Lähtölaskenta.

Luulin, että minuun iski koti-ikävä. Olin rauhaton ja sinkoilin sinne tänne. Tunsin ahdistusta. Ja kun kova koti-ikävä iskee, on vain yksi asia, jonka voi tehdä. Kyllä, ostaa menolippu. Ja niin minä sitten tein. (Ostin kyllä myös paluulipun.) Perhosjuhlien vuosipäivänä 13.5. minä palaan takaisin ihanaan Trevisoon ja Venetsiaan! Se on myös 13. päivä ja perjantai, eli onnenpäiväni. Ihmeellisesti helpotti kaikki ahdistus ihan pelkästään siitä tiedosta, että pian pääsen nauttimaan Italian auringosta. Pääsen taas elämään unelmaani.

Menin sitten kuitenkin vielä googlettamaan mitä tehdä, jos koti-ikävä iskee. Ihan varmuuden vuoksi, vaikka olin aika varma, että oma systeemini toimii. Tulin siihen tulokseen, että ei minulla kyllä ollutkaan koti-ikävä. Sen verran surkeita tarinoita ja valituksia on netti täynnä. Ei minun elämä ole ikinä niin säälittävää. Yritän aina ajatella sen niin, että jos on uudessa paikassa, niin siitä kuuluu nauttia. Katsella ja tutustua. Silloin ei itketä, että halutaan takaisin Suomeen. Jos kiristää ja/tai itkettää, niin katsotaan lempileffaa ja juodaan punaviiniä tai jutellaan mukavia ystävän kanssa. Musiikki auttaa siihen myös. Mietin, että ehkä minulle nousikin vain lomakuume. Alkoi nämä arkihaasteet tympiä ja tarvitsin jotain pientä muutosta. Rauhaton sielu ei kestä pitkään paikallaan. Levottomat jalat menomonoissa tuo haastetta. Mikä on sinänsä ristiriitaista, koska parasta mitä tiedän on koti, hiljaisuus ja oma rauha.

Viikko sitten laskin, että olen ollut Romaniassa 111 päivää. Se tuntuu paljon pidemmältä ajalta. Ja sitten toisaalta, lyhyemmältäkin. En ole tehnyt tai nähnyt oikein mitään, ihan alussa vasta. Aika kuluu, vaikka sitä ei hyödynnä mitenkään. Surullinen elämän tosiasia. Olen nähnyt paljon metroasemia, bisneskeskittymän ja kaksi asuinaluetta. Ja IKEAn, sitä ei sovi unohtaa. 

Vaikka ostin liput Italiaan ja aion todellakin nauttia lomastani, jotenkin se ei riitä. Olen nämä viimeiset 15 vuotta vinkunut, että haluan takaisin Italiaan. Kokonaan. Aina vain... Jokin siinä maassa minua kiehtoo. Ja kielessä. Romanialainen kollegani Alex sanoi tänään, että Romanian ongelma on, ettei se ole Italia. (Hyvin sanottu.) Ja että Italiassa kaikki kuulostaa paremmalta. Kieli on kuin runoutta. Vaikka olisi minkälainen jättömaa, niin siitä tulee kaunis paikka, kun sen sanoo ääneen. Ja siitä se ajatus sitten lähti... Päätin askarrella uuden Perhoskalenterin. Se toimi niin hyvin silloin ensimmäisellä kerralla. Annan itselleni ja Bukarestille 333 päivää. Sitten riittää. Sen on kuitenkin kamalan pitkä aika. Siinä ajassa ehtii oppia kaupungista ja maasta ja kielestä ihan riittävästi. 

Ja lisätään tähän nyt vielä se, että tässä paikassa ei ole mitään vikaa. Täällä on edelleen hyvä olla. Varsinkin nyt kun on jo kesä. Aurinko paistaa ja T-paidassa tarkenee. Mutta niin kuin Alex sen niin hyvin muotoili: Romania is not Italy.

Rakkaus.

Sain eilen hoidettua viralliset hommat aivan ällistyttävän helposti. Jotenkin olisin kuvitellut, että yrittäjäksi ryhtyminen on paljon vaikeampaa ja haastavaa, mutta ei tämä ainakaan tähän asti ole ollut, päinvastoin.

Kun viralliset hommat oli hoidettu loppuun, mentiin hierojaystäväni kanssa shoppailemaan. Minä inhoa tuota sanaa, samoin sen sisältöä, mutta sattuneesta syystä minun piti hankkia kaikenlaista. Asustetta ja hiusasioita ja sen sellaista. (Sattunut syy: Joonan ja Sanin hääjuhla.) Mutta koska minä olen hyvin pihalla kaikesta sellaisesta, otin selvästi itseäni enemmän osaavan kaverin mukaani. Sain hyviä vinkkejä esimerkiksi siihen, miten tämän päässäni olevan takun voisi saada siedettäväksi kampaukseksi. En ole varma osaanko tehdä sellaista, mutta nyt ainakin on aineet, joiden avulla se homma helpottuu.

Muistin kyllä koko ajan ne ostoestokysymykset, mutta sehän ei varsinaisesti päde tuollaisiin kulutustavaroihin. Se on pääasiassa vain niille tavaroille, jotka täyttävät kotia. Mutta kyllä sitä silti ostaa tuollaisiakin tosi paljon vähemmän, kun miettii sopiiko purnukan väri huoneeseen jossa sitä säilyttää, ja kuinka paljon elämä vaikeutuu ilman tätä tuotetta. Sitten löysin lahjan minulle.

Minä halusin antaa itselleni jonkinlaisen muiston siitä hyvästä, että aloitin yrittäjäuran. Tuo kirjan läpikahlauskin oli aika iso juttu, joten nämä päivät ovat nyt monella tapaa merkittäviä. Joku pysyvämpi juttu siitä hyvästä oli hankittava. Joten ostin itselleni rakkautta ja aikaa. Minusta ne ovat sellaisia juttuja, joita jokainen yrittäjä tarvitsee. Ja kirjailija. Ja ihminen.

Tämä kyllä on huonetta täyttävä esine, joten jouduin miettimään pitkään. 

1) Onko se valkoinen? 2) Sopiiko se varmasti niihin muihin kotona odottaviin asioihin? 3) Onko tämä sellaista, jonka puuttuminen todellakin vaikeuttaa elämässä hengissä selviämistä? Ystäväni auttoi. "Mutta jos miettii, että kulta on keltainen ja kupari punainen, niin tämä on ihan selvästi metallien valkoinen." No niin kyllä onkin! Siinä oli ensimmäinen kyllä. Se todellakin sopii kotiini, koska se on ihan minunlainen. Toinen kyllä. Sitten tajusimme, että sydän on rakkautta. Ja eihän ilman rakkautta voi elää! Kolmas kyllä! Niinpä marssin kassalle, hyvin tyytyväisenä tarkkaan harkitun hankintani kanssa.

Myöhemmin kävimme ostamassa loimilankaa. Se oli vielä tämän yhden päivän halvennuksessa, ja olin muutenkin ajatellut hankkia maton. Miksi en siis virkkaisi sellaista? Paljaat lattiat ei olet kivoja. Löysin ihanan vihreää loimea. Se ei ollut valkoista. Ostin vaaleanharmaata, sillä valkoinen oli loppunut. Myös harmaa sopii oikein hyvin valkoiseen kotiini. Kaksi selvää kyllää hankkineena mietin miten perustelisin ostokseni kolmannen kysymyksen. Mumisin jotain, että varpaat eivät tykkää paljaasta lattiasta, kun ystäväni hihkaisi onnessaan: "No mutta sinähän sen sanoit! Varpaat rakastavat tuollaista pehmeää mattoa ja ilman rakkautta ei voi elää!" Tämä oli taas oiva esimerkki siitä, että olen hankkinnut ne oikeat ihmiset elämääni.

Ostin myös piparimuotin, joka ei ole valkoinen, mutta sillä voi tehdä valkoisia asioita. Se sopii kotiini täydellisesti ja siinä on kaksi kissaa tykkäämässä toisistaan. Selvästi tämäkin on rakkautta, jota ilman ei voi elää. Ja tähän samaan tyyliin hoitui kaikki muutkin hankinnat eilen. 

Rakkaus taitaa olla teemana koko viikonlopun. Joona ja Sani vihittiin eilen ja tänään on heidän hääjuhla. Menen sinne nyt.

   

Aika.

Läppärini akku otti ja teki itsestään käyttökelvottoman Malesiassa, joten nyt tämä kone toimii vain ollessaan piuhan avulla seinässä. Käyttäminen onnistuu näinkin, paitsi silloin kun kompastun johtoon ja se irtoaa. Silloin samalla tahattomasti buuttaan koneen. Myös kellonaika on aina väärin, koska jos virta katkeaa, kello ei toimi. Joten kirjoitan tätä klo 22.08, näin kahdeksalta aamulla.

Myös ikuajat matkassani ollut puhelin alkaa viimein vedellä viimeisiään. Se buuttailee itsensä usein puhelun loputtua, mutta osaa kyllä avautua myös ihan ilman pin-koodia. Kellonajan se kuitenkin hukkaa usein, kuten tänän aamuna.

Voisin mennä katsomaan aikaa keittiöstä, mutta seinäkellomme on sellainen "suuntaa antava" niin kuin kämppis sen hienosti oli muotoillut. Se kertoo siis ympäripyöreästi oman aikansa. Seinälle oli ilmestynyt ihan lappu sitä varten, kun monta kertaa juuri tuosta kellosta tarkkailtiin paljonko aikaa on jäljellä milloin mihinkin menoon.

Myös Huone 13 piti seinällään upean kellon, jonka heiluri raksutti, ja joka löi puolen tunnin välein, mutta antoi meille omanlaisen aikavyöhykkeen. Muusa kävi sitä aina tasaisin väliajoin vetämässä, muuten kello hyytyi. Sanoin asiakkaille aina, että meillä on täällä Huoneella ihan oma ajantaju.

Minusta on oikeastaan todella mukavaa, että olen näin ajaton. Herään aurinkoon tai siihen, ettei enää nukuta. Menen nukkumaan silloin, kun on pimeää tai kun väsyttää. Ruoka-ajasta ilmoittaa maha, tosin ei aina. Kellon tuijottaminen vie jotenkin luovuutta. Ainakin minulta. Jos pitää mennä jonnekin tiettyyn aikaan, niin en saa sitä ennen mitään tehtyä. Meno vie jotenkin koko päivän, vaikka kestäisi vain hetken. Minun pitää muuttaa jotain päässäni, koska tämä tällainen ei ole hyvä asia.

Minulla on muuten nyt uusi kalenteri. Sellainen samanlainen, josta jouduin keväällä itkun kanssa luopumaan. (Tietenkin tämä on nyt seuraavalle vuodelle.) Se on edelleen ihan minun näköinen. Juuri oikeanlainen. Muistan, että olin vähintäänkin yhtä onnellinen vuosi sitten, kun löysin sen edellisen kalenterin. Ja nyt sitten taas. Pienet asiat ovat parhaita.
 

Aika.

Mietin vielä sitä hippikirjaa, jonka luin joku aika sitten. Kirjan lopussa oli kappale ajasta. Siitä miten entiset elämät ovat nyt, samoin kuin tulevat. Että aika ei menekään eteenpäin, se vain on. Historia ei ole takana, eikä tulevaisuus edessä. Olemme kaikki tässä ja nyt, ehkä vain eri ulottuvuuksissa.

Minusta on aina mielenkiintoista löytää jotain uutta. Jotain sellaista mistä voi oppia. Aika monesti luen jotain ja huomaan, että tässä puhutaan taas samasta asiasta, ehkä vähän eri sanoin. Mutta tämä todellakin oli minulle uutta. Aika. Mitä se oikeasti on? Aikaa mitataan kellolla, mutta itse aika ei ole kellossa. Kello toimii tiettyjen sääntöjen mukaan, jotka ihminen on päättänyt oppiessaan Maan ja muiden planeettojen liikkeistä. Se on hieno keksintö, että saadaan ihmiset toimimaan edes osittain samalla tavalla. Mutta miten se liittyy aikaan? Mitä aika on?

Ymmärtääkseni tämä meidän ymmärtämä aika on vain täällä Maan pinnalla. Mitä kauemmaksi pois pallon keskustasta matkaamme, aika etenee eri tavalla. Tämä ajatus kyllä antaa minulle viitteitä siitä, että jotain tässä systeemissä ei nyt ole oikein. Miten aika voisi mennä eri tahtiin paikasta riippuen? Ei voikaan. Tuo ero liittyy ihmisten rakentamiin laitteisiin, mitkä ovat tehty laskemaan ajan kulua tietyllä tavalla. Täällä Maassa. Mutta itse aika... Se ei liitykään kelloon. Aivan mahtavaa! En tajua tätä ollenkaan.

Tällä viikolla on ollut aika vähissä. Teen kuuden vuoron viikkoa. Tämän lisäksi olen siirtänyt erittäin suuria määriä tavaroita paikasta toiseen. Operaatio Jämsä on kuluttanut sekä voimia että sitä aikaa. Lähdin aamulla töihin ja mietin, että aivan mahtavaa - yhdeksän tunnin päästä voin nukkua! Että näin energisiin tunnelmiin. Hyvää päivää!