudelta herääminen tuntui tänään vähän rankemmalta. Mutta täällä ollaan. Kuuntelin äänikirjaa (Dale Carnegie, How to stop worrying and start living), vaikka kuunteleminen ei olekaan se mun juttu. Ajatukset harhailevat. Vaikea keskittyä ja sitten huomaan, että oho! En kyllä muista mitä siinä on sanottu viimeisen puolen tunnin aikana. Minä opin näkemällä ja tuntemalla. Mutta tällainen juttu herätti sen verran, että kuuntelin pätkän kokonaan. Kyse on siis siitä miten selviää stressiensä kanssa. Ei muuta kuin kynä käteen ja vastaamaan näihin kysymyksiin:

1) Mistä olet huolissasi juuri nyt?
2) Mitä voit tehdä asialle?
3) Nämä asiat aion tehdä:
4) Milloin aloitat?

Kolmas ei ole kylläkään kysymys, mutta siihen pitää vastata silti. Siitä se sitten alkaa, stressin selättäminen. Toinenkin hyvä vinkki sieltä löytyi. Mieti näitä, kun tulee ongelma projektissa. Tämä on enemmän sinne työelämään, mutta toki toimii muutenkin.

1) Mikä se todellinen ongelma on?
2) Mikä ongelman aiheuttaa?
3) Mitä kaikkia ratkaisuvaihtoehtoja on?
4) Mikä on paras ratkaisu?

Yksinkertaista.

Omat projektit menivät taas eilen aika isosti eteenpäin. Asiat alkavat selventyä. Ja siitä johtuen nyt sitten tuli se seuraava vaihe, kun usko loppuu. Sain itseni lähes vakuuttumaan, että ei tästä tule yhtään mitään. Minä epäonnistun aivan täysin, nolaan itseni ja kaikki on pilalla koko ainiaaksi. Minun täytyy muuttaa jonnekin heinäkattoiseen savimajaan keskellä Ugandaa, että kehtaan ylipäätään herärä aamulla. Uskon silti, että tämä on vain vaihe, joka kuuluu jokaiseen suureen juttuun. Ja että se menee ohi. Ja että pitää ihan oikeasti mennä aikaisemmin nukkumaan, jos herää kuudelta joka aamu kuukauden.

   

Puuhastelua.

Kyläily kannatti. Eilinen ilta oli leppoisan mukava ja sain vastauksen vaikeaan kysymykseen, jota en osannut muotoilla sanoiksi. Tai itse asiassa vastaus on vieläkin hakusessa, mutta se itse kysymys on nyt niin selkeä, että tuntuu kuin tietäisi jo vastauksenkin.

Löysin lähtiessä keittiön kaapista aivan järkyttävän paperikassin. Ja minuahan tämä siis järkyttää, koska omassa kotona väijyin jäniksiä! Sanin ensimmäinen kommentti oli: "Mitä tuo jälkimmäinen oikein nylkyttää?" Niinpä, mitä lie. (Sinistä laatikkoa. Kauheus on katsojan silmissä.) Ny ne pitkäkorvat vainoavat minua jo kuvallisesti.

Tänään aloitin päivän puuhakkaasti jo ennen ylösnousemusta lukemalla ja kirjoittamalla ja tekemällä aikataulua omalle yritykselle. Sitten, kun tunti myöhemmin heräsin naama kirjaan kiinni liimautuneena, kokeilin uutta tekniikkaa. Nousin keittiöön ja keitin kahvia. Lukemassani kirjassa kehoitettiin tekemään itselle lappu, jossa lukee "Mitä teet tänään?" Se piti jättää näkyvälle paikalle. Liimasin sen tuohon edessäni olevan hyllyn laitaan, siihen Päivän TOP 5 tarran viereen. Sellainen kyllä motivoi tekemään. Henkisesti vaativin juttu on nyt tehty. Viisi uutta kontaktia. Voin ilokseni todeta, että sain puhelimitse sovittua neljä tapaamista ja yhdeltä odotan vastausta meiliin. Ja sen myötä yhden lapun seinältä pois.

Huomasin, että ne laput kannattaa kirjoittaa hyvin pienesti ja yksityiskohtaisesti. Esimerkiksi projektisuunnitelma on aivan liian laaja juttu. Se lappu ei varmasti lähde hyllyn laidasta vielä tässä kuussa. No ei ehkä seuraavassakaan, koska kuuhan vaihtuu ihan kohta. Mutta yksi tuote valmistui ja onnistumisprosentti oli melko korkea.

Siitä on nyt jo monta päivää kun tapasin Hallaa, mutta yhä vain mietin jotain, mitä hän sanoi. Koko maanantai oli niin uskomattoman hieno. On aivan ihana nähdä ihmistä, joka antaa niin paljon potkua ja energiaa, että pääsee itsekin aivan lentoon. Mutta vielä parempaa on tavata ihmistä, joka sanoo tapaavansa minua tuosta samasta syystä.

     

Valvomisia.

Entisessä koulussani oli tapana tehdä sellaisia koko yön yli kestäviä ponnistuksia. Porukalla koitetaan keksiä huikeita tuloksia, vastauksia, projekteja tai mitä ikinä ollaankin vailla sillä kertaa. Sitä sanottiin Synnytykseksi. Oppilailla oli 24 tuntia aikaa suoriutua annetuista tehtävistä. Olen ollut sellaisessa mukana. Kaikessa hulluudessaan se oli aika mahtava kokemus. Joskus kolmen jälkeen alkoi syntyä huikeita ideoita, niitä sellaisia joita järki ei anna tuoda esiin päiväsaikaan ja hyvin levänneenä. Aivan älytöntähän tuollainen toki on, siinä annetaan hyvät eväät ja toimintamalli tulevaan börnikseen, mutta se kyllä myös toimi.

On perjantai iltapäivä, mutta minä elän yhä torstaita. En nukkunut viime yönä lainkaan. Olen valvonut joka yö melkein aamuun asti, mutta tänään tosiaan yö jäi välistä kokonaan. Minä kirjoitin. Tein pieneen pinkkiin muistikirjaani listoja ja suunnitelmia. Piirsin myös korukortteja. Minä myyn niitä, kunhan pääsen taas Suomeen. Olen niin innoissani tulevasta matkasta, että päätin keksiä 50 tapaa tehdä rahaa. Sitä nimittäin tarvitaan tuollaisella reissussa. Tosin tähän mennessä niitä on vasta 33. Lista ei ole vielä valmis. Mutta tämä unettomuus toi myös pään täydeltä ideoita, jotka olivat piilossa hyvin levänneenä. Ehkä tässä valvomisessa on joku yhteys luovuuden kanssa. Olen yhden vuorokauden aikana saanut aikaan niin paljon selkeitä suunnitelmia, tavoitteita aikatauluja ja piirroksia, etten usko tehneeni moista viimeisen kahden vuoden aikana yhteensä.

Päätin myös aloittaa matkablogin. Katselin noita blogipaikkoja ja olin yllättynyt, sillä kaikki matkailublogisivut oli kamalan rumia. En minä voi kirjoittaa blogia rumaan paikkaan. En, vaikka olisi kuinka teeman mukainen. Kaikki kirjoitukset ovat samanlaisia. Siis ulkoisesti. Tähän meidän matkaan pitää saada joku oma juttu. Gary, Joseph & Inka. (Pojat eivät muistaneet minun nimeä sen ensimmäisen tapaamisen jälkeen, joten olin Inka. Fine by me.)

Kirjoitan ensin tuon maailmanympärimatkan suunnittelusta ja lopulta tietysti myös matkasta. En keksinyt mitään kunnollista nimeä tuolle blogille. Sen pitää olla kuvaava, mutta myös hauska ja ehkä vähän korni. This is a story about my trip sailing around the world with two old farts. Puhutteleva teema, eikö totta? Kaikki nimiehdotukset otetaan vastaan. Oikeasti. Nyt kerrankin, kaikki rohkeasti kommentoimaan. Eikä sen tarvitse edes olla hyvä ehdotus, minä olen aina niin superonnellinen jo pelkästään siitä, että joku sanoo jotain.
 

Projekti.

No niin. Elämäni ehdottomasti suurin projekti nytkähti taas hitusen eteenpäin. Kyllä, sain sen kirjan käsikirjoituksen nyt niin valmiiksi, että uskalsin lähettää sen kustantamoon uudestaan. Toivon todella, että seuraavan kerran kun minä tuohon tekstiin kosken, teen sen ammattilaisen seurassa ja viimeistellen. Pitäkää ny hyvät ihmiset peukalot ja kaikki pystyssä! (Ja tämä toive oli lähinnä naisille, miehiltä riittää peukalot.) Jos oikein kovasti kaikki keskittyy sellaiseen hyvään energiaan ja näkee minut valmiin kirjan kanssa, niin se aivan varmasti auttaa. Ja toiveeni toteutuu. Ja sitten teidänkään ei tarvitse lukea päivästä toiseen siitä miten olen kirjoittanut Italia-kirjaa. Voitte lukea ihan sitä itse kirjaa!

Asioiden valmiiksi saaminen on aivan mahtavaa. Ja vaikka tiedän, ettei nyt olla lähelläkään valmista, ihan jo pelkästään tuo tekstin lähettäminen tuntui hyvältä. Ainakin minä tein sen! Tätä varten minä tulin Aasiaan. (No, ehkä myös vähän sen jonkun minkä lie miehen vuoksi, en muista enää kenen.) Ja valmiiksi saamisen kunniaksi menin ja ostin katukojusta evästä. Olin koko ajan kuvitellut, että sitten kun saan tekstin lähetettyä, nukun ainakin viikon. Lepään ajattelematta mitään, annan väsymykselle periksi.

Omituisin juttu tässä koko hommassa lienee se, että kun minä viimein sain sen tekstin lähetettyä, huomasin samalla saaneeni niin valtavan energiaboostin tuosta valmiiksi saamisestan, että koko eväshakumatkan ajan mielessäni pyöri vain yksi asia: Mitäs minä nyt tekisin? En osannut olla rauhassa edes puolta tuntia, heti alkoi aivot miettiä jo uusia juttuja. Yksi keskeneräinen projekti puski läpi kaikista voimakkaimmin. Kaivo. Mietin koko matkan ainoastaan sitä millä tavalla saisin kerättyä rahaa tarpeeksi, että saan kaivettua kaivon Afrikkaan. Olisiko tässä nyt sitten se seuraava elämäni suurin projekti? Voisi tosi hyvin olla.

Illalla join juhlaoluen parin ranskalaisen kanssa, koska saavutuksia pitää oppia arvostamaan. Pieniäkin. Ja tämä on iso.
   

Star Wars.

Minä tein sen viimein! Puolen vuoden rankka projekti on nyt suoritettu loppuun. Nyt voin sanoa katsoneeni aivan kaikki Star Wars leffat alusta loppuun. Se oli tuskallista, mutta minä onnistuin!

Minulle on avauduttu niin monesti siitä, että sivistyksessä on aukko, kun en ollut noita leffoja nähnyt. Joten lupasin muutamalle kavereilleni, että katson ne kaikki. Tämä tuskallinen taival alkoi jo Irlannissa, jatkui Thaimaassa ja sai nyt viimein päätöksen täällä Malesiassa. Vaikeaa se kyllä oli, nukahdin monta kertaa, mutta tunnollisesti kelasin taaksepäin joka kerta. Kolme viimeistä osaa oli ehkä vähän parempia kuin ne ensimmäiset, tosin saattoi johtua siitäkin, että ne tuntuivat lyhemmiltä.

Minulta kysyttiin miksi väkisin katson näitä elokuvia, vaikka se oli selvästi hyvin tuskallista. No, koska minä lupasin. Ja lupaukset täytyy pitää. Mutta tästä opin ainakin sen, etten enää mene tekemään noin typeriä lupauksia.

En halua sanoa mielipidettäni näistä elokuvista, koska saatan ehkä tahattomasti loukata nörttejä (tai miksi niitä ihmisiä nyt kutsutaankin, jotka kokoontuvat yleiselle paikalle ja pukeutuvat näiden elokuvien asusteisiin vielä aikuisenakin). En voi käsittää miten niin moni on mennyt aivan sekaisin näistä elokuvista. Minä en ihan saanut samanlaisia kiksejä. Mutta se on tietysti hyvä asia, että ihmiset ovat erilaisia. Jokaiselle riittää jotain.

Mutta joka tapauksessa, tehtäväni on nyt suoritettu kunnialla loppuun. Olen niin ylpeä itsestäni! Ja samalla onnellinen siitä, että minun ei tarvitse enää koskaan tuhlata elämästäni hetkeäkään katsomalla mitään tuollaista soopaa. Ihan kamalaa kakkaa. (Oho, nyt se mielipide taisi vähän tulla sitten kuitenkin. Sori.)

Tämä kuva tuli vastaan juuri viimeisen osan loputtua.

Ei varsinaisesti liity aiheeseen, vaikka huono päätös

tämä leffojen katsominenkin toki oli. Mutta hieno kuva!

     

Tavoitteista.

Yhä hengissä. Tunnen sen nyt erityisen vahvasti, sen verran olen kipeillyt. Kipuhan on paras merkki siitä, että on yhä elossa. Kaikki on siis hyvin. Joona ja Sani tulivat takaisin Suomeen reissustaan, ihana Emma käytti minua kaupassa ja postissa autollaan, ja uusi Hanna voidaan lisätä tukevien ystävieni joukkoon, sen verran olen kannustusta saanut. Aloitin myös uuden projektin, sellaisen mullistavan. Tämä on vain osa sitä suurta kuvaa siellä taustalla, vaikkakin hyvin pieni osa. Tällä kunnolla ei voi tehdä ihmeitä.

Ellet voi tehdä suuria tekoja, tee pienet teot suurella tavalla.

Jep, lappu. Lähdettä ei ollut taaskaan, mutta tuo ajatus muistui mieleeni nyt, sillä siitä tässä juuri on kyse. Tein pienen asian, mutta se on suuri askel. Äänimies sanoi tuossa vähän aikaa sitten, että mikä tahansa projekti on kuin jääkiekko. Ensin kauden alussa reenataan ja kerätään pelaajat. (Oikeat ihmiset ovat tärkeä verkosto.) Sitten tehdään töitä koko pitkä kausi. Välillä tulee voittoja, välillä tappioita. (Välitavoitteet.) Kaikilla voitoilla on merkitystä, mutta mikään tappio ei kaada koko projektia. Jos kaikki menee hyvin, päästään niihin playoffpeleihin. (Suurempi välitavoite.) Ja kun yhä pakerretaan sitkeästi, saavutetaan se mihin on pyritty koko kauden ajan, saamaan Kanada-malja. (Päätavoite.) Sitten levätään ja aloitetaan alusta. (Uusi projekti.) Minusta tuo on tosi hieno tulkinta ja se pätee kyllä ihan kaikkeen.

Tietääkö joku miten täältä bloggerista voi poistaa blogin? Olen tutkinut tätä uuttakin versiota jo hyvin monta kertaa, mutta en millään löydä sellaista kohtaa, joka antaisi minun poistaa blogini. Tosi erikoista. Jos joku keksii kuinka se tapahtuu, niin ihan heti voi minulle siitä kertoa. Suunnaton apu.

Niin paljon on kuume ja muu päänsisäinen töhnä vaikuttanut mielenlaatuun, että ajattelin hankkia auton. Ehkä jotain tällaista. Kuva on oudosti vinksallaan, mutta se oli melko jyrkässä paikassa parkissa. Tarvitsen tuollaisen pienehkön auton, sillä aion elää kaupungissa, jossa on juuri tuollaisia kapeita kivisiä katuja. Tämä katu on Arezzossa, Italiassa.

Sitä ennen tarvitsen myös ajotunteja. Se onkin sitten aivan oma projektinsa, mutta jos en aloita nyt, niin milloin sitten? Tämä on nyt sitä, kun minä teen rohkeasti itselleni uuden tavoitteen.

Tänään minä haluan oppia ajamaan autoa. (Mutta sen ei silti tarvitse tapahtua tänään.)
 

Sitoutuminen.

Hyvää päivää! Tänään meillä olisi aiheena sitoutuminen.
Otsikko saattoikin antaa siitä jo vihjeen.

Sen verran vieras aihe, etten ihan heti keksi mitään sanottavaa. Sitoutuminen on hirmu pelottavaa. Sanasta tulee mieleen köysi. Sitominen. Vankeus. Kaikki sellainen ikävä. (Eli siis ei mitään pervoa.) Vaikka oikeasti se kertoo omasta haluasta olla jossain kiinni, ei niinkään pakosta. Lupauksista ja niiden pitämisistä.

Tosi monet ystävistäni ovat nyt saaneet vauvoja. Se on ykkösenä minun listalla, jos kysytään että mihin juttuun pitää sitoutua eniten. Se on myös ykkösenä minun listalla, jos kysytään asioita mihin en itse halua sitoutua. Muutama ystävistäni on sitoutunut menemällä naimisiin. Se ei ole ihan niin suurta sitoutumista, Suomessahan suurin osa avioliitoista päättyy eroon. (En tiedä tilastoja, mutta sellainen tunne minulla on. Korjaa jos tiedät paremmin.) Erota voi ilman avioliittoakin, kuten myös sitoutua. Se sormus ei ole se suurin juttu. Mutta toisaalta, jos sen valinnan tekee, että naimisiin menee, niin minusta sitä sormusta pitäisi kyllä sitten käyttää. Jos ei kertoakseen muille siviilisäädystään, niin sitten edes kunnioituksesta sitä toista kohtaan. Kaikki eivät tätäkään näe tällä tavalla ja jokaisella on tietysti oikeus omaan mielipiteeseen, mutta jos itse menisin naimisiin, en ottaisi sormusta pois koskaan (sen avioliiton aikana). Joskus nuorena olin sitä mieltä, että haluan olla naimisissa kahdeksan vuotta. Avioliittosopimukseen olisi pitänyt siis tehdä sellainen pykälä, että tällä liitolla on aikaraja. Siinä taustalla oli kai jotain naivia ajatusta siitä, että antaa toiselle vapauden, ja että jos silti vielä haluaa yhdessä olla, niin sehän on ihan mahdollista ilman sitä avioliittoakin. Onneksi järki on pitänyt minut kaidalla, avioliitottomalla tiellä.

Minun pitäisi nyt sitoutua. Sellaiseen asiaan, mikä veisi minulta paljon aikaa, vaatisi paljon vaivaa ja mikä muuttaisi tätä helppoa elämänrytmiä, mihin olen jo tottunut. Sosiaalinen elämä tulee jäämään sen varjoon, ainakin puoleksi vuodeksi. Olen aika varma että tähän hommaan sitoudun, sillä olin jo muutenkin ihan valmis koteloitumaan talveksi sisätiloihin. Mutta silti, tätä täytyy miettiä. En halua luvata mitään sellaista, mitä en voi pitää.

Olen melko varma, että tämän voin kuitenkin pitää.
Viikon päästä pitää olla ihan satavarma.