Tammikuu.

Pahoittelen heti alkuun, jos tekstini on taas ADHD-painotteista, mutta sattuneesta syystä aihe on ajankohtainen. (Siis minulle, mutta ehkä myös monelle muullekin.) Tämä ADHD-diagnoosi on auttanut minua näkemään itseni ihan toisin. Myös ne huonot puolet tulivat esiin kivuliaan selvästi, mutta samalla nyt kuitenkin ymmärrän, että ne ovat vain asioita. Käytöstä, reagointia, opittuja tapoja. Minä itse en ole huono puoli. Siinä on suuri ero. Ja kaikesta VOI oppia pois. (Sata vuotta sitten opitut jutut ei vain katoa ihan niin helposti kuin toivoisi, mutta teen parhaani.) 

Tuon elämäni mullistaneen lääkkeen ansiosta pidän ihmisistä enemmän, ja näen myös muut ihmiset uudella tavalla. Olen aina ollut hyvä ihmistuntija, mutta nykyään myös se ihmisen mukana tuleva suurempi kuva näyttäytyy paljon selkeämmin. Sanat, teot, eleet - kaikelle on jokin selitys. Jokaisella on menneisyys, jokaisella on tunnetilat ja jokaisella on asioita, joita ei halua näyttää ulospäin. Me kaikki olemme mysteerejä, ja jos hyvin käy, huomenna ihan uudenlaisia. Ei ole tarkoituskaan päästä jyvälle toisista ihmisistä, se olisi mahdotonta. Tarkoitus on päästä jyvälle siitä, mitä itse on.

Tämä siis vain pohjustuksena sille, että haluan jakaa pari tammikuun (vain löyhästi aiheeseen liittyvää) ajatusta ja niistä tulleet oivallukset.

1. Onko tästä hyötyä vai haittaa?

Kun kysyy itseltä tuon lauseen, saa ratkaistua lähes minkä tahansa pulman. En tiedä mistä minä tuon lauseen nappasin mukaani, mutta se on loistava! (Ehkä joku artikkeli, video, koulutus, Abraham... Who knows.) Esimerkiksi, jos pitää tehdä mikä tahansa asia, tuo on paras kysymys. Samoin, jos aikoo jättää jonkin asian tekemättä. Tai jos pitää tehdä valintoja. Tai kun syö jotain. Tai juo. Tai kun puhuu toiselle. Varsinkin, kun puhuu toiselle.

Vanha ystäväni Joona kokeili kerran sellaista, että sanoo pelkästään hyviä asioita. Eli ei päästä suustaan mitään negatiivista. Joona yritti kai jo silloin kertoa minulle, että ihan kaikkea ei aina tarvitse sanoa ääneen. (Huomio, jonka olen vasta tänä vuonna täysin ymmärtänyt.) Olen aina ollut sitä mieltä, että parempi, kun sanoo suoraan, koska itsekin haluan kuulla asiat ilman välikäsiä, ja ehkä sen takia olin epäileväinen tuolle kokeilulle. Vaan eihän se tarkoita, ettei ikävistä asioista voi puhua ollenkaan. Pitää vain puntaroida, että voiko asian ilmaista positiivisesti. 

Tämä ihana kysymys auttaa tuohonkin. Jos ehdottomasti haluaa sanoa suoraan, niin miettii vain, että onko tästä hyötyä vai haittaa. Joku ilahtuu, kun hänelle huomauttaa, että etuhampaassa on pala tomaatinkuorta, tai jos hameen helma on jäänyt sukkahousun sisään ja paljastaa koko takapuolen. Se voi olla toiselle noloa siinä hetkessä, mutta silloin asian sanomisesta on hyötyä. Mutta jos sanoo, että lihavat ihmiset keltaisissa vaatteissa sattuu silmiin, se ei välttämättä tuota hyötyä kenellekään. Se kirkkaankeltainen mekkohan saattoi olla ainoa asia, joka teki tänä aamuna iloiseksi, vaikka puntari masensi mielen. Myöskään virheistä huomauttaminen ei hyödytä ketään, varsinkaan jälkikäteen, vaikka niistä voikin oppia. Sekin on prosessi, johon tarvitaan oma oivallus. Ongelmista puhuminen taas voi hyödyttää paljonkin, jos tarjolla on siihen mahdollinen ratkaisu. 

Lyhyesti: Tuhoa mahdollisimman vähän, auta mahdollisimman paljon.

2. Arvosta ensin itseä. Ja sitten kaikkea muuta.

Olen tullut siihen tulokseen, että nimenomaan tuossa järjestyksessä se menee. Se, että arvostaa itseä, ei oikeuta kohtelemaan muita huonommin. Päinvastoin. Koska jos oikeasti arvostaa itseään, on paljon vaikeampaa olla toiselle muuta kuin hyvä. Vaikka tilanne olisi mikä, niin aika harva oikeasti saa hyvää mieltä siitä, että satuttaa toista. Yleensä se kumpuaa jostain omasta pahasta olosta, sitä ehkä haluaa antaa samalla mitalla takaisin. Se ei kuitenkaan vähennä omaa pahaa oloa, joskus jopa lisää sitä. Jos ihan ensimmäisenä keskittyykin omaan hyvään oloon, sitä voi sitten ihan rauhassa antaa samalla mitalla muillekin. On tutkittu, että toiselle hyvän mielen tekeminen tuottaa myös itselle enemmän hyvää mieltä, kuin jos vain hemmottelee itseään. 

Jos tämä kaikki tuntuu sinulle itsestäänselvyydeltä tai yleistiedolta, niin voin kertoa, että ADHD-päässä niin ei ole. Kun tulee sata ärsykettä sekunnissa, niin sitä yrittää vain selvitä päivästä ilman suurempaa draamaa. Kun pää on täynnä keskeneräisiä asioita ja tekemättömyyttä, ja kun käy keskusteluja mielessä läpi yhä uudelleen ja uudelleen ja uudelleen, sitä väsyy. Huomio ei aina riitä huomaavaisuuteen. 

Ei kannata erehtyä luulemaan, että minä jotenkin nyt lääkkeen ja oivalluksien voimasta hanskaisin tämän kaiken, tai että edes luulisin niin. Those who can - do, and those who can't - teach. Jatketaan harjoituksia.