Uusi alku.

Kylläpä ehti taas aikaa vierähtää. Olen tosi aikaansaava ja innostunut ja rutiineissa pysyvä, kunnes. En tiedä, onko se ADHD juttu vai ihan minun oma ominaisuus mutta heti, jos tulee joku pienikin ulkopuolinen muuttuja, niin se oli sitten siinä, mikä tahansa. Ja uudelleen aloittaminen on aivan käsittämättömän vaikeaa. Parhaatkin projektit ja kiinnostavat tehtävät saavat saman kohtalon. En oikein voi sille mitään, paitsi yrittää luoda uuden innostuksen ja rutiinin, joka kestää tasan niin pitkään, kunnes. Niin kävi tämän bloginkin kanssa. Olin vähän aikaa pois kotoa, ja sitten laitoin koneen eri paikkaan, kun palasin. Enää en pystynyt kirjoittamaan mitään. Mutta eilen kannoin koneen takaisin olohuoneen nurkkaan, palautin epäkauniin, mutta toimivan kirjoituspaikan ja voilà! Uusi innostus on täällä ja rutiini palautettu, toivottavasti.

Huomenna alkaa minun uusi vuosi. En ole aikaani edellä, mutta käytän erilaista kalenteria (Wheel of the Year). Sen lisäksi varsinkin näin vanhempana minusta on alkanut tuntua, että on jotenkin järkevämpää mennä oman syntymän ja elämän mukaan. Niinpä vietän uuden vuoden juhlaa aina näin syksyllä. Varsinkin, kun se on niin lähellä tuota noitakalenterin uuden vuoden juhlaa.

Monissa pakanallisissa perinteissä naisen elämänkaari jaetaan kolmeen: neito, äiti ja eukko. Tuo viimeinen vaihe kuulostaa suomeksi pahalta, mutta se edustaa nimenomaan viisautta, elämänkokemusta, rauhaa ja henkistä voimaa. Se ei tarkoita vanhaa tai raihnasta, vaan naista, joka tuntee itsensä, uskaltaa elää omilla ehdoillaan (kuten aloittaa uuden vuoden lokakuussa, vaikka se ei muista tuntuisi järkevältä) ja jolla on paljon annettavaa muille. Se on kunnianimi. En tiedä, olenko vielä sen arvoinen, mutta aion tehdä parhaani.

Vuonna 2007 kirjoitin kirjeen tulevaisuuden minälle. Ja kun vuonna 2017 luin sen, olin aivan mykistynyt, miten upea idea se oli. Hämmentävää kuulla omia ajatuksia kuin ne tulisivat joltain toiselta. Koska eihän kukaan ole sama ihminen kymmenen vuotta myöhemmin. Siksi kirjoitin uuden kirjeen. Sen saan avata 1.1.2027. Ajattelin kirjoittaa uuden kirjeen itselleni jo huomenna. Se on äärettömän henkilökohtainen tapa tarkistaa suunta. Onko ollut uskollinen itselleen ja kuunnellut sisäistä ääntään, joka näyttää oikean suunnan. Aina ei tunnut siltä. Siinäkin asiassa on skarpattava. 

En tiedä, mitä elämässä tapahtuu. En tiedä, mihin olen matkalla. Mutta ainakin nyt viimein voin sanoa löytäneeni oman paikkani. Sogno Rosa on aarre, jota en uskonut löytäväni Suomesta. Rakas mieheni Anton on se, jota etsin koko elämäni. Monta rupikonnaa piti suudella, että löytyi se oikea oma prinssi. Tällä hetkellä kaikki on niin hyvin kuin vain voi olla. En tiedä, miten voisin olla onnellisempi. Kuinka moni voi sanoa samaa?

Eileen.

Löysin lainauksen, joka pysäytti minut tänään. Ehkä koska oli Mabon, eli syyspäiväntasaus, ja vietin sitä ensimmäistä kertaa. Se on kiitollisuuden ja tasapainon juhla, jonka keskeinen teema on irtipäästäminen. Luopuminen on välttämätön osa elämää ja uuden syntymää. Ajoitus ei olisi voinut olla parempi, sillä olen täällä vanhalla talolla pakkaamassa viimeisiä tavaroita ja sanomassa hyvästejä tälle entiselle kodille. Se on ollut vähän raskasta, mutta samalla ihanan rauhoittavaa. Muutoksen aika on tullut, mutta tunnen silti enimmäkseen kiitollisuutta. Jopa siitä muutoksesta.

Make room for the new. The old holds you back. Step out fearlessly, out of that old shell like a baby chick, and leave it behind and face the glorious now with real joy and freedom so anything can happen and there are no restrictions and limitations. How can you expect me to work my wonders and my glories in you and through you when you are still cluttered up with the old? All old misconceptions must go forever to make room for the new.

Tuo lainaus on Eileen Caddyn kirjasta Opening Doors Within. Hän oli kirjailija ja henkinen opettaja Skotlannissa. Hän oli myös ihmeidentekijä, erittäin maallisella tavalla. Hän asui miehensä Peterin kanssa Skotlannin rannikolla paikassa, joka oli vain karua, kuivaa ja tuulista hiekkadyyniä. Maata, jossa ei pystynyt kasvattamaan yhtään mitään. Mutta ruokaa oli saatava, joten hätä keksi keinot. Ja kohta siellä kasvoi 18 kiloa painavia jättiläiskaaleja ja 27 kiloisia parsakaaleja. Ritarinkannukset nousivat kahteen metriin ja ruusut kukkivat lumen keskellä kylmässä Skotlannin talvessa. 

Miten tällainen oli mahdollista? Britannian johtavat maaperä- ja puutarha-asiantuntijat matkustivat Findhorniin tutkimaan ilmiötä. He ottivat näytteitä maaperästä ja analysoivat kasveja. Tulokset osoittivat, että tuosta hiekkaisesta pohjasta huolimatta maaperän ravintoaineet olivat täydellisessä, selittämättömässä tasapainossa. Tiedemiehet joutuivat myöntämään, että biologisesti ja tieteellisesti katsottuna tuo puutarha oli mahdottomuus, ja että pelkkä luomulannoitus ei riittänyt selittämään satoa. He totesivat, että mukana täytyi olla jokin X-factor, outo tuntematon tekijä. Kuten sanottua, miten tällainen on mahdollista?

Kaikki alkoi siitä, kun Peter ja Eileen sekä Dorothy Maclean saivat neljän tunnin varoitusajalla potkut hotellista, jossa omistaja oli vaihtunut ja sukset selvästi menneet ristiin. Heillä ei ollut säästöjä, vain Peterin vanha asuntovaunu. He pakkasivat autoon kolme poikaansa sekä Dorothyn, ja ajoivat Findhorn Bayn asuntovaunualueelle. Ja vähän niin kuin pakon edessä Peter alkoi kaivaa hiekkaan kasvimaata jotta perhe saisi ruokaa. Koska maa oli huonoa, he alkoivat käyttää lannoitteina luonnonmateriaaleja (kuten levää, hevosen- ja lampaan lantaa, olkisilppua, ja muita paikallisia täysin orgaanisia aineita, joita he löysivät ympäristöstä) ja ihan vain luottivat omaan intuitioonsa. 

Dorothy löysi yhteyden luonnonhenkien kanssa meditoidessaan ja uskoi kommunikoivansa heidän kanssa, Eileen taas kanavoi henkistä tukea sisäisesti sillä aikaa kun Peter hoiti raskaat käytännön hommat. Puutarha alkoi tuottaa aivan selittämätöntä satoa. Sana ihmepuutarhasta levisi, ja uteliaita ihmisiä alkoi kertyä paikalle. Ensin puutarhureita ja tiedemiehiä, sitten hippejä, henkisiä etsijöitä ja vaihtoehtoisesta elämäntavasta kiinnostuneita. Osa heistä osti oman asuntovaunun ja jäi pysyvästi. 

Vuonna 1972 toiminta virallistettiin, ja he perustivat Findhorn Foundation -hyväntekeväisyysjärjestön. Vuosikymmenten aikana yhteisö osti koko asuntovaunualueen itselleen ja alkoi rakentaa jotain pysyvää. Tontille nousi ekologisia taloja (muun muassa kuuluisat vanhoista viskitynnyreistä tehdyt talot), omia tuulivoimaloita ja Euroopan ensimmäisiä biologisia jätevedenpuhdistamoita. Tänä päivänä se on yksi maailman tunnetuimmista ja pisimpään toimineista ekokylistä. Vuonna 2004 kuningatar Elisabet II myönsi Eileen Caddylle arvostetun MBE-arvonimen tunnustuksena hänen elämäntyöstään ja palveluksistaan henkisen tutkimuksen ja ihmisyyden hyväksi.

Tuo kaikki tuntuu lähes uskomattomalta. Tosin 60- ja 70-luvuilla tehtiin kaikenlaisia muitakin ihmeitä, ainakin minun mielestä. Samaan aikaan tuo kaikki tuntuu hämmentävän tutulta. Eileen Caddyn tärkein oppi oli hyvin yksinkertainen: Kuuntele sisäistä ääntäsi ja toimi sen mukaan. Henkinen kasvu ei vaadi ulkopuolisia guruja, vaan avain on hiljentymisessä, omaan intuitioon luottamisessa ja pelottomasti nykyhetkessä elämisessä. Kuulostaako tutulta? Niin minustakin. Onnellisen elämän salaisuus kiteytyy juuri tuohon. Tosin voin vain kuvitella miten hyvin nuo "hippiaatteet" upposivat skotteihin silloin aikoinaan.

Mietin miksi minä löysin tuon tekstin juuri nyt, kun olen lähdössä pois. Päästämässä irti vanhasta ja aloittamassa jotain ihan uutta. Ehkä kokeilen Eileenin tekniikkaa omassa puutarhassa ensi vuonna. Ei se ainakaan voi pahentaa tilannetta. Tai ehkä opin soveltamaan hänen ohjetta ihan vain elämässä. Ei riitä että kuulee ääniä, pitää myös osata toimia niiden mukaan.

Para, parempi, paras.

Eilen oli ensimmäinen päivä niin pitkään aikaan kuin vain voin muistaa, kun en tehnyt yhtään mitään. Katsoin tyhmiä videoita YouTubesta ja yhden elokuvan, söin ilman kokkaamista ja vain lojuin. Menin nukkumaan jo kahdeksan jälkeen, ja ihme tapahtui, nukuin kymmenen tuntia! Se tuli kyllä tarpeeseen. En ole oikein saanut nyt nukuttua täällä vanhalla talolla, mikä on kyllä omituista, sillä täällä yleensä nukkuu paremmin kuin missään muualla. Tämä talo on sellainen. Kylä ei, mutta jos muistaa korvatulpat, niin kaikki on hyvin, normaalisti. Jostain syystä tällä kertaa oli toisin. 

Olen viettänyt jäähyväisiä. Omalla tavallani, mutta kuitenkin. En juhli, vaan muistelen ja kiitän kaikkea sitä ihanaa, mitä on ollut. Täällä oli hyvä asua, ja olihan tämä ensimmäinen oikea kotini Suomessa. Rehellisesti sanottuna en uskonut ikinä löytäväni sellaista, ja nyt niitä on kaksi. Ihmeitä tapahtuu, kun antaa niille luvan. 

Täällä kylällä on pieni tyttö, joka rakastaa kiviä yhtä paljon kuin minä. Emme ole koskaan tavanneet, mutta huomenna siihen tulee muutos. Me mennään yhdessä pirunpellolle, tai Paran maalle, mikä on paikan vanhin nimi. Se on sellainen voimakkaan luonnonenergian paikka, täydellinen meditointiin ja maadoittumiseen. Minä pääsen sinne vasta nyt ensimmäisen kerran ja odotan sitä aika paljon. Paran maa on kivipelto korkean kukkulan päällä, yli 150 m merenpinnasta. Mutta se on myös maaginen paikka, joka muistuttaa tahdonvoimasta, luomisesta ja luonnonvoimista, sillä siellä ovat muinainen vesi ja maa kohdanneet ja puhdistaneet samalla paikan energian. Kivissä on vuosituhansia vanhaa pysyvyyttä, sitä sellaista muuttumatonta rauhaa ja ikuista voimaa. Ihmiset, tunteet ja maailma muuttuvat, mutta nuo kivet pysyvät täysin samoina vuosituhannesta toiseen. Tuo Pikku-Parran kivipelto on valtava, elävä ja alkukantainen alttari täynnä luonnon omaa, puhdasta ja villiä alkuenergiaa. Ja koska kivissä on mukana myös tuo vesi-elementti, ja koska paikan poikkeava korkeus tuo ilma-elementin mukaan... Wow. Täytyy toivoa, että pääsen tekemään vielä nuotiopaikalla tulen, tai ainakin polttamaan jonkin loitsun. 

Jos unohtaa kirkon ja pelokkaiden talonpoikien värittämät jutut, para oli noidan luoma ja herättämä apuolento, taikaesine tai energiamuoto. Paran luominen oli siis magian harjoittamista. Se vaati materiaalia, mutta ennen kaikkea omaa tahtoa ja sielun yhteyttä. Para oli fyysiseen muotoon sidottu energiakeskus, jonka tehtävänä oli kerätä vaurautta, onnea tai voimaa omistajalleen. Noidilla on aina ollut huono maine maasta ja paikasta riippumatta, ehkä koska entisaikaan uskottiin, että maailmassa on vain rajallinen määrä onnea ja vaurautta, ja loitsut sen siis heiltä veivät. Tasan ei käy onnen lahjat.

Minusta oli aika jännä huomata, että tuo Parra-nimi tulee niin kaukaa menneestä. Täällä Etelä-Pohjanmaalla ja varsinkin rannikolla uskottiin vahvasti pargaihin (suomeksi paroihin). Parra kantaa tätä nimihistoriaa, se oli nimittäin parojen synnytys- ja piilopaikka. Vanha kansa uskoi, että noidat eivät tehneet paroja kotonaan, missä joku voisi nähdä, vaan kaukana piilossa, joten nuo lohkareikot ja luolat olivat täydellisiä paikkoja tähän salattuun työhön. 

Mitähän me saadaan huomenna aikaan?

Mielin kielin.

Pääsin kuin pääsinkin takaisin kotiin. Entiseen kotiin. Tai siis on tämä tietysti vieläkin minun koti. Mutta niitä on nyt kaksi, tavallaan. Tällä kertaa tuli heti outo olo. En ymmärrä sitä alkuunkaan. Olin kyllä matkasta väsynyt, ja syksykin jostain syystä vaikuttaa tänä vuonna eri tavalla. Piti nollata hetki, koska huomasin olevani synkkä. Se ei ole koskaan hyvä asia. Olen vuosien mittaan löytänyt mitä ihmeellisimpiä kikkoja selvitä elämästä. Kaikki ne ei varmasti tunnu muiden mielestä kovin järkeviltä, mutta minulle ne ovat toimineet. Kuten kuppi kahvia, jos ei millään saa unta, yksi kylmä olut pysäyttämään orastava migreenikohtaus, tai TV-sarjoja taustamölyksi, että pystyy keskittymään, jos on liian hiljaista. Ja jos aivot käy ylikierroksilla, sisäisen äänen sävy muuttuu, ja pää pitää nollata kokonaan, aivan yksin. En tiedä miksi mikään näistä jutuista toimii, eikä sillä niin väliäkään, kunhan toimii. 

Tuntui siltä kuin olisi tullut kotiin pitkältä lomamatkalta. Sellaiselta, jonka ei halua loppuvan. Koti on aina koti, mutta sellainen ihana matka voi muuttaa ihmistä. Niin paljon, että sitten koti ei enää tunnukaan samalta. Sitä ei vain tiedä miksi, koska mikään ei ole muuttunut. Arki on ihan samaa, mutta itse ei ole. Ja jos tähän lisää vielä sen, että aloin ajatella itsestäni kolmannessa persoonassa ja kirjoittaa kirjakieltä blogiin, niin... Joku juttu ei nyt täsmää. Lisäilen hämmentyneenä virheitä, että blogi kuulostaisi taas minulta. Vaikea uskoa, että tämä johtuisi vain Sogno Rosasta, siitä toisesta kodista, en minä siellä niin kauan ollut. Sitten tajusin, että minähän elin kahdessa viikossa kolmen kuukauden matkan. Aamusta iltaan, täysin tekstiin uponneena. Sen takia tuntuu, kuin olisin tullut pitkältä matkalta. Tavallaan tulinkin.

Kirjoitin lähes kaksi viikkoa putkeen, itse asiassa 13 päivää, ja taustalla oli koko ajan joku hölmö dubattu sarja papattamassa italiaa. En ole sarjojen juonta seurannut, mutta selvästi kuunnellut, alitajuisesti. Tänään olin tiskaamassa, mielessä pyöri tokaisu italiaksi, mutta tiesin, että se oli väärin. Sanat ei vain yhtään sopineet siihen ääneen, jonka pään sisällä kuulin, sanamuoto oli selvästi väärä. Sitten muistin, miten se oikeasti kuului sanoa, mikä oli jo itsessään kiva juttu, mutta sen jälkeen vasta kohahti. Yhtäkkiä tajusin, miten tuo italian kieliopin minulle mystisin osio toimii, miten lauserakenne koostuu ja mitä se käytännössä tarkoittaa. Olen oikeasti joskus koittanut opiskella italiaa, mutta se on aina ollut haastavaa. En ollut koskaan hyvä oppilas koulussa, ja italian kieli on yhtä vaikeaa kuin suomen kieli. Kysy vaikka joltain, joka ei puhu kumpaakaan äidinkielenään. Ruotsi on helppoa, espanja on helppoa. Englantikin on helpompaa kaikkine poikkeuksineen. Enkä väitä, että osaisin mitään niistä kunnolla, mutta jos olisin löytänyt itselleni oikeanlaisen motivaation, niin olisin oppinut ne helpommin. Italian kielen osaamiseen minulla ON oikeanlainen motivaatio, mutta silti se on todella vaikea oppia. Ja nyt sitten, ihan vahingossa taustamölyä kuunnellessa, olin jotenkin mystisesti oppinut sitä, aivan kuin vahingossa. Melko varmasti ymmärrän nyt paljon enemmän, kun minulle puhutaan italiaksi. Myöhemmin tajusin myös, että se alkuperäinen lause, jonka tiesin varmasti vääräksi, oli itse asiassa aivan oikein. Se oli vain käskymuoto, jota en onneksi silloin tajunnut, koska siitä seurasi niin huikea kieliopillinen oivallus. Pään sisällä en vain huomannut sitä huutomerkkiä siinä perässä.

Juhlia.

Oikein arvattu, en ole vieläkään tehnyt mitään muuta kuin kirjoittanut. Nyt 20 lukua ja yli 100 sivua myöhemmin mikään ei ole muuttunut. Paitsi että ulos oli tullut syksy. Kuinkahan kauan minä olen istunut tässä koneella? Ilmeisesti 11 vuorokautta. Joskus muistanut syödä vähän ja välillä nukkunut sohvalla. Eikös tämä ole juuri sellaista todellista sankaruutta ja työhönsä sitoutumista? Vaiko sittenkin pakkomielteinen addiktio ja itsekidutusta?

Sain minä yhden Donna Leonin kirjan kyllä luettua loppuun. Vielä en aloittanut uutta. Olen myös vähän pakannut tavaroita, koska viikonloppuna yritetään taas mennä vanhalle talolle. Siellä minua odottaa tavaroiden raivaus, seinien maalaus ja anoppi. Ja melkein aito Venetsian juhla, jonka vietän todennäköisesti taikapuuni kanssa, sillä yhdistän siihen myös Mabon-noitajuhlan. Se on oikeasti syyspäiväntasauksen aikaan, eli 23. syyskuuta, mutta olen silloin todennäköisesti jo takaisin kotona.

Syyskuun ensimmäisenä sunnuntaina on Venetsiassa Regata Storica, eli ne oikeat "venetsialaiset". Upea historiallinen kulkue, jossa renessanssiasuiset paikalliset lipuvat Canal Grandella 1400-luvun tyylisissä veneissään, ja sitten vielä soutukilpailut. Olisi niin mahtavaa päästä paikan päälle katsomaan, mutta pitää tyytyä Rain tarjontaan, jos sen vain saan Suomessa näkymään. En voi käsittää miksi täällä Sulkavalla ei noteerata tätä juhlaa, täällähän soutukilpailut on iso juttu muutenkin. Pitää varmaankin huomauttaa asiasta kunnanjohtajalle. Sulkavalla, niin kuin muuallakin Suomessa, on ainoastaan niitä mökkikansan läksiäis-venetsialaisia. Toisaalta, kyllä venetsialaisetkin varmasti juhlisivat, jos sieltä turistit lähtisivät ja jättäisivät kaupungin viimein vain heidän omaan käyttöönsä, niin kuin tapahtui COVIDin aikaan.

Tämä Mabon-juhla on minulle vielä aivan uusi. Se on noitien kiitosjuhla, ja siihen liittyy vahvasti syöminen. Sen minä kyllä jo osaan! Juhlassa on kyse tasapainosta, sadonkorjuusta ja kiitollisuudesta, ja se ihan selvästi sopii täydellisesti myös vanhan talon tunnelmaan, maalaamiseen ja tavaroiden raivaukseen. Teen taikapuun alla muutamia loitsuja, jotka sitten olisi tarkoitus vapauttaa joen virran mukaan. Ehkä pyydän tasapainoa, jolla tasoittaa kirjoitusaddiktion ja normaalin elämän välinen kuilu. Katsotaan kuinka käy.

Hän.

Ihmisen mieli on kyllä kummallinen. Olen tämän viikon vain kirjoittanut, aamusta iltaan. Ja tällä kertaa tuo ei ole pelkästään sanonta, sillä olen todellakin käynnistänyt koneeni heti ensimmäisenä, jo ennen aamukahvia. Skippasin aamuiset Venetsiareissuni Guido Brunettin seurassa, ja kirjoitin vain. Aluksi lopetin siinä vaiheessa, kun aurinko alkoi laskea ja huoneeseen tuli pimeä, mutta sitten ihana puoliso kiinnitti kattoon hyvin toimivan lampun, joten enää pimeyskään ei voinut minua pysäyttää. Ainoastaan väsymys sai lopettamaan, olen niin uppoutunut siihen tarinaan. Se on käsittämätöntä. Haluaisin ajatella, että teksti on vain yksinkertaisesti niin hyvää, etten voi lopettaa, mutta syynä taitaa olla enemmänkin se tarinan tuttuus. Sehän on oma matkakertomukseni vuosien takaa. Olen elänyt sen kaiken, ja myös muistan sen kaiken hyvin elävästi.

Tänään kuitenkin huomasin, että liika on liikaa. Päänsisäinen keskustelu, se mitä monet kutsuvat ajatteluksi, oli muuttunut hän-muotoon. Ilona nousi ja laahusti väsyneenä keittämään kahvia. Hän kiroili menneisyyden Ilonalle, joka oli jättänyt tiskaamatta illalla. Hän haki maidon jääkaapista ja muistutti itselleen, että sitä pitäisi hakea lisää. Kuka ajattelee itsestään kolmannessa persoonassa?! Selvästi aika pitää taukoa.

Nyt kun olen viettänyt nämä viimeiset lämpimät päivät nenä kiinni koneen näytössä, tietenkin tänään ilma kylmeni. Ja ensi viikolla sataa. Tyypillistä. Ehkä Universumi yrittää kertoa, että voisin esimerkiksi jatkaa tätä pahasti kesken jäänyttä muuttoa, tai lähinnä tavaroiden purkamista. Talo on edelleen täynnä pahvilaatikoita ja epämääräisiä kasoja. Minulla on sellainen ihmeellinen kyky olla huomaamatta sotkua, silloin kun olen täysin keskittynyt kirjoittamiseen. En huomaa silloin edes nälkää, joten mikään ympäröivä ei todellakaan haittaa. Onneksi mies kysyy päivittäin, että olenko muistanut syödä. Ja että onko kissa saanut ruokaa. Sen minä kyllä muistan ruokkia, Papu pitää siitä ihan omatoimisesti huolen. Se käy pökkimässä jalkojani, ja jos se ei auta, niin hän hyppää näppäimistölle näreissään ja huiskii hännällään naamalle.

Mutta nyt on ihan hyvä. Tauko tulee tarpeeseen. Osaisinkohan olla yhden päivän tekemättä yhtään mitään? Vahvasti epäilen, mutta voihan sitä aina yrittää.