Pilkkuja.

Siitä on melkein vuosi, kun viimeksi kirjoitin. Tauko vähän venähti, ihan tahattomasti. Niin paljon, että koko blogi näyttää nyt ihan erilaiselta. Kuinkahan monta päivitystä tässäkin ohjelmassa on mennyt minulta ohi?

 

Kun yritin kelata viimeistä vuotta taaksepäin, se tuntui melkein mahdottomalta, aivan kuin seuraisi sivusta jonkun toisen elämää. Kaikki on muuttunut, vaikka oikein mitään ei tapahdu. Koko elämä tuntuu olevan ihan toisin, ja onkin. Olen jonkinlaisessa välivaiheessa. Odotan, että lumet sulaa, ja voin taas liikkua ulkona ilman migreeniä. Odotan, että työsopimus loppuu, että voin taas hengittää. Odotan, että pääsen muuttamaan sivistyksen pariin. Odotan, että saan jonkin suuren oivalluksen, joka tuo merkityksen elämääni. Ja oikeat ihmiset. Ja oikeat paikat. (Muulla ei ole väliä, kunhan on realistiset odotukset.)

Olin unohtanut kirjoittamisen. Sen miltä tuntuu, kun antaa flown viedä. Olin unohtanut miksi kirjoitin. Sain ADHD-lääkkeet ja yhtäkkiä en enää tarvinnut vippaskonsteja rauhoittamaan aivoja. Näin jälkiviisaana sen vasta ymmärtää, miten paljon tämä blogi auttoi minua selviämään ihan tavallisesta elämästä. You can't connect the dots looking forward; you can only connect them looking backwards.

Mitä tästä siis opimme? 

Ja mistä pitäisi oppia? Menneen vuoden virheistäkö?

Olen oppinut ainakin sen, että ADHD suojeli minua kaikki nämä vuodet. Se oli kuin kilpi kolhuja vastaan, suojaviittaa paskalle, jota elämä nakkeli päälleni taukoamatta. Aina tuli jotain uutta, joka vei huomion menneistä murheista. Mutta minun uudet hienot lääkkeet sulattivat sen pois. Ja vaikka elämä on nyt rauhallista ja selkeää, niin kolikon toinen puoli on kivulias. Nyt muuten sattuu ja syvälle. En ole koskaan ennen ollut näin surullinen näin pitkään. En ole koskaan ennen tuntenut itseäni näin syvästi loukatuksi. Enkä ole koskaan ennen epäillyt, ettenkö selviäisi, koska olen selvinnyt aina. Noussut ylös vaan, putsannut kurat polvista ja jatkanut sinnikkäästi matkaa aivan uuteen suuntaan. Ero entiseen on siinä, että enää en kompastele, koska en ryntäile. Täysin lamaantuneena vain vajoan upottavaan mutaan ja tukehdun. 

Tuo Steve Jobsin kuuluisin lainaus jatkuu näin: 

So you have to trust that the dots will somehow connect in your future. You have to trust in something - your gut, destiny, life, karma, whatever. This approach has never let me down, and it has made all the difference in my life.

Uusien pilkkujen aika, ihan selvästi. 

Ihanuus.

Kylläpä on maailma mennyt sekaisin muutamassa kuukaudessa. Ihmetellen olen seurannut ihmisten käytöstä. Huvittaakin vähän, että jos ei itse lähde mukaan paniikinlietsontaan, niin on välinpitämätön ja syytetään vaikka jos mistä. Mutta jokaisella toki on oikeus omaan mielipiteeseen. Me vietimme ihanan loman Italiassa, jonka jälkeen kaksi viikkoa kiltisti neljän seinän sisällä karanteenissa. En tiedä kuinka moni voi sanoa tehneensä saman. 

Itse päätin keskittyä hysterian sijaan positiivisiin juttuihin. Olen sillä tavalla ihanteellisessa tilanteessa, että elämäni ei ole muuttunut tämän poikkeustilan vuoksi oikeastaan mitenkään. Tehtiin jo kaksi vuotta sitten päätös, että hiljennetään menoa. Turha oravanpyörässä juokseminen ja stressaava raataminen sai loppua. Kesti vuoden tottua siihen, mutta nyt en vaihtaisi enää takaisin muuhun. Asioiden tärkeysjärjestys löytyi. Muistin mitä rakastan tehdä ja minkälaisten ihmisten kanssa haluan viettää aikaa. Nyt melkein koko maapallo on saanut saman mahdollisuuden.

Tärkeintä on nyt varmistaa, että oma napa on kunnossa. Eli mieli. Suorittaminen menettää merkityksen, kun kukaan ei ole sitä näkemässä. Joillakin julkkiksilla tuntuu olevan vähän vaikeaa, kun kukaan ei olekaan koko ajan pönkittämässä itsetuntoa. Pitää selvitä ihan omien ajatusten kanssa. Se voi olla raskasta, jos ei pidä itsestään kovin paljon. Veikkaan, että itsensä rakastaminen nousee nyt aivan uuteen arvoon. Oliko ne hipit sittenkin oikeassa?

Pohdiskeltiin kaverin kanssa myös sitä miten vaikeaa käsityöläisillä ja muillakin pienyrittäjillä on, kun pitää laittaa putiikit karanteenin vuoksi kiinni. Mietittiin, että miten me voitaisiin auttaa. Ja niin vain idea sitten pulpahti esiin kuin pieru kylpyammeessa - tehdään sellainen verkkokauppa, mihin kuka vain voi laittaa tuotteitaan myyntiin. Ja nyt karanteenin ajan se voisi olla myyjille ilmainen! Hypättiin tuumasta toimeen, ja parin päivän päästä meillä oli tekeillä jotain ihanaa. Saanko esitellä:

Yhteisöllinen käsityötori IHANUUS!   (← paina!)

Kannattaa tutustua ja osallistua, sillä tässä vaiheessa tarvitaan juuri teitä myyjiä mukaan - tervetuloa! Muista myös kertoa kaikille kavereille.

Tammikuu.

Pahoittelen heti alkuun, jos tekstini on taas ADHD-painotteista, mutta sattuneesta syystä aihe on ajankohtainen. (Siis minulle, mutta ehkä myös monelle muullekin.) Tämä ADHD-diagnoosi on auttanut minua näkemään itseni ihan toisin. Myös ne huonot puolet tulivat esiin kivuliaan selvästi, mutta samalla nyt kuitenkin ymmärrän, että ne ovat vain asioita. Käytöstä, reagointia, opittuja tapoja. Minä itse en ole huono puoli. Siinä on suuri ero. Ja kaikesta VOI oppia pois. (Sata vuotta sitten opitut jutut ei vain katoa ihan niin helposti kuin toivoisi, mutta teen parhaani.) 

Tuon elämäni mullistaneen lääkkeen ansiosta pidän ihmisistä enemmän, ja näen myös muut ihmiset uudella tavalla. Olen aina ollut hyvä ihmistuntija, mutta nykyään myös se ihmisen mukana tuleva suurempi kuva näyttäytyy paljon selkeämmin. Sanat, teot, eleet - kaikelle on jokin selitys. Jokaisella on menneisyys, jokaisella on tunnetilat ja jokaisella on asioita, joita ei halua näyttää ulospäin. Me kaikki olemme mysteerejä, ja jos hyvin käy, huomenna ihan uudenlaisia. Ei ole tarkoituskaan päästä jyvälle toisista ihmisistä, se olisi mahdotonta. Tarkoitus on päästä jyvälle siitä, mitä itse on.

Tämä siis vain pohjustuksena sille, että haluan jakaa pari tammikuun (vain löyhästi aiheeseen liittyvää) ajatusta ja niistä tulleet oivallukset.

1. Onko tästä hyötyä vai haittaa?

Kun kysyy itseltä tuon lauseen, saa ratkaistua lähes minkä tahansa pulman. En tiedä mistä minä tuon lauseen nappasin mukaani, mutta se on loistava! (Ehkä joku artikkeli, video, koulutus, Abraham... Who knows.) Esimerkiksi, jos pitää tehdä mikä tahansa asia, tuo on paras kysymys. Samoin, jos aikoo jättää jonkin asian tekemättä. Tai jos pitää tehdä valintoja. Tai kun syö jotain. Tai juo. Tai kun puhuu toiselle. Varsinkin, kun puhuu toiselle.

Vanha ystäväni Joona kokeili kerran sellaista, että sanoo pelkästään hyviä asioita. Eli ei päästä suustaan mitään negatiivista. Joona yritti kai jo silloin kertoa minulle, että ihan kaikkea ei aina tarvitse sanoa ääneen. (Huomio, jonka olen vasta tänä vuonna täysin ymmärtänyt.) Olen aina ollut sitä mieltä, että parempi, kun sanoo suoraan, koska itsekin haluan kuulla asiat ilman välikäsiä, ja ehkä sen takia olin epäileväinen tuolle kokeilulle. Vaan eihän se tarkoita, ettei ikävistä asioista voi puhua ollenkaan. Pitää vain puntaroida, että voiko asian ilmaista positiivisesti. 

Tämä ihana kysymys auttaa tuohonkin. Jos ehdottomasti haluaa sanoa suoraan, niin miettii vain, että onko tästä hyötyä vai haittaa. Joku ilahtuu, kun hänelle huomauttaa, että etuhampaassa on pala tomaatinkuorta, tai jos hameen helma on jäänyt sukkahousun sisään ja paljastaa koko takapuolen. Se voi olla toiselle noloa siinä hetkessä, mutta silloin asian sanomisesta on hyötyä. Mutta jos sanoo, että lihavat ihmiset keltaisissa vaatteissa sattuu silmiin, se ei välttämättä tuota hyötyä kenellekään. Se kirkkaankeltainen mekkohan saattoi olla ainoa asia, joka teki tänä aamuna iloiseksi, vaikka puntari masensi mielen. Myöskään virheistä huomauttaminen ei hyödytä ketään, varsinkaan jälkikäteen, vaikka niistä voikin oppia. Sekin on prosessi, johon tarvitaan oma oivallus. Ongelmista puhuminen taas voi hyödyttää paljonkin, jos tarjolla on siihen mahdollinen ratkaisu. 

Lyhyesti: Tuhoa mahdollisimman vähän, auta mahdollisimman paljon.

2. Arvosta ensin itseä. Ja sitten kaikkea muuta.

Olen tullut siihen tulokseen, että nimenomaan tuossa järjestyksessä se menee. Se, että arvostaa itseä, ei oikeuta kohtelemaan muita huonommin. Päinvastoin. Koska jos oikeasti arvostaa itseään, on paljon vaikeampaa olla toiselle muuta kuin hyvä. Vaikka tilanne olisi mikä, niin aika harva oikeasti saa hyvää mieltä siitä, että satuttaa toista. Yleensä se kumpuaa jostain omasta pahasta olosta, sitä ehkä haluaa antaa samalla mitalla takaisin. Se ei kuitenkaan vähennä omaa pahaa oloa, joskus jopa lisää sitä. Jos ihan ensimmäisenä keskittyykin omaan hyvään oloon, sitä voi sitten ihan rauhassa antaa samalla mitalla muillekin. On tutkittu, että toiselle hyvän mielen tekeminen tuottaa myös itselle enemmän hyvää mieltä, kuin jos vain hemmottelee itseään. 

Jos tämä kaikki tuntuu sinulle itsestäänselvyydeltä tai yleistiedolta, niin voin kertoa, että ADHD-päässä niin ei ole. Kun tulee sata ärsykettä sekunnissa, niin sitä yrittää vain selvitä päivästä ilman suurempaa draamaa. Kun pää on täynnä keskeneräisiä asioita ja tekemättömyyttä, ja kun käy keskusteluja mielessä läpi yhä uudelleen ja uudelleen ja uudelleen, sitä väsyy. Huomio ei aina riitä huomaavaisuuteen. 

Ei kannata erehtyä luulemaan, että minä jotenkin nyt lääkkeen ja oivalluksien voimasta hanskaisin tämän kaiken, tai että edes luulisin niin. Those who can - do, and those who can't - teach. Jatketaan harjoituksia.

Suurin muutos.

Huomasin kauhukseni, että edellisen kerran kirjoitin blogiin huhtikuussa. Viime vuonna, yhdeksän kuukautta sitten. Siinä ajassa olisi voinut saada jo lapsen. Tätä voi kai jo sanoa laiminlyönniksi tai heitteillejätöksi. Ja nyt en tiedä mistä aloittaa. En ainakaan siitä, että lupaan parantaa tapani. (Never gonna happen.)

Aloitetaan ihan A:sta. Nimittäin ADHD:sta, joka minulla diagnosoitiin. Näin jälkiviisaana voi sanoa, että ei pitäisi olla yllättynyt kaikkien kymmenien muuttojen jälkeen. Ja myllerryksen. Ja kaksi vuosikymmentä kestäneen ahdistuksen. Ja ympärivuorokautisen levottomuuden. Ei ihme, etten ole osannut sitoutua, en ihmisiin enkä paikkoihin. Luulin aina, että ADHD tarkoittaa ylivilkkaita poikalapsia. Ja niinhän se pääasiassa on ollutkin. Vasta viime vuosina on tajuttu, että samainen aivotoiminnan poikkeavuus saa tyttölapset toimimaan täsmälleen päinvastoin; ahdistumaan, masentumaan ja pahimmassa tapauksessa vetämään ranteet auki. Tämä on kaikki minulle vielä kovin uutta ja vierasta, yleistän kun vasta opettelen. Varmasti jokainen yksilö sukupuolesta ja iästä riippumatta reagoi eri tavalla. Mutta näin oman navan kautta ajateltuna - tämä on se syy miksi minun elämässä on niin moni asia jäänyt kesken, tai vaihtunut. Se sisäinen levottomuus ja ahdistus sai siis selityksen ja nimen. Vaikka ensin vastustin lääkettä, minulle suositeltiin edes sen kokeilemista. Joten kokeilin.  

Neljä asiaa muuttui.

1) Minua ei enää ahdista. Olen tavattoman onnellinen ja huomaan sen, joka päivä. Olen empaattinen, myös ihmisille. Aivan kuin minulla olisi nyt jotenkin enemmän aikaa sille, että pidän ihmisistä. Ihmisvihaaja on poissa. Ehkä lopullisesti.

2) Pidän nykyään myös itsestäni. Yhtäkkiä tajusin, että minä en olekaan huono, kun en ole saavuttanut epärealistisia tavoitteitani, tai jos asiat ovat jääneet kesken, tai jos minulla on ollut vaikeuksia toimia meluisassa ympäristössä. En enää syytä itseäni siitä, etten saa mitään aikaan. Osittain koska ymmärsin, ettei se ole laiskuutta (minulla nyt vaan on tällainen erilainen ominaisuus), mutta pääasiassa siksi, että...

3) Saan ihan älyttömän paljon aikaan. Asioita tulee valmiiksi. Kun kävelen toiseen huoneeseen, en unohdu tekemään jotain muuta. Ja jos minut keskeytetään, pystyn toimimaan järkevästi ja sitten vain palaan takaisin sen ensimmäisen asian pariin, eikä se ole sen suurempi ongelma. Flow ei katoa, jos kuulen ulkoa ääniä. Luovuus ei katoa, vaikka menen välillä syömään.

4) Meidän kodissa on rauhallista. Minä olen rauhallinen. Itse en tätä eroa huomannut, mutta mies huomasi, heti. Koti on taas koti, jossa voi ladata akkuja, ei suorittamisen paikka. Myös minulle. 

Diagnoosi oli siis kaikesta päätellen oikea. Kiitos tästäkin rakkaalle Läpälle, joka asiasta minulle ensimmäisenä mainitsi, hän sen huomasi. ADHD:sta löytyy varmasti myös syy siihen, miksi en kirjoittanut koko viime vuonna oikein ollenkaan. Tässä on joutunut miettimään aika monta asiaa uudelleen, uudelta kannalta. Sanoin jo vuosia sitten, että tämä mies mullisti elämäni. En vielä silloin tiennyt kuinka oikeassa olin. 

Kirja.

Sain muiston! Tämän vuoden ensimmäinen oikea ikimuisto on tehty. Minä tapasin ihmisen! Enkä mitä tahansa ihmistä, vaan ihanan ystäväihmisen, lukiokaverin, joka ajoi 842 kilometriä tullakseen luokseni kylään. Meidän piti lähteä Venetsiaan kevätlomalle - irtiotto arjesta hyvässä seurassa - mutta sitten muistettiin lainat ja remontit ja elämät ja muut. Päätettiin olla tylsiä ja järkeviä, ja viettää miniloma maalla, eli meillä.

Se kyllä auttoi. Molempien arki sai taukoa ja nyt vasta tajusin miten suuri merkitys sellaisella on. Minun koko elämä on mukavan rauhallista maalaisoleskelua, en ajatellut että sellaisesta tarvitsee lomaa. Mutta kyllä tarvitsee, ainakin jos haluaa niitä muistoja. Vaikka me olimme vain täällä köyhän miehen Toscanassa, se tuntui ihan erilaiselta. Ihana nähdä ystävää niin monen ajan takaa, ihana nauttia punkkua ja jutella, ihana vain olla. Ehkä ystävien paras puoli on juuri se, ettei tarvitse tehdä mitään ihmeellistä ja silti tuntuu hienolta. Kun tapaa pitkänkin ajan jälkeen, voi vain jatkaa siitä mihin jäi. Edes takatalvi ja puolen metrin kinos puutarhassa ei saanut mieltä apeaksi. Mahtava miniloma!

kuva: Miia-Riitta

Sain tuliais/joululahjaksi kirjan. En ole vielä ehtinyt sitä edes aloittaa, mutta se odottaa sängyn vieressä. Kymmenen unelmaani. Joka kerta, kun näen sen, jään miettimään mennyttä elämääni. Mistä minä unelmoin nuorena? Mistä minä unelmoin nyt? Olen aina ollut se pää pilvissä viilettäjä, joka ei osaa tehdä konkreettisia tavoitteita. Miten nyt yhtäkkiä tuntui siltä, ettei minulla ole edes yhtään unelmaa? Varmasti on. Täytyyhän niitä olla! 

Muistan, että halusin aina olla kirjailija. Haluan edelleen olla kirjailija, mikä on naurettavaa, koska minulla on jo kirja, ihan melkein valmis, mutta unohdettuna sinne "pöytälaatikkoon", jonne jää niin moni mahdollisesti hyvä teos. Se ei ole vielä täydellinen, ei sitä vielä voi näyttää, se kaipaa hiomista. (Lähinnä se kaipaa vain rohkeutta kirjoittajalta...) Melkein tsek!

Unelmoin nuorempana siitä, että asuisin veneessä. Sellaisessa pienessä satamapaatissa, jonka saa sisustettua minikodiksi. Järjellä ajateltuna minunlainen aistiherkkä tyyppi ei voisi pitkään siinä hajussa asua, mutta ehkä siinä miellytti kuitenkin enemmän se sellainen pienen tilan kodikkuus ja paikkaan sitomattomuus. Kerran kiertolainen, aina kiertolainen. (Olen lukenut ja seurannut juttuja minikodeista, varsinkin Australiassa on tämä Tiny House -aate levinnyt.) Minikotia ei voi kuitenkaan liikuttaa, ellei sitä rakenna pyörien päälle. Ja siitä muistui mieleen ensiautoni Onni, joka seisoo tuolla pihamaalla odottamassa uutta kuositusta. Niin, minulla ON liikkuva minikoti, sekin lähes valmis. Ja sen voi myös ajaa satamaan. Melkein tsek!

En millään keksinyt kymmentä unelmaa. Joko niin, että minulle unelmat ovat jotain niin suurta ja ihmeellistä, että sille listalle pääsee vain ne kaikista parhaat ja kauneimmat ja erikoisimmat ajatukset, tai sitten minä olen vain niin tylsästi tyytyväinen tähän nykyiseen olemiseen, että se on vienyt kaiken motivaation suuriin tekoihin. Ja nyt kun miettii, en ole varma onko se hyvä vai huono asia.

Tämän viikon haaste: Kymmenen unelmaani.

Purkkasaippua.

Japanissa asuva italialainen ystäväni kyseli kuulumisia. Kerroin hänelle, että kävin naapurikylässä kaupoilla ja ostin sinisen saippuan, joka tuoksuu hedelmäpurkalle. Vuoden kohokohta, toistaiseksi. Se saattoi kuulostaa siltä sellaiselta vitsiltä jolle naurahtaa, vaikka ei oikein ymmärrä mikä osuus lauseessa oli hauskaa. Todellisuudessa en vitsaillut ollenkaan. Tänä vuonna se suurin, uusin ja erikoisin asia on saippua, joka tuoksuu samalta kuin ne purkkapallot, joita voi ostaa työntämällä kolikon purukumiautomaattiin ja kääntämällä vipua, joka tiputtaa säiliöstä palleron kuiluun, jonka edestä metallista luukkua nostamalla sen ainakin pitäisi pudota kädelle. Siinäkin on jännitysmomentti - koita saada pallo kiinni ennen kuin se tipahtaa lattialle ja vierii lottotiskin alle.

Olen viimein oppinut rauhoittumaan. Olemaan hiljaa. Siihen meni vuosi, mutta nyt jo nautin siitä, että ei tee mitään. Tai ainakin luulen, että nauttisin, jos sellainen tilanne jossain vaiheessa tulisi. En tiedä varmaksi, kun koko ajan puuhastelen jotain. Se on jokin perinnöllinen sairaus. Äitini ei pysy paikallaan edes puolta minuuttia ja äidinäiti oli samanlainen; söi välipalankin seisaaltaan ja sitten taas nopeasti viipotti jonkin askareen pariin. Joka tapauksessa, minua ei enää vaivaa tekemättömyys. Siis sellaisen tärkeän tekemättömyys. Voin ihan hyvin vain maalata tai virkata tai maalata tai kokata tai maalata tai kuunnella leffaa samalla kuin maalaan.

Elämän kohokohdattomuudesta on tullut mukavaa. Hiljainen elämä on mukavaa. Juttelen kissan kanssa. Siivoilen. (Tosin sitä tuntuu joka kerta seuraavan vain suurempi kaaos, go figure.) Ennen elämässäni jatkuvasti mukana ollut ahdistus tekemisistä tai tekemättömyydestä on nyt poissa. En osaa selittää sitä, ehkä olen parantunut. Ehkä olen tullut keski-ikäiseksi. Tätä ei ole koskaan ennen tapahtunut Suomessa. Varsinkaan silloin, kun ei ole "pakoreittiä" ulkomaille näköpiirissä. Tavallinen arki täällä Suomessa on alkanut tuntua hyvältä. Se, ettei tapahdu mitään, on suorastaan toivottavaa. Ja siksi sininen purkkasaippua tuottaa aivan oikeasti iloa.