Huomasin kauhukseni, että edellisen kerran kirjoitin blogiin huhtikuussa. Viime vuonna, yhdeksän kuukautta sitten. Siinä ajassa olisi voinut saada jo lapsen. Tätä voi kai jo sanoa laiminlyönniksi tai heitteillejätöksi. Ja nyt en tiedä mistä aloittaa. En ainakaan siitä, että lupaan parantaa tapani. (Never gonna happen.)
Aloitetaan ihan A:sta. Nimittäin ADHD:sta, joka minulla diagnosoitiin. Näin jälkiviisaana voi sanoa, että ei pitäisi olla yllättynyt kaikkien kymmenien muuttojen jälkeen. Ja myllerryksen. Ja kaksi vuosikymmentä kestäneen ahdistuksen. Ja ympärivuorokautisen levottomuuden. Ei ihme, etten ole osannut sitoutua, en ihmisiin enkä paikkoihin. Luulin aina, että ADHD tarkoittaa ylivilkkaita poikalapsia. Ja niinhän se pääasiassa on ollutkin. Vasta viime vuosina on tajuttu, että samainen aivotoiminnan poikkeavuus saa tyttölapset toimimaan täsmälleen päinvastoin; ahdistumaan, masentumaan ja pahimmassa tapauksessa vetämään ranteet auki. Tämä on kaikki minulle vielä kovin uutta ja vierasta, yleistän kun vasta opettelen. Varmasti jokainen yksilö sukupuolesta ja iästä riippumatta reagoi eri tavalla. Mutta näin oman navan kautta ajateltuna - tämä on se syy miksi minun elämässä on niin moni asia jäänyt kesken, tai vaihtunut. Se sisäinen levottomuus ja ahdistus sai siis selityksen ja nimen. Vaikka ensin vastustin lääkettä, minulle suositeltiin edes sen kokeilemista. Joten kokeilin.
Neljä asiaa muuttui.
1) Minua ei enää ahdista. Olen tavattoman onnellinen ja huomaan sen, joka päivä. Olen empaattinen, myös ihmisille. Aivan kuin minulla olisi nyt jotenkin enemmän aikaa sille, että pidän ihmisistä. Ihmisvihaaja on poissa. Ehkä lopullisesti.
2) Pidän nykyään myös itsestäni. Yhtäkkiä tajusin, että minä en olekaan huono, kun en ole saavuttanut epärealistisia tavoitteitani, tai jos asiat ovat jääneet kesken, tai jos minulla on ollut vaikeuksia toimia meluisassa ympäristössä. En enää syytä itseäni siitä, etten saa mitään aikaan. Osittain koska ymmärsin, ettei se ole laiskuutta (minulla nyt vaan on tällainen erilainen ominaisuus), mutta pääasiassa siksi, että...
3) Saan ihan älyttömän paljon aikaan. Asioita tulee valmiiksi. Kun kävelen toiseen huoneeseen, en unohdu tekemään jotain muuta. Ja jos minut keskeytetään, pystyn toimimaan järkevästi ja sitten vain palaan takaisin sen ensimmäisen asian pariin, eikä se ole sen suurempi ongelma. Flow ei katoa, jos kuulen ulkoa ääniä. Luovuus ei katoa, vaikka menen välillä syömään.
4) Meidän kodissa on rauhallista. Minä olen rauhallinen. Itse en tätä eroa huomannut, mutta mies huomasi, heti. Koti on taas koti, jossa voi ladata akkuja, ei suorittamisen paikka. Myös minulle.
Diagnoosi oli siis kaikesta päätellen oikea. Kiitos tästäkin rakkaalle Läpälle, joka asiasta minulle ensimmäisenä mainitsi, hän sen huomasi. ADHD:sta löytyy varmasti myös syy siihen, miksi en kirjoittanut koko viime vuonna oikein ollenkaan. Tässä on joutunut miettimään aika monta asiaa uudelleen, uudelta kannalta. Sanoin jo vuosia sitten, että tämä mies mullisti elämäni. En vielä silloin tiennyt kuinka oikeassa olin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti