Kaveri joutui sairaalaan. Hän tuli rappuset alas kantapäälleen ja jalka vähän venähti. Menin häntä sairaalaan vastaan, koska tyyppi on ollut täällä vasta kuukauden. Olisi kamala joutua tuollaiseen paikkaan yksin. Näin jälkeenpäin ajatellen en ole varma mitä oikein itsestäni kuvittelin. Minä en ollut koskaan käynyt kyseisessä sairaalassa. En puhu lainkaan paikallista kieltä. Minulla ei ole minkäänlaista osaamista lääketieteestä edes Suomessa. Mutta jotenkin sisäinen pelastaja heräsi taas ja ryntäsin auttamaan ystävää hädässä kesken työpäivän sen suuremmin asiaa miettimättä.
Löysin ensiavun, mutta en ystävääni. Kirjoitin lapulle hänen nimensä, täti tarkasti koneelta ja totesi, että ei ole täällä. "Taksi tulee tuonne" hän sanoi ja osoitti ovea. Odottelin tovin pihalla, kunnes näin yhdellä jalalla loikkivan kaverin nousevan autosta. Autoin hänet sisälle. Virkailija ojensi aikaisemmin kirjoittamani lapun ja pyysi henkilötunnusta. Saimme kaverille pyörätuolin, ilmeisesti jo ensimmäisen maailmansodan ajoilta. Hän pääsi tapaamaan lääkäreitä heti. Tässä vaiheessa huomasin, että ystäväni nimi oli mystisesti muuttunut virallisiin papereihin. Ilmeisesti virjailija ei ollut saanut selvää käsialastani. Huoneessa toimi useita lääkäreitä yhtä aikaa, hoitaen useita potilaita. Se näytti pieneen huoneeseen tungeltulta ensiavulta, ilman mitään laitteita. Minä pojotin mukana, olin jatkuvasti jonkun tiellä. Koipi kuvattiin. Sitten mentiin taas lääkärihuoneeseen. Kantapää oli murtunnut, pahasti. Kaveri joutui jäämään sairaalaan. Ehkä leikkaus edessä. Olimme molemma tyrmistyneitä. Ajatus leikkauksesta on huomattavasti pelottavampi siinä ympäristössä.
"Are you the wife or the girlfriend?" lääkäri kysyi. "I am the friend-friend" minä vastasin. Hän ei kiinnittänyt sanoihini huomiota. Nyt menet kotiin ja tuot lääkkeet ja vaatteita, hän jää tänne. En tiedä kumpaa meistä pelotti enemmän, minua vai ystävääni. Selitin lääkärille, että en tiennyt missä koti on. Lääkäri ojensi kynän ja paperia. Kaveri piirsi kartan, kirjoitti osoitteen ja listan tavaroista, joita hän tarvitsisi ja mistä ne löytäisin. Samaan aikaan jättiläishoitaja väänsi pojan jalan oikeaan asentoon. Kasvoista näin, että nyt muuten tuntui... Minuunkin sattui.
Ryntäsin ulos metrosta ja pysäytin tytön kysyäkseni neuvoa, koska paikka oli uusi ja karttani piti sisällään kolme viivaa, yhden rastin ja yhden kirjaimen, jonka merkitys jäi minulle epäselväksi. Tyttökin oli vasta muuttanut, mutta puhelimen navigaattori ohjasi meitä oikeaan suuntaan. Hän kehotti minua jatkamaan matkaa eteenpäin. Myöhemmin pysäytin miehen, joka tiesi kyseisen kadun. "Minä olen menossa sinne myös." Liityin seuraan. Mikä talo se on? Kerroin. "Minäkin asun siinä talossa." Täällä sama talo tarkoittaa neljää eri taloa, joilla on sama nimi. Mikä numero? Kerroin. "Minäkin asun siinä numerossa!" Luulin jo hetken, että tyyppi pilkkasi, mutta kirjain numeron perässä oli kuitenkin eri. Sain opastuksen oikeaan paikkaan, löysin listan tavarat nopeasti ja ryntäsin takaisin sairaalaan.
Tässä vaiheessa ilta oli jo aika pitkällä, koska jouduin vaihtamaan metroa molempiin suuntiin. Kun pääsin takaisin sairaalaan, yritin löytää kolmanteen kerrokseen, koska lääkäri kertoi vievänsä ystäväni sinne. Vartija ei ollut samaa mieltä kanssani. Kolme lääkäriä hänen vieressään osallistuivat keskusteluun myös ja mielipide oli selkeän yksimielinen, et voi mennä sinne enää. Mutta minun täytyy päästä sinne nyt heti, lääkäri käski minun hakea ystäväni lääkkeet. Hän odottaa minua, kolmoskerroksessa! "Mikä sen lääkärin nimi on?" No helvetistäkö minä tiedän! Mutta minä menen sinne nyt, okei?! Korotin ääntä, mikä ei oikeastaan ole minunlaisen arkalaisen tapaista, mutta nyt oli kyse ystävästäni. Miehet katsoivat toisiaan ja mumisivat jotain. "No tule sitten tänne..." yksi heistä murahti ja lähdin seuraamaan heitä.
Hississä kävi ilmi, että he olivat juuri tämän saman osaston lääkäreitä, yövuorolaisia. Kaveri löytyi, pomokin oli jo paikalla. Lähtiessämme pomo ja tämä alakerran suuri turvamies keskustelivat kiivaasti. Minut piti päästää vielä takaisin hetken kuluttua. Sain luvan, mutta vain koska pomoni maksoi siitä. Ensin en ymmärtänyt tilannetta, koska se oli niin kertakaikkisen absurdi. "Annoitko sinä rahaa tuolle miehelle, että pääsen takaisin sisälle?" kysyin pomolta. "Joo. Mutta hän kyllä muisti sinut muutenkin." Ihme juttu.
Ilmeisesti tämä on aivan normaali käytäntö täällä. Vierailuajat ovat sitä joustavammat, mitä avoimempi lompakkosi on. Ja koska minä en tätä tietenkään tiennyt, nostin tullessa vain kamalan metakan. Oletan päässeeni sisään aikaisemmin vain, koska nämä miehet ymmärsivät, että tuo tyyppi ei kyllä maksa mitään. Ja rehellisesti sanottuna, en olisi maksanut vaikka olisin tästä tiennyt. Kun tulin takaisin, turvamies iski silmää. No hard feelings.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti