Oppi.

Biologinen kelloni ei tikitä, mutta se on vahvasti sitä mieltä, että kolme tuntia unta riittää ihan hyvin. Biologinen järkeni sitä vastoin huutaa, että ei riitä! Hullu viikko on tämä ollut. Tänään olen valvonut kahdesta saakka. Menin muka ajoissa nukkumaan, koska aamulla on aikainen herätys, mutta tämä nyt on jo aivan naurettavaa, suorastaan ivaa. En tiedä kenen, mutta tuntuu se silti.

Luulen, että osittain minua pitää hereillä kaikista uskomattomista tapahtumista ja oivalluksista johtuneet jatkoajatukset. Pää on niin täynnä kaikkea, että hurina vain kuuluu. (Voi olla myös läppärin tuuletin.) Kuuntelin koulutusta, joka teki suunnattoman vaikutuksen. Ja siis todellakin kuuntelin enkä vain antanut äänen mennä korvaan. Tein muistiinpanoja ja pohdin asioita. Monta päivää ja yhä edelleen. Sellaista kertaamista, mutta uusin kerroksin. Luulen, että olen viimein tajunnut mitä oppiminen tarkoittaa. Jotenkin koko kaikki on nyt muuttunut. Ihan vähän vain, mutta sitäkin merkittävämmin. Tämä saattaa hyvinkin olla se ratkaiseva juttu, mikä saa elämänlaadun paranemaan. Olen melkein varma siitä. 

Olen myös aika pässi. Yksi asia, jonka Jim Rohn koulutuksessaan kertoo jo heti kättelyssä (ja joka saattoi olla se suurimman oivalluksen alku) oli tämä: 

Älä ota käskyjä, ota ohjeita. Älä ole seuraaja, ole oppija.

Olen kuullut vastaavaa aikaisemminkin, mutta jotenkin tuo ajatus ei ole tehnyt silloin näin suurta vaikutusta. Nyt teki, luultavasti koska olin se pässi. Joku (en edes muista enää kuka) sanoi minulle asian, jonka otin täysin faktana. Uskoin, enkä epäillyt, en vähääkään. Ja sitten ajattelin ja toimin sen mukaisesti. Tuo asia itsessään ei ollut mitenkään merkittävä, eikä suoranaisesti vaikuta toimintaani juurikaan, ainoastaan ajatuksiini. Ja sitten toinen tyyppi sanoi samaan asiaan aivan jotain muuta. Että nyt olet kyllä ihan täysin väärässä, omiasi puhut. Tätähän tapahtuu joskus, ihmiset ovat asioista eri mieltä. Mutta. Vasta tässä vaiheessa minulla kävi edes mielessä, että asian voisi tietysti tarkistaa. 

Melkein minkä tahansa tarkistaminen on tosi helppoa nykyaikana. Minulle ei vain tullut sellainen edes mieleen, koska ei ollut mitään syytä kyseenalaistaa sitä ensimmäistä tyyppiä. Miten huikea oivallus! Ei siis se asian todellinen laita, vaan se miten sinisilmäinen minä olen, ihan luonnostaan. En ole koskaan ollut näin onnellinen siitä, että olin täysin väärässä. Mutta tämä oli merkittävää. Koska nyt tajusin! Opin oppimaan niin kuin kuuluu. Juuri niin kuin Jim opetti. Vähänkö siistiä.

Pä-ä-ä-ä-ä-ä-ässi.

Tänään Astrokalenteri kertoi, että puheessani on oivaltavaa älykkyyttä. Uskallan hieman epäillä, sillä tämä unimäärä yhdistettynä tukkoiseen päähän ei nyt luo ihan kovin suurta uskoa asiaan. Mutta joka tapauksessa toivon todella, että tämä on totta:

Kommunikaatiosi on tänään samoilla aalloilla henkisten päämääriesi ja luovuutesi kanssa ja siksi on hyvä aika tehdä kaikenlaisia päätöksiä ja sopimuksia.

   

Tavallista arkea.

Minun arki on ollut yhtä juhlaa. Edelleen. Synkän päätöksen jälkeen tuntuu taas ihan hyvältä. Olen jopa vähän innoissani siitä, että saan asua vielä pari vuotta Suomessa. Niin kuin Sani hienon kannustavasti sanoi, nämä vuodet tulevat olemaan maailman parhaat viimeiset vuodet täällä. Kyllähän sillä ajatuksella jo vähän jaksoi pirteytyä ja alkupettymys väistyi. Onhan sentään kesä ja helle, mikäs sen mukavampaa! (No se Italian kesä ja helle, mutta ei nyt mennä enää siihen.)

Yksi asia on painanut mieltä. Siis edellisen lisäksi. Olen miettinyt tätä nyt muutaman päivän ja tullut siihen tulokseen, että väärin menee. Minulla on kaksi hyvää, mutta vähän pahaa kaveria. Kumpainenkin naimisissa (ei keskenään) ja kumpikin nauttii avioliiton ulkopuolisista iloista. En tuomitse - minä olen se viimeinen tyyppi jolla on varaa tuomita ketään. Jokainen on vastuussa itsestään ja ajattelen sen sillä tavalla, että niin kauan kuin pystyy katsomaan itseään silmiin peilistä, kaikki on ihan riittävän hyvin. Se on ainakin itselleni hyvä mittari, minulla kun on vahva omatunto. Se kyllä opastaa oikeaan suuntaan hyvinkin nopeasti. En siis tuomitse, piste. Mutta en myöskään valehtele, en kenenkään puolesta.

Huomasin tässä joku aika sitten, että minua käytetään alibina. Minun kanssa sovittu tapaaminen loppuu lyhyeen tai jää väliin kokonaan, kun parempi seura vie voiton. Tämä ei nyt ole sitä sellaista katkeraa tilitystä jos pettyy ystävään, ei ollenkaan. Ymmärrän tuon hirmu hyvin, olen minä itsekin ollut rakastunut. Sehän on ihan parasta. Ja kamalinta tietysti myös. Mutta silti. En aio olla siinä välissä, enkä ole se joka paikkaa puuttuvat palaset, kun totuus tulee ilmi (ja totuus tulee aina ilmi) tai kun tarinaan ilmestyy aukkoja. Ihan vain tiedoksi. Toki tuollainen käytös vaikuttaa myös minun luottamukseen. Kun tekee tarpeeksi monta oharia, se kyllä verottaa vähän.

Monesti sanotaan, että luottamus pitää ansaita. Itse olen sillä tavalla tylsä tyyppi, että luotan jonkin verran kaikkiin niin kauan, kunnes huomaan ettei kannata. Ja sitten kun huomaan ettei kannata - sen jälkeen on pirun vaikea luottamustani uudestaan saada.

Salaseurakaveri sanoi minulle eilen jotain, mikä tuntui upealta. "Sinä olet varmasti suvaitsevaisin ihminen, jonka minä tunnen."
Siistiä.