Luovuus.

Kirjoitan joka aamu vihkoon kolme sivua. Ne ovat sellaiset aamusivut, tapa jonka opin jo vuosia sitten. Kirjoitan aina samanlaiseen paksuun vihkoon, rivin alusta loppuun. Sääntöjä ei ole. Käsialalla ei ole väliä, eikä kynällä, eikä edes asiasisällöllä, kunhan ne kolme sivua täyttyy. Todella vaativaa sekin, meni pitkään ennen kuin pääsin siihen rytmiin kiinni, eli että ei anna periksi puolivälissä, jolloin on kaikista helpointa lopettaa. Okei, välillä käy niin, että puhelin soi ja säntään tekemään jotain muuta ja sitten unohdan koko homman. Seuraavana aamuna annan tukkapöllyä itselleni ja lupaan skarpata, kun huomaan, että eilen kirjoitus oli jäänyt kesken.

Tänä aamuna kirjoitin neljä sivua, koska vihko loppui. Ei viitsinyt sitä yhtä sivua jättää sinne roikkumaan. Huomasin samalla, että noita täysiä mustia vihkoja on jo viisi. En ole koskaan lukenut niitä. Jotenkin se ajatus tuntui nyt melko erikoiselta. Selasin yhtä, sillä tavalla pikaisesti pläräten... Ja olin aivan ällistynyt. Valtavan hyviä ideoita sivut aivan täynnä! Ja minä olin unohtanut ne kaikki, koska se vihko nyt sattui olemaan jo parin vuoden takaa. Kuinka paljon hyviä ideoita minun päästäni on jo tullut, mutta lukkiutunut noiden mustien kansien väliin? Minä tiedän, että mieleni on täynnä, sitä vartenhan tätä tyhjennyskirjoitusta teen, mutta ehkä olisi syytä ottaa pari peruutusaskelta. Lukea nuo vihkot läpi ja kerätä järkevät idea ylös ja ehkä jopa tuoda ne päivänvaloon. Sen minä muuten teenkin. Eihän tässä nyt muutakaan puuhaa ole. (Korvat nykivät vahvasti.)

Olen tainnut laiminlyödä luovuuttani. Selvästi olen sulkenu kaikki oudosti miellyttävät ajatukset jonnekin syvälle. Ne jäivät odottamaan parempaa hetkeä, joka ei sitten koskaan tullutkaan. Tuo ajatus on masentava. Sitten mietin, että kuinkahan monta huippuhyvää ideaa olen piilottanut jonnekin muualle? Muistikirjoja on nimittäin vaikka kuinka monta. Ja tämän blogin kirjoituskin on jatkunut jo useamman vuoden ajan, varmasti täälläkin on jonkinlaisia oivalluksia rivien välissä.

Jos ei tiedä mitä tehdä, pitää pyytää apua. Päätin pyytää assarin kylään. Hän on taiteilija ja ymmärtää tällaiset jutut. Uskon, että assarin luova ja erittäin taiteellinen energia herättää taas jotain minussa. Ehkä luon uuden tarinan olemiselleni, kuka tietää. Stay tuned.

Suruaika.

Opetin Assarille pari viikkoa sitten, että hänen täytyy viettää suruaika. Olla ihan luvan kanssa surkea aamusta iltaan. Suruaikana saa itkeä kesken aamupalan, olla vastaamatta puhelimeen, jos ei huvita jutella, ja käyttäytyä kummallisesti ruokakaupassa. Elää kaikki se kurja niin voimakkaasti kuin mahdollista, mutta myös samalla antaa armoa itselleen. Suruaika kestää viikon ja se on tarpeellista, sillä sen jälkeen ei tunnu enää niin pahalta, kun on saanut surra rauhassa.

Viime viikolla sain ihanan viestin Assarilta:

Oikeassa olit, luvan kanssa ei jaksa olla surullisena kovin pitkään. Koska tavataan? Haluan keskustella ILOSTA.

Teen vastaavia kokeiluja itselläni jatkuvasti, mutta tuntuu hyvältä huomata, että oma teoria toimii myös muilla. Voin taas vähän luottavaisemmin mielin kirjoittaa blogia, sillä jokuhan saattaa ihan oikeasti hyötyä jutuistani. Siis minun lisäkseni. 

Minä vietän nyt suruaikaa.

   

Huone 13.

Tänään oli enesimmäinen päivä julkista elämääni. Olin ihan itse oman naamani kanssa Pop-Up Torilla katsomassa kuinka Huone 13 esitteli tulevaa kirjaani. Tapasin monta upeaa ihmistä ja vieraskirja täyttyi monella nimellä, myös muutamalla elämäni ihmisellä, jota en ollut nähnyt vuosiin. Ehdin aina välillä myös keinua, joka on ihan parasta.

Koko tapahtuma oli ilmeisesti oikein onnistunut, vaikka vieraita olisi saanut olla enemmän. Hyvä oppi markkinointitiimille, koska sillähän ei ole mitään merkitystä kuinka hyvä juttu on kyseessä, jos kukaan ei tiedä siitä. Mutta minun toimistossa oli kyllä välillä melkein ruuhkaa, niin moni ihana ihminen tuli katsomaan miltä Huone 13 näyttää. Ja hyvältähän se näytti, kun yöllä olin siellä siivonnut. Halla istui virkkaamassa hassuja pipojaan (joita muuten pääset ihailemaan TÄSTÄ), minä säntäilin ja selitin, Assari hääräsi ja toi järkeä taiteilijoiden häsellykseen. Kaiken kaikkiaan aivan mahtava päivä.

Ja kyllä. NYT olen väsynyt. On täysin mahdotonta edes laskea viime viikkojen työtunteja, koska tein jotain heti herättyäni aina siihen hetkeen saakka, että tuuperruin sänkyyn. Veikkaisin, että tein kahdessa viikossa kuukauden tunnit. Huomasin, että muutaman tunnin yöunet ei riitä, eikä toimi pitkällä tähtäimellä. Se olkoon yrittäjyyden tieni Oppi nro 1.

Ensinnäkin aivan älyttömän iso kiitos upealle Assarille, joka tuli paikkaamaan tilanteita ja pelasti minut katastrofilta. Pidämme vakavan keskustelun huomenna, jonka aikana kiteytämme kaikki tämän päivän opit ja mietimme kuinka saadaan mahdolliset virheet korjattua seuraavaa kertaa ajatellen. Sellainen on hyödyllistä. Koska ei kannata tehdä samoja mokia moneen kertaan. Vaikka aina sanotaan, että virheistä oppii, niin ei niistä kyllä itsestään opi ellei oikeasti opettele.

Toiseksikin aivan älyttömän iso kiitos ihanille ihmisille, jotka kävivät katsomassa mistä tässä on kyse. Huone 13 on hieman hämmennystä aiheuttava outo nimi, mutta melko rohkeasti ihmiset uskalsivat tulla sinne perälle saakka. (Huone 13 sijaitsee fyysisesti siis suuren tilan hyvin perällä. Siellä missä johtajat ovat. Se on entinen toimitusjohtajan huone.) Meistä voi muuten tykätä myös Facebookissa. TÄSSÄ oikotie.

Nyt menen nukkumaan. Onnellisena.
 

Näyttely.

Yksi vaihe elämässä on nyt saatu päätökseen. Kotikylän festat eivät tänä vuonna olleet aivan viimevuotisen veroiset, sillä tukeva ystäväni Emma oli kipeänä ja näin ollen pois leikistä koko viikon. Tosin migreeni veti minutkin toimettomaksi alkuviikosta. Eilen oli festareiden päätösjuhla, johin myös menin yksin. Tosin vähän vastahakoisesti. Kannatti kyllä sitten kuitenkin mennä, sillä juttelin erittäin mielenkiintoisen kaverin kanssa pitkään. Hänellä oli samansuuntaisia ajatuksia ja kokemuksia muun muassa reikihoidoista, joita itsekin teen. Totesimme, ettei se ollut sattumaa, kun hän käveli juuri minun luokse juttelemaan. (Eli kiitos Emma, kun potkit minut taas liikkeelle!)

Aamulla heräsin puhelimen soittoon, kun työmaalta kyseltiin. Vaikka varasinkin kalenteriini kuudesta yhteen maanantaiaamun aiheella "LEPO!" niin muut eivät sitä tienneet. Joten hyvin vähillä unilla ollaan taas liikenteessä tämäkin päivä. Ajattelin, että voisin ihan hyvin mennä Huoneelle virkkaamaan, sinne kun pitää kuitenkin päätyä iltapäiväksi. Yksi torsokin pitäisi pukea palapeliin. Ja olla luova. Ei vapaapäivää tälläkään viikolla.

Tein viikolle suunnitelmaa poikkeuksellisesti siis maanantaiaamuna. Sunnuntai oli nyt muussa käytössä. Kovasti olisi taas tapaamisia ja menoja. Vielä enemmän asioita hoidettavana ja tehtävänä. Tänään on myös valmennus. Tämä on ehkä juuri se maanantai, jota varten olisi kaivannut enemmän kuin neljä tuntia unta. Ehkä menen Huoneen keinuun päikkäreille. (Kyllä, Huone 13 pitää sisällään puutarhakeinun.)

Muistatko, kun tajusin jotain kamalaa? Menin niin shokkiin, etten saanut sitä kerrottua silloin. Nyt myöhemmin tuon asian kamaluus on laimentunut. (Vähän.) Olin oikeassa, tuo oivaltamani asia aiheutti paljon ahdistusta ja ajatuksia. Siitä seurasi suunnattomia suunnitelmia ja nyt toivon niitä mahdottomia muutoksia. Kaikki alkoi siitä, että minä yksinkertaisesti vain luin mitä tein vuosi sitten. Koko heinäkuun. Voi miten ahdistavaa. Ei siis pelkästään se sohlaaminen, sellainenhan kuuluu elämään. Mutta siellä oli upeita, hienoja ajatuksia ja ideoita, joista mikään ei ole toteutunut! Olin unohtanut.

Puhuin tästä Emman kanssa ja hän vain totesi, että minä tarvitsen tiimin. Tai edes yhden ihmisen, joka pitää huolen siitä, että asiat menevät eteenpäin. Minun pää on täynnä ideoita ja ajatuksia ja haluan toteuttaa ne kaikki. Mutta en ehdi saada edellistä valmiiksi, kun uusi hieno idea jo puskee läpi alitajunnasta. Joten assistentti tulisi todellakin tarpeeseen. Minulla oli sellainen jo hetken, mutta ikävä kyllä yhteistyö loppui terveydellisistä syistä. Se oli todella kurjaa, mutta nyt kävi näin. Olisiko siellä joku yhteistyöhalukas vailla hommaa? Huone 13 kaipaa kipeästi uutta assaria. Ja minä. Rima on kyllä jo aika korkealla, koska Assarin kengät on vaikea täyttää. Mutta sopii tulla yrittämään. (Ja tuo ei ollut sellainen uhkaileva haaste, vaan ihan ystävällinen ja iloinen kutsu.)

Yksi unohdettu idea viime vuodelta oli järjestää näyttely. Olin saanut siihen ystävieni avustuksella hienon nimenkin. Keltainen. Erilainen. Onnellinen. Homma kaatui siihen, kun en osannut käyttää sitä entistä kameraa (joka on muuten edelleen myytävänä eniten tarjoavalle. Nikon D80). Nyt minulla on uusi kamera, sellainen helppo. Voin ihan yhtä hyvin toteuttaa tuon nyt. Parin viikon päästä on Pop Up torilla näyttely muutenkin, joten ehkä tämä oli nyt vain ajan kysymys. Ei unohdeta tätä ajatusta kokonaan.
 

Assari.

Erikoinen päivä tämä maanantai. Kello soi 09:09, painoin torkutinta ja käänsin kylkeä. Sitten tuli tekstiviesti. Heräsin sitä katsomaan, koska olen luontaisesti hyvin utelias. "Lopetin työt. Haluatko nähdä?" Viesti tuli ihanalta Hallalta. No tottakai haluan. Vähän kahvia ja vaatteita ja se sata metriä askelia melkein naapuritaloon. Sitten juteltiin. Tuli yhteinen ymmärrys siitä, että on taas tullut aika lyödä viisaat päät yhteen. Tehtiin se jo kerran Irlannissa, saatiin kuhmuja. Nyt kokeiltiin toista tekniikkaa ja lyötiin vain kuvainnollisesti päitä, mutta sitten niin sanotusti hynttyyt yhteen. Koska halutaan samoja asioita ja muutenkin tehdä tosi paljon kaikkea yhdessä, niin miksipä ei? Perustetaan yhteinen yritys. Sitten Äänimies soitti ja kyseli missä päin huitelen, että onko juhannusjuhlat ehkä venähtäneet. Eihän tokikaan, tässä on tärkeät neuvottelut käynnissä, yritys saa uuden hahmon ja nyt suunnittelemme tulevaisuutta. Seuraavaksi menimme toimistolle, tervehtimään tiloja ja Assaria, onhan tämä sentään iso jotain. Huoneessa ei ollut ihmisiä, mutta papereita oli paljon kaikkialla, suurin osa minun jäljiltä. Seinällä oli post it lappu.

Tuijotin seinää hämmentyneenä. Mutta ensin koskettelin pöpöisillä käsilläni. Tässä ei ole taas mitään järkeä. Mitä ihmettä täällä oikein tapahtuu? Lattialla oli samanlaisia punaisia lappusia nurinpäin ja Halla astui niistä yhden päälle tiiratessaan tarkemmin tätä seinällä olevaa mystistä viestiä. "Sun jalkaan tarttui jotain" totesin ja Halla kaivoi toisen lapun varpaastaan.

Siinä vaiheessä ymmärsimme, että tässä oli selvästi muodostumassa viesti minulle. Noukin maasta loputkin laput ja kokosin ne seinälle vierekkäin. Nyt viesti oli huomattavasti tolkullisempi.

Huutonaurua. Paras Assari ikinä! Illalla kävin stalkkaamassa Assarin Facebook sivua. Löysin sieltä TÄMÄN. Nauroin taas ääneen. Tästä on hyvä jatkaa. Meillä on nyt hyvä pohja erityisen suurille onnistumisille. Ja olen varma, että vaikka tulisi epäonnistuminen, niin sekin hoidetaan tässä porukassa silmittömällä ilolla ja naurulla.

P.S. Sain tänään halata erästä julkilukijaani. Vähän siistiä!
 

Mummeli.

Nyt muuten paloi kiinni. Minun tämän päivän kirjoitus on POISTETTU! Mitä helvettiä? Pari ihmistä ehti käydä kommentoimassa, mutta nyt ei löydy koko tekstiä mistään. Onpa muuten kannustavaa kirjoittaa, kun joku nörde käy sitten poistamassa tekeleen. Hei nyt oikeesti! Vähän äkkiä takaisin se juttu, varsinkin kun ei ole minkäänlaista syytä minkäänlaiseen sensuuriin. Pitää etsiä parempi palveluntarjoaja. Ehdotukset otetaan vastaan. Eipä ole tällaista joutunut ennen kokemaan. Mahtoi olla pelottavaa, kun tänään blogia oli lukenut ennätysmäärä ihmisiä. En tiedä miksi. Enkä myöskään ymmärrä miksi se olisi niin uhkaava seikka, että ihan pitää teksti poistaa.

Joka tapauksessa, menin selvästi taas tuumasta toimeen. Nyt minulla on assari. Eikä hän ole ollenkaan moraalisesti väärä. Se taiteilijakaapista ulos tullut tyyppi ei vielä aamulla osannut tarkalleen sanoa mitä nyt haluaisi tehdä, joten hän esitteli itsensä tittelillä ilonan assari. Tosin hyvin luultavasti minä olen erittäin vähän johtavainen näissä jutuissa, sillä iltapäivällä meillä oli jo aivan uusi ja upea idea, josta syntyy uskomaton tuote ja suunnaton työmaa meille molemmille. (Assarin idea.)

Näin se vain menee, valmennuksessa ja elämässä. Yhden ajatus ruokkii toisen ideaa. Ja minä olen tietysti pää kolmantena jalkana menossa mukaan kaikkeen kivaan. Pitäisi yrittää vähän jarrutella, mutta koska olen jo niin monta vuotta kärsinyt jarruajatuksista, ja koska tämän päivän kouluttaja erityisesti kehoitti epäonnistumaan, niin en vain voi enää estellä itseäni. Sitä paitsi meille löytyi Assarin kanssa heti yhteys. Tai oikeastaan muutama. Henkinen ja elämällinen ja terveydellinen. Oli aivan selvää, ettei tämä tuttavuus voi mitenkään olla sattumaa. (Enhän minä edes sattumaan usko.)

Assari. Sain 30 sekunttia aikaa piirtää hänet. 

(Hiukset väritin jälkikäteen yliajalla.)

Ja sitten muihin aiheisiin. Kävin eilen kaupassa. Ovella ihmettelin, kun maassa oli muutama veritippa. Ajattelin heti synkästi, että sieltä on vartija poistanut jonkun ryökäleen voimakeinoin. Sitten näin pelokkaan mummelin, jonka naamasta valui verta, jota hän koitti pyyhkiä paperiin. Olin niin yllättynyt tästä, että kävelin vain kiireesti sisälle kauppaan. Kassalla ollessani kuulin, kuinka yksi myyjistä sanoi laittavansa rouvan ostokset kylmään, että hoitaja voi sitten ne käydä hakemassa. Samalla myyjä huomasi, että jogurttipurkki oli mennyt rikki ja hän sanoi sen ääneen. Vasta siinä vaiheessa mummeli todella hätääntyi. Se oli liikaa.

Kotiin kävellessä mieleeni tuli muutama huomio.

1) Minä oletin, että joku vilpillinen, mahdollisesti humalainen, henkilö on saanut järjestystä ylläpitävältä taholta niin sanotusta isän kädestä. Olin iloinen, että systeemi toimii.

2) Kun tajusin, ettei näin olekaan, olin todella häkeltynyt ja kävelin nopeasti pois tilanteesta, vaikka kyseessä on vanhus ja vaikka minä pidän vanhuksista ja vaikka minä olen sitä mieltä, että vanhuksia pitää aina jäädä auttamaan.

3) Ilmiselvästi pelästynyt ihminen oli hyvin rauhallinen, kunnes jokin hyvin pieni asia puhkaisi kuplan. Mummo kesti kivun ja veren ja epämukavuuden ja kaiken sen hälinän, kunnes ostoksetkin olivat menneet rikki. Hyvin pieni asia sai kupin nurin. Tunnistin käytöksen. Sitä kestää tosi paljon monenlaista aina tiettyyn rajaan asti. Ja kun se raja ylittyy, sen ei tarvitse ylittyä kovin paljon.

4) Minä pystyn tekemään reikihoitoja, joten olisin ihan hyvin voinut jäädä auttamaan. Tiedän, että reiki-energialla on esimerkiksi tyrehdytetty verenvuotoa onnettomuuspaikalla, mutta vaikka tämän hihhuloinnin nyt jättäisi huomiotta, ihan vain rauhallinen läsnäolo olisi voinut auttaa tuota mummoa rauhoittumaan.
 
5) En jäänyt auttamaan, vaan kävelin vain pois. Taas. Oli niin kova kiire. (Kotiin syömään yksin.)

En ymmärrä yhtään. Missä vaiheessa minusta tuli ihminen, joka kääntää katseen ja kävelee pois? Jos tämä olisi tapahtunut jossain muualla, olisin takuuvarmasti istunut siellä mummelia kädestä pitämässä ja jutellut mukavia kunnes kyyti tulee paikalle. Miksi minä toimin näin täällä tuppukylässä? Olin aivan kuin ne muut siinä vieressä seisovat, mutta hätäisesti katseensa pois kääntävät suomalaiset. Huolestuttava havainto. Ihan hävettää.