Elämää.

Pahoittelen hiljaiseloa. Tosin mikään täällä ei ole ollut kovin hiljaista. Tässä on vietetty elämäni puuhakkaimmat pari viikkoa. Olen nähnyt, tehnyt ja kokenut niin paljon, etten itsekään uskoisi ellen olisi ollut mukana. 

Lyhyt versio:

Näin Alpit, valtavia vesimyyriä, laivojen hautausmaan, kädestä syövän joutsenen, oikeita italialaisia sotilaita, laguunin, lähes aidon merirosvolaivan, huoria, vaahtobileet, vuoristotunneleita, hippifestarit, punaisen täysikuun, vuoristoaaseja, upean maaseudun, vihaisen skorpioonin ja ihania vanhoja italialaiskyliä. Uin joessa, järvessä ja meressä, juhlin 87 v. synttäreitä, kiipesin vuoren huipulle ja poljin pyörällä yli 40 kilometriä (yhden päivän aikana). Melko paljon kaikenlaista.

Pidempi versio:

Kaikki alkoi siitä, kun Susanna kysyi haluanko lähteä hänen mukaansa fillaroimaan Fagarén kylälle. No joo, why not. Matka oli pitkä mutta kaunis. Varastettiin evästä suoraan omenapuista ja ihailtiin maisemia, jotka ei kuvissa kyllä näytä ollenkaan samalta. Mutta jos joskus haluat lähteä pyöräilemään Pohjois-Italian maaseudulle, niin todellakin kannatan ajatusta.

Unelmien pinkki talo.

Perille päästyä yllätin itseni ja todellakin uin jääkylmässä Piave-joessa. Kyllä. Minä! Menin virtaavaan veteen ja sukelsin. Monta kertaa. Halusin välttämättä mennä joen yli ja hakea sieltä toiselta puolelta kiven mukaan muistoksi. Helpommin sanottu kuin tehty, virta oli mielettömän voimakas, vaikka vettä oli alle vyötärön. Pohjan kivet oli kivuliaita ja jalka ei koskaan osunut sinne minne suunnittelin. Mutta minä tein sen. Ja nyt minulla on kaksi kiveä joen toiselta puolelta. Ja sitten poljettiin takaisin. 4 km ennen Trevisoa Susanna viimein kertoi, että ollaan poljettu jo 40 kilometriä... En minäkään voinut sitä uskoa. Enkä varmasti olisi matkaan lähtenyt, jos olisin tiennyt matkan pituuden aamulla.

Seuraavana päivänä käytiin vuorilla. Tuolla jossain korkealla on muutama pieni jäisen kylmä järvi, jotka muodostuivat, kun vuorien reunat sortuivat Piave-joen päälle vuosia sitten. Joki muutti muualle, järvet vain jäi. Minä menin ja uin yhdessä niistä. Se oli mukavan rauhallinen päivä. Tapasin myös aaseja, jotka pitivät kovaa meteliä. Kipusin vuoren huipulle, ihan vain koska... No miksi ei? Oltiin jo valmiiksi niin korkealla. Halusin ottaa valokuvan maisemista. Ja jos kerran vuodessa ottaa selfien, niin se kannattaa ottaa vuoren huipulta. Tarkkaavainen huomaan tuolta taustalta pilvien seasta Alppien huiput. 

Jäinen järvi.

Allekirjoittanut suosion huipulla.

Seuraavana päivänä oli taiteilijamummon syntymäpäivä, jota juhlimme merellä. Vanhin ystäväni on elänyt tällä pallolla jo 87 vuotta. Minusta se on aika kunnioitettava määrä vuosia. Näistä juhlista johtuen päädyin Italian armeijan yhä suljetulle sotilasalueelle, joka nykyään on varattu vain sotilaskaravaanareille. Totta se on, en voisi keksiä tällaista. Täytyy sanoa, etten ole koskaan aikaisemmin joutunut niin tarkkaan syyniin mentyäni leirintäalueelle. Mutta ranta oli aivan mieletön, lilluin aalloissa tunteja, otin aurinkoa ja nautin elämästä. Tutustuin uusiin ihaniin ihmisiin. Rannassa kävi merirosvolaiva, ja ylisuloinen tumma poika järjesti hiekkalinnakilpailun, sekä jonkinlaisen tanssiohjelman, jonka osallistujista 95 % oli nuoria hyväkehoisia miehiä. Ihailin heitä vähän etäämpää alloista. Myöhemmin meille järjestettiin vaahtobileet. Kaikki tämä siis hämmentävästi sotilaallisesti vartioidulla alueella.

Vaahtobileet. Mummo odotti asuntovaunussa.

Merirosvot ja hiekkakrokotiilit.

Jos ui joessa, järvessä ja meressä, niin vaihtoehdot on aika lailla käytetty. Mutta pääsin kokemaan vielä laguunin. En uinut siellä, koska se on laguuni, mutta näin harvinaisia lintuja. Ihmeellinen paikka. Eniten ihmetytti miksi se on niin ihmeellinen, kun eihän siellä ole juuri mitään nähtävää, mutta onhan se erikoinen luonnon pala. Ja se miten ihmiset voivat elää ja asua tuollaisessa on varsinkin mysteeri, jota en ymmärrä. Mutta niin se vaan on.

Aitoja laguuni-ihmisiä.

Pari pävää tämän jälkeen lähdin kavelylle ja eksyin, kuinkas muutenkaan. Mutta aina kun eksyy, löytää jotain uutta ja ihmeellistä. Tällä reissulla näin kaloja ja sorsia syömässä samaa pullaa hylättyjen laivojen luona. Se oli mystinen paikka. Ymmärtääkseni jonnekin rakennettiin siltoja ja paatit eivät enää päässeet jokea pitkin pois. Tai veden pinta laski tai jotain sellaista. Joka tapauksessa, ne laivat vain jätettiin kuolemaan. Ja sitä ne ovat tunnollisesti tehneet jo vuosia.

Menneisyyttä.

Kaikenlaista siis tapahtunut. Olen koittanut elää. Nauttia jokaisesta päivästä. Koska näitä päiviä täällä Italiassa ei ole enää kovin montaa. Niin, taas olen menossa. Jonnekin uuteen ja ihmeelliseen paikkaan. Tänään eksyin taas. Ja myöhemmin kotiin tullessa otin kuvia niistä jättimäisistä vesiotuksista. Ja sen seurauksena minulla on perjantaina treffit. Ihmeellistä tämä elämä. Lupaan kirjoitella kuulumisia useammin tästä eteenpäin.

Tähän loppuun on pakko lisätä teinivuosien lempparileffan lainaus:

Lisää kuolemia...

...nimittäin ainakin kolme.

Kävin kokemassa vuoristoelämää Lorrainen kanssa. Ajoimme korkealle pienen pieneen vuoristokylään (1900 m). Eipä siinä matkalla oikein voinut muuta kuin ihmetellä, ottaa kuvia ja virkata torkkupeittoa. Perille päästyä olin hämmentynyt siitä miten vähän hämmentynyt olin tästä paikasta. Kuuluisa vuoristoilma oli kyllä raikas - ihan kuin suomen tavallinen kesä. Vähän viluttikin. Kylä oli täynnä laatikkotaloja (kuten suomessa) jossa laskettelijat viettävät sen vähän ajan mitä eivät laskettele lomillaan. Pilvet olivat kuulemma erilaisia täällä. Ne olivatkin, nimittäin samanlaisia kuin Suomessa. Se mikä oli eksoottista italialaisille, oli tylsää ja tavallista suomalaiselle minulle. Eipä ehditty pitkään maisemia ihmetellä, kun alkoi järkyttävä ryske ja pauke. Alkoi sataa. Ei se nyt aivan myrskyksi yltynyt, mutta vettä tuli oikein kunnolla ja salamoi. Niinpä kaivettiin kaapeista teddykangastakkia ja lämpimiä housuja ja jättiläissukkia. Siirryimme suomalaiseen koleaan syksyyn, samalla kun 200 km päässä Trevisossa ihmiset hikoilivat 36 asteen lämmössä. Baari oli kuitenkin hyvin italialainen ja siellä istuimme illan jutellen ja tutustuen viimein kahdeksan vuoden tuttavuuden jälkeen. Erikoista, mutta mukavaa. Olen hirmu iloinen, että pääsin käymään myös vuorilla, tapaamassa paikallisia ihmisiä ja kokemassa vuoristoihmisten kesäarkea.

Kun palattiin takaisin Fagarèn kylään, odotti meitä surkea yllätys. Naapuri oli myrkyttänyt talon kissoja. Puutarhasta löytyi kolme raatoa - yksi niistä kissanpentu. Lisäksi kolme kissaa on kadonnut, eli luultavimmin menneet kuolemaan jonnekin muualle. Muut neljä pentua löytyi elossa, toinen emo kuolleena ja toista ei näy. En ole koskaan joutunut vastaavaan tilanteeseen. Tiedän että kissoja, ihmisiä ja mitä tahansa kuolee jatkuvasti, mutta miten voi kukaan olla näin julma?! Kerroin jo aikaisemmin, että täällä naapurit tappelevat oikein kunnolla. Tämä on siis naapurisota osa 2. Tai sanotaan osa 82, koska tämä on jatkunut jo niin pitkään. Surkeutta. Vähän vetää sanattomaksi. Näihin tunnelmiin.