Olen tässä pohtinut ystävyyttä. Ja niitä ihmisiä, joita kutsun tuolla ihmeellisellä sanalla, jota on vaikea selittää. Mietin, mikä minun kaikkia ystäviä yhdistää. En keksi mitään muuta, kuin minä. Suurin osa ei tunne toisiaan. Tutustun ihmisiin omituisissa tilanteissa ja tietyt ihmiset sitten vain jäävät elämääni. Minulla ei koskaan ole ollut sitä sellaista "omaa porukkaa" jonka kanssa tehdään yhdessä reissuja ja pelataan lautapelejä tai mitä nyt ikinä. Joskus tuntuu, että olen jäänyt jostain paitsi, kun oma porukka puuttuu. Mutta minä en taida olla kovin hyvä sellaisessa laumailussa. Juhlissakin aina jään jumittamaan jonkun yhden tietyn ihmisen kanssa koko illaksi, jos löytyy kiinnostava puheenaihe. Tosin minä tuskin koskaan edes käyn juhlissa. Ja sitten toisaalta viihdyn yksin niin hyvin, että siitä on tullut se parempi olotila. Ei kuulosta kovin sosiaaliselta.
Joulu tulee ihan kohta. Ja uusi vuosi. Ne muutamat päivät mitkä vietän yksin. Kissakaan ei asu nyt täällä. Kuinka säälittävää on kököttää joulu yksin kellarissa? Kai se olisi ihan mukavaa, jos olisi joku seuralainen vieressä köllöttelemässä, mutta oikeasti minä en jaksa sitä kamalaa joulutouhotusta. Juhlavaatteita ja korrektia käytöstä aina siihen asti, että joku juo liikaa terästettyä glögiä. Että pitää teeskennellä iloista ja joulumielistä jonkun toisen nurkissa. En ikipäivänä vaihtaisi tätä yksinoloa sukukokousjouluun. Suklaata, pyjamahousut, untuvatossus, terästämätöntä glögiä, muutama ihana joululeffa, hyvää ruokaa ihan mihin tahansa aikaan...
Ei se nyt niin kamalaa voi olla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti