Harrastus.

Jos pidät valokuvista, niin vilkaisepas tätä. Etsin jotain kuvaa netistä ystävälleni ja löysin tämän linkin. Aika vaikuttavia. Laitan iloisin mielin muiden kuvia, koska en itse enää valokuvaa. Se harrastus menetti kaiken loiston siinä vaiheessa, kun jouduin tekemään sitä työkseni. Vain vähän aikaa, mutta se tuntui niin väärältä. Meni jotenkin pilalle koko juttu. Tietystikään niin ei olisi tapahtunut, jos minusta olisi pitänyt tulle valokuvaaja. Mietin tänään ensimmäistä kertaa miksi ylipäätään tykkäsin valokuvata. Se ei ollutkaan niin itsestään selvää. 

Tajusin, että parasta koko hommassa oli kuvat. Ja nimenomaan hyvät kuvat. Huonot ja epäonnistuneet saivat raivon valtaan. Selkeästi olen ollut piiloperfektionisti jo kakarasta saakka. Mutta en nauttinut siitä itse hommasta kovin paljon. Okei, pääsin mukaan kaikenlaisiin tapahtumiin ja olin siellä aivan huomion keskipisteessä olematta huomion keskipisteenä. Kukaan ei nähnyt minua, mutta minä näin kaiken läheltä. Unelmapaikka minunlaiselle. 

Minä pidin kuvista, koska ne olivat kauniita. Rumankin paikan kuvasin kauniiksi kuvaksi, se oli parasta. Lohikäärmepoika nauroi Irlannissa, kun otin kuvan rapistuneesta seinästä tai maassa olevasta ruostuvasta mutterista, mutta minä näin niissä jotain kaunista. Olen aina tarvinnut jotain kaunista ympärilleni. Varmasti siksi on niin helvetin vaikea elää Maltalla. On niin rumaa kaikkialla. 

Kuulin tänään ensimmäistä kertaa termin: Honey do list. (A lists of chores and/or errands given to a man by his wife or girlfriend.) Erikoista, sillä olen ihminen joka rakastaa listoja, olisi luullut olevan jo tuttu termi. En vain koskaan ole ajatellut, että listan voisi tehdä jollekin toiselle. Itselle teen ainakin yhden listan päivässä, mutta miten voi tehdä listoja muille? Se tuntui ajatuksena jotenkin ihan hullulta. Ensinnäkin, olen jo kauan sitten oppinut, että jos haluat jonkin asian olevan niin kuin haluat sen olevan, tee se itse. Ja toiseksi, minulla ei ole ketään jolle sellaisen listan voisin antaa. Mutta tuo kuulostaa paljon paremmalta kuin To do list. Minä haluan mieluummin sellaisen listan! Onneksi tämä on taas niitä elämän ongelmia, jotka ovat niin kovin helppo korjata. Niinpä päätin, että tästä päivästä lähtien tehtävälistani on nimeltään: Honey do. 

Ja taas on linkitettävä yksi kuunnelma. Tämä oli jotenkin niin ihana, vaikka kyseessä onkin teinitytön ero. En voinut uskoa mihin tarina johtaa. Tämä on se syy miksi jotenkin omituisesti rakastan näitä kuunnelmia. Kaikki on niin aitoa ja yllättävää ja nerokasta.
 

Kuuntelin myös tarinoita saattokodista. Ihmisistä, jotka tekevät kuolemaa, ja heidän perheistään. Sellainen työ on varmasti tosi raskasta. Vaikka minulla onkin vanhusheikkous, en välttämättä kykene olemaan se, joka kärsivällisesti huijaa mummelit suihkuun ja pesee heidän hauraita kehoja. Puhumattakaan siitä miltä tuntuu, kun kaikki asiakkaat kuolevat. Mutta olisi mielenkiintoista olla se joka keskustelee kuolemasta vanhusten kanssa. Poistaa pelkoja ja auttaa henkisesti siirtymään seuraavaan vaiheeseen. Luulen, että olisin siinä aika hyvä. 

Mietin kuolemia aika usein. En ole vähääkään kirkollinen, mutta minulla on aika selkeä ajatus siitä mitä kuoleminen on. En ole oikein koskaan pelännyt sitä. En ole koskaan nähnyt kuollutta ihmistä ja se varmasti säikäyttäisi, mutta minulla ei ole sitä perinteistä kuolemanpelkoa. Varmasti johtuu uskomuksistani. Pelkään paljon enemmän sitä, että en saa mitään aikaan. Puuttuu se sellainen perintö, legacy. Elämän on lyhyt, mitä jos en ehdikään tehdä mitään merkityksellistä? Se olisi kamalaa. Siksi kai minä kirjoitan listoja asioista, että varmasti pysyn tekemisen meiningissä.

Täytyy selvästi alkaa tehdä joka päivä ainakin yksin merkittävä teko, ihan kaiken varalta. Kun eihän sitä voi koskaan tietää varmaksi milloin se jää viimeiseksi. Tämän päivän merkittävin teko oli se, kun lainasin kynsilakkaa työkaverille, jonka sukkahousuissa oli silmäpako. Hän oli tavattoman kiitollinen. Se oli omituista, koska minä en juuri koskaan lakkaa kynsiä, enkä varsinkaan kuljettele lakkoja mukanani. Mutta tämä oli unohtunut laukun pohjalle. Ja pelasti yhden ihmisen päivän. Silti, tällaiset jutut eivät ole riittävän merkittäviä tekoja.

Murha.

Mitä sinä tekisit, jos voisit matkustaa ajassa taaksepäin? 

Muuttaisitko jotain? 

Olen jo pitkään katsonut televisiota kuuntelemalla. Se on ollut melkein jo vitsi, koska minä en vain malta istua paikallani tekemättä mitään, edes puolta tuntia. En edes 15 minuuttia... Avaan telkun, koska tarvitsen taustamölyä. En minä sitä oikeastaan koskaan katso. Ellei sieltä tosiaankin tule jotain todella hyvää sarjaa. (Yleensä jopa todella hyvät elokuvat saavat keskittymisen herpaantumaan puolivälissä, ovat niin pitkiä.) Onkohan minulla adhd?

Joka tapauksessa, mietin asiaa ja tajusin, etten oikeastaan edes tarvitse sitä liikkuvaa kuvaa. Onhan olemassa radiokin. En melkein ikinä kuuntele radiota, koska a) en pidä ”hittimusiikista”, varsinkin kun kanavat soittavat samoja kappaleita päivästä toiseen ja b) en pidä siitä tyhjänpäiväisestä läpätyksestä, millä täytetään ne pienet tauot, joita jää niiden pakollisten hittibiisien väliin. Mutta. Tein uuden aluevaltauksen: radiokuunnelmat. 

Ensin löysin aivan vahingossa Serial Podcastin. Jäin heti täysin koukkuun niiden juttuun. Kuuntelin koko tarinan alusta loppuun, tai siis niin pitkälle kuin mahdollista. Pahinta oli juuri se, ettei tarina päättynytkään viimeiseen osaan. Se jatkuu joka torstai. En ollut lainkaan varautunut sellaiseen. Sitten vasta oikeasti googletin, että mistä tässä on kyse. Ja niin kuin tosi monen asian kanssa, oli pakko aloittaa alusta uudestaan. Jos rikosjuttu kiinnostaa, niin suosittelen todella lämpimästi. (Kertoo teinitytön murhasta, josta hänen teinipoikaystävä tuomittiin elinkautiseen, josta hän on nyt istunut 15 vuotta. Poika – nyt siis jo mies – vakuuttaa yhä syyttömyyttään.) 

Pidän siitä miten tuo kuunnelma on tehty. Ja pidän siitä miten tarina etenee. Ja koska se on kaikki totta. Toimittaja oikeasti haastattelee ihmisiä, jotka liittyvät tapahtumaan. Niitä aitoja ihmisiä, oikeissa tilanteessa. Se on kiehtovaa ja todella koukuttavaa. Tuntuu vähän samalta kuin silloin, kun Suomessa katsoin sitä ruotsalaistanskalaista TV-sarjaa ”Silta”. Katsoin ne kaikki jaksot moneen kertaan. En voinut lopettaa. Onkohan minulla addiktio? 

Rikossarjan odotusaika oli liian pitkä. Joten aloin etsiä jotain korviketta. Ja onnekseni löysinkin. Lyhyitä kuunnelmia, radio-ohjelmia. Puhetta ja musiikkia ja selkeä tarina ja yleensä jokin yllättävä ominaisuus. Se oli minulle täysin uutta. Melkein jokaisen jälkeen tuntui, että kannatti kyllä kuunnella. Alkoholismi, rasismi, kirjeenvaihto, aikamatkailu... Aiheita on laidasta laitaan. Tässä yksi kuunnelma esimerkkinä, jos kiinnostaa. Tajusin, että pidän näistä tarinoista tosi paljon. Tässä lainaus tuosta yllämainitusta kuunnelmasta:

It makes me realize that I have been time travelling. It’s just that I’ve been travelling into the future, at 60 min per hour. And maybe that’s how we fix the past. 

P.S. Huomasin onnekseni myös sen, että en ole alkoholisti. (Tämä pätkä tosiaan kannattaa kuunnella.)