Ruotsalainen ystäväni kehitti jonkinlaisen illanvieton muka minua varten. Mukaan tuli miehiä työpaikalta ja hänen ranskalainen tyttöystävä. Luultavasti nämä miesihmiset olisivat istuneen baarissa joka tapauksessa, mutta nyt minut salakuljetettiin muiden pohjoismaalaisten mukaan. Tarkoitus oli löytää minulle uusi toyboy, mutta olin vähän epäluuloinen, sillä kaikki olemme töissä samassa paikassa. Se on aina huono juttu, omasta kuormasta ei syödä. Tosin täällä kuorma on niin iso, että ehkä se ei haittaa.
Ilta oli mukava, vaikka yksi tanskalaisista söikin ranskalaisen ruokaa. (Tarjoilija antoi annoksen väärälle tyypille, ja tämä vain iloisesti alkoi mättää pihviä naamaan, kun ei muistanut mitä oli itse tilannut. No, näitähän sattuu.) Pian lautaset vaihdettiin, ja ranskalainenkin sai annoksensa takaisin. Suomessa olisi varmasti tullut uusi annos tilalle. En tiedä olisinko syönyt lautaselta, josta kolme tanskalaista äijää oli jo rääpinyt osinkoja. Mutta tässä on varmasti taustalla se sama juttu kuin oluen kanssa - tuoppi lasketaan niin täyteen, että se kuohuu yli ja tahmea lasi isketään pöytään samalla kuin jo käännetään selkä. Se ei ole niin justiinsa täällä. Siis yhtään mikään.
Olen kuitenkin iloinen, että uskalsin mukaan illanviettoon. Tutustuin pariin uuteen ruotsalaiseen ja yhteen mukavaan tanskalaiseen. Eli vaihdoin muutaman sanan, kuulin nimiä, jotka sitten heti unohdin. Päätin lähteä kohti kotia siinä vaiheessa, kun pöytään tuotiin tarjotin täynnä tequilaa, ja aikaisemmin seuraan ilmestyneet tanskalaisneidot alkoivat käyttäytyä rodulleen tyypillisen äänekkäästi. Nousuhumala tuo voimaa ääneen ja rohkeutta käytökseen tietysti kansalaisuudesta riippumatta, mutta jotenkin nämä tanskalaiset tuntuvat olevan aika poikkeuksellisia. (Paitsi ei kämppikseni. Kämppikset ovat upeita.) Kun heidän käytökseen lisätään tequilaa, niin en halua olla todistamassa tulevia tilainteita. Luulen, että tanskalaiset juovat enemmän kuin suomalaiset.
Minun piti maalata tänään seinät viimeisen kerran, mutta ei huvita yhtään. Istun vain tässä pöydän äärellä ja tuijotan valkoista mönjää, joka muljailee sinisessä nesteessä. Harvinaisen hypnotisoiva on tuo laavalamppu. En ole vieläkään kirjoittanut yhtään. Mutta se tapahtuu, kun on sen aika.
Nyt minä nikkaroin seinälle "rautalankapyykkinarun". Käytän lainausmerkkejä vain siitä syystä, että täällä ei ole rautalankaa. Edes rautakaupassa. Sellaista päällystettyä vihreää puutarhaan tarkoitettua on, mutta ihan tavallista kestävää ja ruostuvaa ei ole. Luulin jo löytäneeni rullan yhdestä kaupasta, mutta tuo onkin jotain ihan ihmeellistä ryhditöntä ja vain etäisesti metallia muistuttavaa piuhaa. Sitä voi kääntää ihan miten tahansa, sellaista kestävää muovailuvahaa. Mutta tähän tarkoitukseen se kyllä riittää.
Tuli taas vastaan upea lainaus, jotenkin tämä sopii hyvin näihin fiiliksiin täällä:
Few are those who see with their own eyes and feel with their own hearts.
(Albert Einstein)
Tämä ei aivan suoranaisesti liity aiheeseen, mutta eilen yksi suomalainen sanoi, että kannattaa lähteä aina mukaan niihin suomalaisten pippaloihin, koska jos ei mene, niin alkaa tuntea itsensä ulkopuoliseksi. Vastasin, että ei se haittaa, sillä minä tunnen useimmiten itseni ulkopuoliseksi joka tapauksessa.
Luulen, että Albert oli oikeassa. Ja haluan uskoa, että itse kuulun tuohon harvinaiseen joukkoon. Olen ehkä poikkeava, mutta ainakin se on aitoa. Ulkopuolella on useimmiten ihan hyvä olla.
