Mielensäpahoittaja.

Viime kerralla puhuttiin fysioterapeutin kanssa kirjasta Mielensäpahoittaja. Kun tänään nousin ylös huomasin, että kaikista maailman kirjoista juuri tuo kirja oli Söpöliinin ikkunalaudalla. Pakkohan se oli lukea. Kirjassa oli monta hauskaa kohtaa, jolle hymähdin ihan ääneen. Mutta eniten minua mietitytti se, että olen aika monessa asiassa aivan samaa mieltä tuon kirjan hahmon kanssa. Minun mielipiteet ovat samanlaisia, kuin yli kahdeksankymppisen kärttyisen miehen. Pelottavaa. Vaikka minä en aivan niin helposti mieltäni pahoitakaan.

Olen pitänyt tänään vapaapäivää. Otin päiväunet ja olla möllötin. Kokkasin ja söin. Kävin kaupassa ja onnistuin todistamaan, kuinka vanha nainen yritti varastaa jotain Siwasta. Jäi kassalla kiinni kun ei avannut reppuaan. Olin taas ihan järkyttynyt. Mitä ihmettä?! Missä minä oikein elän? Miten ihmiset jaksavat olla niin epärehellisiä? Oikeasti pistää vihaksi tuollainen.

Tämä pysähtyminen sai miettimään. Tosin en ehtinyt vielä kovin pitkälle, mutta jotain kuitenkin. Minä en oikein enää tunnista elämääni. Kun ei ole kotia, eikä niitä tavallisia arkijuttuja, niin sitä ehtii tarkkailla ympäristöään ihan eri tavalla. En tunnista enää ihmisiä ympärilläni. Kaikki tuntuu vieraalta. Aivan kuin minulla olisi kovin harhainen kuva useimmista ihmisistä, ja nyt tuo vääristymä on jotenkin häviämässä. Totuus on tulossa esiin. Ja se totuus on minulle ihan vieras. Tuntuu, etten enää uskalla luottaa oikein mihinkään. Mikään ei ole enää varmaa. Ehkä juuri sen vuoksi takerrun niihin pieniin tuttuihin asioihin. Kuten nauruun. Fysioterapeuttini saa minut nauramaan, joten se tuntuu turvalliselta. Nauru on tuttua. Varmasti sen takia minä halusin pyytää häntä kahville. Ottaa vastaan se universumin oljenkorsi. Tämä on jotenkin omituinen tunne. En osaa kuvailla sitä ollenkaan. Täytyy vain odottaa ja katsoa mitä tästä seuraa, mennä virran mukana. Yrittää ottaa rennosti.

Eniten Kyrön kirjassa minua miellytti kohta, jossa papparainen kertoi myyneensä ruohonleikkurin:

Ajattelin antaa nurmikon kasvaa loppuelämäni ajan, tulee enemmän perhosia.
 
Perhosia. :)
   

Päivän kohokohtia.

Kävin ostamassa matkalaukun. Olen sitä käynyt moneen otteeseen mieluilemassa ja testailemassa. Kärsivällisesti myyjät ovat opastaneet ja kertoneet laukun kaikista ominaisuuksista. Ja nyt se komistus kököttää tuossa vieressäni. Upea! Ei liian suuri, ei liian pieni, vaan juuri sopiva! Tarpeeksi miehekäs, mutta silti minun näköinen. Meistä tulee niin onnelliset yhdessä ensi kesänä!

Pidin taas vauvaa sylissä ja vaunujakin tuupin eteenpäin muutaman kerran. Tavattiin serkun kanssa keskustassa ja siinä touhutessa vauva päätyi syliini hetkeksi. Ensin se tuijotti ja sitten taas hekotti. Yhtäkkiä se alkoi mönkiä ja painoi päätään ja huitoi ilmaan niillä pikkutumpuilla. Vauvojen hanskat on hassuja. Ne on kuin pienen pieniä pipoja, joihin mahtuu vain sellainen pienen pieni nyrkki. Joka tapauksessa, serkku tulkkasi vauvan elekielen ja minäkin viimein ymmärsin, että lyhytkasvuinen henkilö sylissäni yritti halata minua. Hämmentävää. Mutta me selvittiin siitä ihan ilman henkisiä traumoja ja kuolavaurioita.

Vauvoista puheen ollen, tässä silmäniloa kaikille lapsirakkaille.

Yllätin myymälävarkaan rysän päältä. En ole koskaan ennen ollut todistamassa mitään vastaavaa. Sattumalta näin, kun kaveri tunki lihapakettia takkinsa sisälle. Tuo poika huomasi, että minä huomasin ja meni jokseenkin vaikeaksi, jäi vain tuijottamaan hyllyyn jääneitä lihapaketteja välillä ympärilleen pälyillen. Minä vain katsoin poikaa. Tyyppi seisoi pitkään samassa paikassa "tutkien" muita lihoja aivan, kuin ei uskaltaisi liikkua. Omituisen pitkään. Samoin tein minä, katsoin vierestä kuinka poika kiemurteli. Serkun pienoisesta painostuksesta johtuen sanoin myyjälle nähneeni, että kaveri kävi taskuostoksilla. Myöhemmin mietin, että miksi sen kertominen oli minulle niin vaikeaa?

Luitko sen testin, minkä perusteella olen Tarkka Laadunvalvoja? Tämä on osoitus juuri siitä. En voinut olla puuttumatta toisten toimintaan. Oikeudenmukaisuus on minun luonteessa. Sääntöjä pitää noudattaa. Mutta se tilanne oli niin kovin ristiriitainen. Tiesin mitä pitää tehdä, mutta silti vasta serkun painostuksesta sain suuni auki. Ehdin jo käydä läpi kaikki mahdolliset pelottavat versiot siitä, miten poika tulee kostamaan minulle, koska taatusti näki kuka hänet käräytti. Näin mielessäni niin selvästi, kuinka poika huutaa ja kiroaa minut hikiseen helvettiin ja vannoo kostoa, samalla kuin järkälemäiset vartijat kantaa hänet käsi- ja jalkaraudoissa ulos. Minun täytyy siis pitää matalaa profiilia kunnes lähden maasta. Pysyn täällä kellarissa. Ja kun Italiaan pääsen, en ehkä palaa sieltä ollenkaan. Pelkotilat valtasivat mielen ja siksi olin vaieta. Ja vielä siinäkin vaiheessa, kun myyjälle asiasta mainitsin, muistin painottaa sitä että en missään nimessä ole varma asiasta ja että saatoin olla hyvin väärässä. Jessus mikä vellihousu!

Kaikesta päätellen kaveri ei jäänyt kiinni. Taisi palauttaa lihapaketin, koska näytti säikähtäneen tilanteesta vähintään yhtä paljon kuin minä. Ja minäkin voin taas elää normaalisti, ihan ihmisten ilmoilla.

Nyt menen tekemään pinkkiä puuroa. Ei siksi, että on perjantai, vaan siksi, että osaan! Hyvää viikonloppua kaikille!