Vaalisalaisuus.

Minä äänestin Pekka Haavistoa ja olen nyt hyvin iloinen. Kerron tämän siksi, koska radiossa sanottiin juuri, että ehdokkaan kannatus kasvaa, kun ihmiset kertovat julkisesti ketä äänestävät.
 

Itkua ja iloa.

Unettomuuden lisäksi jonkinlainen pelottava merkki lähestyvästä börniksestä on ihan selvästi se, että on kamalan paha olo, mutta ei silti pysty itkemään. Ainakin minulle, joka poraa jopa Kauniita ja rohkeita katsoessa. Oli painostava olo pitkään ja sitten yhtäkkiä tajusin, että perhana, minä olen taas ihan uupunut. Ilmeisesti se piti vain ymmärtää ja saada sanottua ääneen. Pelkästään sen kirjoittaminen, että ei jaksa, sai olon vähän helpottumaan.

Onneksi minulla on James. Oli tosi paha olo, joten laitoin Jamesille meilin ja pyysin kirjoittamaan minulle jotain ihanaa. Tarvitsin todellakin jotain ihanaa piristämään. James vastasi heti. Ja sitten minä itkin 15 minuuttia. James ei tiennyt mistä on kyse, mutta kirjoitti niin ihanasti takaisin, että hajosin siihen paikkaan ihan kokonaan. Ja sitten nukuin kuin tukki. Helpotti. Tämä tapahtui siis toissapäivänä.

Eilen oli toisenlainen päivä. Olin nukkunut paremmin, joten jaksoin töissä ihan eri tavalla. Kaiken kukkuraksi minä sain uuden pojan kuunteluun. On siis päästy siihen, että minä opetan uutta työntekijää. Huolestuttavaa. Mutta yllätyksekseni se oli aivan sairaan mukavaa! Päivä oli aivan mahdoton, sillä tuo poika vetää magneetin voimalla kaikki omituisimmat poikkeukset puoleensa. Kaiken lisäksi ohjelmat kaatuivat ja oltiin poikkeustilassa. Sissin lailla poika selvisi kaikista omituisista puheluista. Ja minäkin opin vaikka mitä uutta. Mutta niinhän se oikeasti on, että asian on oppinut vasta sitten, kun sen voi opettaa toiselle. Olin tosi ylpeä meistä molemmista.

Sitten käytiin Söpiksen kanssa syömässä ja näin pikaisesti Sania. Mukavaa molemmat. Oven takana odottanut lumilapio oli myös mukavaa, mutta sitten kotona sain puhelun tulevalta elämäni mieheltä. Käytiin illalla vielä esitreffeillä, eli kahvilla ja ajelulla, ja samalla pyörähdettiin morjestamassa Söpöliiniä (ja sen äitiä) pojan uudella asunnolla. Siellä on isosti remontti menossa.

Pyysin jo syksyllä Universumiboxilta kunnollista poikaystävää. Tilasin sellaisen myös Urhevasta. Määritin toiveeni täällä blogissa näin:

Se maailman ihanin poikaystävä ei missään nimessä polta, hän on minua nuorempi ja pidempi (eikä saa olla mikään naru), rehellinen ja kiltti (ja vähän tuhmakin), fiksu ja aito. Jenkkifutisharrastuksesta saa lisäpisteitä. Ja hörökorvista. Ai niin joo, tyypin pitää olla myös vapaa!

Kävin esitreffeillä pojan kanssa, joka on minua nuorempi, paljon suurempi, rehellinen ja kiltti (tuhmuusaste vielä epäselvää), ilmeisesti ihan fiksu ja ehdottoman aito. Sinkku. Pojulla on hörökorvat. Harrastaa jenkkifutista. Ja lupasi lopettaa tupakanpolton.

Morjens! Peli on niiiin menetetty minun osalta.
 

Universumiboxi.

Minullahan on se Universumiboxi. Siellä on pitkäaikaisia toiveita ja sitten on sellaisia pienempiä. Joku aika sitten toivoin, että Söpöliini pärjäisi tentissään tosi hyvin. Viikko sen jälkein sain viestin, että "Se sinun boxi toimii!" Söpis oli saanut 1000/1000 pistettä! Joku aika sitten laitoin toiveen itselleni: Haluan yllättävän lahjan yllättävältä taholta.

Tänään tulin kotiin ja kellarini oven takana oli upouusi Fiskarsin lumilapio, sellainen leveä. Tuijotin sitä kysymysmerkkinä, arvelin sen vain unohtuneen, koska lumityöt oli taas tehty. Menin sisälle ja huomasin, että postiluukusta oli pudotettu lappu: 

"Huom! Toin sulle tohon ulos lapion niin ei tartte lumessa rämpiä, jos me ei aina heti keretä rappusia puhistaa. T: huoltomies"

Nauratti ihan kamalasti, koska en ole koskaan olettanutkaan, että pojat kävisivät mun rappusia puhdistamassa ennen kuin lähden tarpomaan aamuvuoroon klo 5. Ja sitten vasta ihan myöhällä illalla tajusin, että voi vitsi! Tätähän minä olin just toivonutkin Universumiboxilta. Yllättävä lahja ja todellakin yllättävä taho!

   

Kirja.

Työkaveri antoi minulle kirjan "Ajattele myönteisesti". Se ei ollut vihje, vaan luultavasti sellainen 'tuo-siitä-tykkää-kuitenkin'-lahja. Ja kyllä tykkäsinkin. Keijo Tahkokallio kirjoittaa avaimia muutokseen helpolla ja selkeällä tavalla. Sellainen hirmu nopea ja hyvätuulinen kirja luettavaksi. Tässä muutama kirjan sivuilta alkunsa saanut ajatusketju.

Me elämme negatiivisessa kulttuurissa. Minua se on ottanut päähän aina. Se on se, mitä ennen sanoin suomalaisuudeksi, mutta nyt ymmärsin sen olevankin osa koko tätä länsimaista kulttuuria. Vika ei siis ole meissä suomalaisissa. Varmaankin juuri tämän takia minua kiehtoo itämainen kulttuuri, ja alkuperäiskansojen opit. Ymmärsin yhden tarinan myötä, että vaikka kuinka ajattelen positiivisesti, minun lähtökohta ajatteluun on negatiivinen. Sillä positiivisuudella vain koitan sitä paikata. Oletuksena on jotain negatiivista, minkä sitten yritän positiivisuudella peitota. Miten ihmeessä sellaisesta geeneissä ja kasvatuksessa sisään syöpyneestä ajattelusta voi päästä eroon? Kauhistuin, koska en keksi mitään tapaa.

Tuossa kirjassa oli myös hyviä rentoutumiskikkoja meillä ressaajille. Kirjailija käyttää esimerkkeissään jousiampujia, varmaankin koska laji ilmeisesti vaatii niin suunnatonta keskittymisestä. Joka tapauksessa, jousiampujat sanovat, että 'Ahdistus on se, millä täytetään hetkien nyt ja sitten väliin jäävä aika'. Eli toisin sanoen, jos keskittyy, ei ahdista. Tämä selittää tosi paljon minun elämästäni. Ennen olin ahdistunut aivan jatkuvasti. Mutta silloin en myöskään tiennyt mitä haluan. Joten en ollut keskittynyt mihinkään tiettyyn. Nykyään kirjoitan paljon ja siihen keskityn. Ahdistaa vähemmän. Omiin kokemuksiin pohjaten voin sanoa, että tuossa on jotain perää.

"Loppujen lopuksi on aivan samantekevää mihin keskittyy, kunhan vain keskittyy; seurauksena on aina rentoutuminen."

On vaikea saada unta jos tietää, että pitää herätä aikaisin. Mitä enemmän yrittää, sitä varmemmin valvoo. Silloin päässä on tuhat asiaa, eikä mihinkään niistä silti oikeasti keskity. Ei pysty, koska väsyttääkin. Ja ärsyttää, kun pitäisi jo nukkua. Kirjan vinkki oli, että keskittyy tekemiseen kokonaisuutena. Siis ei niihin tiettyihin ajatuksiin, vaan ajatteluun itseensä, ja omien aistien toimintaan. Ihminen voi keskittyä vain yhteen asiaan ja aistiin kerralla. Testasin sitä myös käytännössä. Kävelin töihin ja hoin itselleni kokemiani asioita kokonaisuutena. Kuulemista, kuulemista, näkemistä, kuulemista, tuntemista, kuulemista, näkemistä, näkemistä, jne. Ärsykkeet tulivat kyllä perille ja en törmäillyt mihinkään, mutta koko keho oli paljon rennompi, kun pääsin perille. Ilmeisesti myös uni tulee tuolla tavalla välittömästi. Jos haluaa nopeasti rauhoittaa mielen, niin tuo on se konsti.

Vasta sen jälkeen, kun olemme päättäneet mitä haluamme, voimme käyttää positiivista ajattelua avuksi päämäärämme saavuttamiseen.

Taas päästiin tähän. Pitää tietää mitä haluaa. Olen ollut vähän hukassa muutaman päivän. Petyin ihmisiin ja huomasin, että jotain on nyt pielessä. Elämä on aaltoliikettä ja nyt on selvästi ollut se aallonpohja lähellä. Ensin ajattelin, että työ on vienyt minulta mehut. Nämä ovat uupumisen oireita. Se on varmaankin totta, mutta minun pitäisi kyllä jo osata päästä näistä fiiliksistä eroon. Olen harjoitellut tätä niin paljon. Kirjassa puhuttiin näennäispositiivisuudesta. Siitä että luulee tekevänsä oikein, kun tekee myönteisiä asioita, vaikka seuraus olisi sitten negatiivinen. Tai että ei uskalla sanoa ei, koska ajattelee sen olevan negatiivista, vaikka itse asiassa se ein sanominen toisi positiivisen lopputuloksen. Kirjan mukaan ongelmat alkavat silloin, kun ajattelemme ja toimimme näennäispositiivisesti, mutta luulemme olevamme positiivisia ihan oikeasti. Niinkö minä olen tehnyt? Ainakin autan kun pyydetään, teen kaikki tarjotut lisävuorot, tuskin koskaan kieltäydyn mistään, vaikka ei huvittaisi. Niin, eihän se ole ollenkaan positiivista, kun sen noin sanoo. Kieltäytyminen on vaikeaa. Sain ystävältä linkin, jossa on tilanteeseen täydellisesti sopiva kuva. Ehkä tuo kiteyttää elämäni nyt. Olen siellä mukavuusalueella.

Kirjassa puhutaan myös samasta asiasta, kuin Salaisuudessa. Siitä, että mitä ikinä haluaa, se pitää visualisoida mielessään etukäteen. Tuntea jo saavuttaneensa sen. Huomasin, että tuonkin kanssa minulla on vaikeuksia. En ole koskaan ollut fantasian ystävä, vaan tykästyn aina realistisiin juttuihin. Tätäkin pitää harjoitella.

Lisäksi Keijo kirjoitaa paljon lasten kasvatuksesta (aihe, jonka kohderyhmään en kuulu) ja uupumuksesta (aihe, joka osuus hyvinkin lähelle). Mutta nyt tuntuu, että olen itsekin taas aivan lapsen kengissä ja kaikki tämä ajattelu uuvuttaa. Eli nuo olkoon ihan uuden päivän aiheita. Tänään koitan harjoitella tätä keskittymistä.
 

Voihan tammikuu.

Vuosi alkoi kovin nihkeästi. En tiedä miksi, mitään kurjaa ei ole tapahtunut. Kuten jo kerroin, ilmoittauduin joogakurssille. Kävin töissä. Kävin treeneissä. Hajotin polvet, jotka sitten saivat pelikiellon noin viikoksi ja siksi jouduin perumaan myös odottamani joogakurssin. Kiroilin. Kirjoitin kirjaa. Opiskelin rakkautta. Kirjoitin prinsessasadun. Mylläsin asunnon uuteen uskoon. Otin kiharia. 

Muulta osin elämä on ollut tavallista. Siis sitä normaalien ihmisten tavallista, sellaisella 'pesin tänään jääkaapin'-tyylillä. (Pesin ihan oikeasti, kun pitää jollain konstilla yrittää pysyä hereillä kahdeksaan.) Työvuorot ovat olleet haastavia. Kun menee kuuteen töihin, kello soittaa neljältä. Ja jostain syystä tänään heräsin kahdelta. Siksi vähän luomi painaa. Joka tapauksessa, blogia en kirjoittanut. Piti saada rauhassa ajatella.

Ja sitä olenkin tehnyt, pohdiskellut. Se on tosi helppoa, kun kävelee töihin ja takaisin 40 min suuntaansa. Jää aika tuumailla. Ennen tein tuumailua varten ajattelenkkejä. Otin jonkin pulman ja ratkoin sen päässäni siinä kävellessä. Olipa asia minkälainen tahansa, aina siihen kävellessä ratkaisu löytyi. Se ilmeisesti liittyy jotenkin aivoihin ja verenkiertoon ja siihen, että huomio kiinnittyy tiettyihin asioihin. En tiedä. Nykyään ei tarvitsen ajattelenkkeillä, kun on nämä työmatkat sitä varten. Olen vahvasti harkinnut jonkinlaisen nauhottimen hankkimista, koska yleensä olen perillä jo unohtanut puolet hyvistä ideoista ja ajatuksista.

Tänä aamuna mietin tätä talvea. Kun viimeksi eilen ponnekkaasti totesin, että minä vihaan lunta! Viha on ehkä voimakkaampi sana kuin itse perkele. Talvi on minun kiroukseni, vaikka kuinka siihen koittaisin asennoitua positiivisesti. On 35 vuotta huonoja kokemuksia tiukasti muistissa. Siihen kiteytyy koko talvinen suomalaisuus, kylmyyttä ja negatiivisuutta. Siis minulle. Koko Suomi tarpoo lumessa ja tuiskussa, palelee pakkasessa liian vähissä vaatteissa ja ajattelee, että "V***u mitä p***aa!" Ei ihme, että ilmapiiri on vähän synkkä. (Tiedän, ettei kaikki niin ajattele. Mutta aika moni kuitenkin.)

Tällä kertaa minä olin se, joka tarpoi pakkasessa keskellä yötä. Aamuvuoroon herätys ja tyhjän kaupungin läpi kävely. Tänään kuitenkin katselin ilolla sitä hankea ja kuuntelin, kuinka kengän alla narskui. Kaikkialla kimalteli, aivan kuin timangimeressä! Se oli niin hienon näköistä, etten melkein edes huomannut, että unohdin villasukat. En minä lunta vihaa! En ollenkaan. Ja jos nyt yhä tuota voimasanaa käyttää, niin se on kylmä jota minä vihaan. Ja talven kirkkautta. Sitä ei onneksi yöllä ole, mutta töissä päivällä ikkunasta tuleva valo alkoi jo kivistää otsaa ja silmissä liikkui laikut. (Se tarkoittaa, että migreeni on tulollaan. Se vihjaili, että teeppä pienikin virhe nyt niin jopa täräytän. Onneksi valoilmiö oli jo kadonnut, kun kävelin kotiin.) 

Vaikka yö oli kaunis, olen yhä sitä mieltä, että olisin onnellisempi maassa, jossa ei ole kylmää tai hangesta heijastuvaa kirkkautta. En malta odottaa maaliskuuhun, sillä sitten pääsen edes hetkeksi täältä pois. Niin joo, minä ostin lennot Geneveen.

    

Vuoden ensimmäinen.

Upeaa tätä vuotta! Alkaneelle vuodelle on jo muutamia haasteita, joiden avulla olen muotoillut itselleni selkeitä tavoitteita. En siis tee lupauksia. Minulla on vain näitä juttuja, joita pyrin tekemään.

Aloitan joogan. Myös minä olen harrastanut joogaa ajatuksen tasolla jo muutaman vuoden. Nyt sitten harrastukseni sai konkreettista tulta alleen, sillä Joulupukki toi minulle joogamaton ja minä ilmoittauduin alkeiskurssille. Olen aika kankea tyyppi, joten tästä tulee mielenkiintoista.

Minulla on tämä henkisyys ollut vahvasti mukana jo useamman kuukauden. No, oikeastaan useamman vuoden. Mutta tuo viime vuoden Reiki-viritys tyrkkäsi minua aikamoisen askeleen eteenpäin. Sitä kautta löytyi jos minkälaisia puolia itsestä. Tuo jooga tietysti tukee sitä, on hyvä saada keho mukaan tähän vallitsevaan ajattelun henkisyyteen. Mutta tämä on siis yksi asia, jota tulen vahvistamaan tänä vuonna.

Helmikuussa on tiedossa isot juhlat. Sain pukukoodillisen kutsun: frakki, juhlamekko. Pelottavaa. Mutta koska kutsun lähetti ihana Mentorini, en voi mitenkään työntää nyt päätäni pensaaseen. Joten huomenna menen kihartamaan hiukseni. Viime viikolla jo sovitin viittä iltapukua ja oletettavasti ostan niistä yhden. Minulla on reilu kuukausi aikaa opetella kävelemään korkokengillä, huoltaa kynnet ja hankkia juhlapuvun alle vaadittavat alusasut. Pitää vielä matkustaa Helsinkiin. Ja kaikesta tästä huolimatta yritän nauttia, se olkoon lahjani Mentorilleni. Varmaan arvasitkin, että yksi vuoden tavoitteista on siis löytää sisäinen tyttö. Ja elää juhlamekossa, edes yksi päivä.

Yritän myös tehdä keskeneräiset asiat loppuun ja olla hiiltymättä asiakkaisiin. 50 % onnistui vuoden ensimmäisenä työpäivänä, sillä sain kuulokkeideni sarvet viimein valmiiksi. Luureissa täytyy olla joku merkki, että jokainen tunnistaa omansa ja minä aloitin oman merkkini tekemistä jo puoli vuotta sitten. Hiiltymistä en kuitenkaan onnistunut heti estämään, sillä joskus vain käy niin, että asiakkaan mielipaha tarttuu. Harvemmin kuitenkin, onneksi.

Sellainen uutuus vielä tähän vuoteen, että olen höyrähtänyt Bollywoodiin. Vuosi sitten se oli ooppera, tänä vuonna tämä. Lainasin työkaverilta elokuvan Saawariya ja sen musiikkia olen nyt kuunnellut. Leffan lavasteet ovat aivan käsittämättömän hienot, ja kun tuota musiikkia kuntelee tarpeeksi, siihen jää koukkuun. Tässä suosikkibiisini. Varmaankin menee syksylle uuden harrastuksen aloittaminen, mutta tiedän, että kaupungissani voi harrasta Bollywood-tanssia. Olen kokeillut kerran ja se oli hauskaa. Niin hauskaa, että aloitan sen varmasti, nyt kun tähän musiikkiinkin olen näin pahoin koukkuuntunut.

Mitäs sinä ajattelit tehdä?