Ennen Italian matkaani tapahtui jotain merkittävää. Olen varma, että juuri tämän vuoksi matkani meni niin kuin meni. Ainakin siis minun pääni sisällä. Pari päivää ennen lomalle lähtöä luokseni tuli sohvasurffari U.S.A:sta.
Olen sillä tavalla outo, että en oikein pidä vieraista. Varsinkaan niistä, jotka tunkevat kotiini, erityisesti pyytämättä, tai herranjumala edes ilmoittamatta tulostaan etukäteen. Aatulla oli joskus sellainen paha tapa soittaa ja kysyä (eli ilmoittaa), että "Ootko kotona, avaa jo ovi." Joka kerta asiasta räpätin, mutta nämä vierailut loppuivat vasta sitten, kun yksi päivä en vain avannut ovea, vaikka kotona olin. Suomalainen mies on oppiva otus.
Ja juuri tämän ominaisuuteni vuoksi oli hyvin erikoista, että ihan itse otin yhteyttä tähän täysin tuntemattomaan sohvasurffariin, joka etsi majapaikkaa Bukarestista. Olen ollut CouchSurfer jo vuosia, mutta minä en ikipäivänä tee mitään sellaista. Pyyntöihin vastaan kyllä myöntävästi, jos vain mahdollista, mutta että itse yllyttäisin kylään... Ennen kuulumatonta. Kun näin sen lyhyen viestin ja pipopäisen parrakkaan hahmon kuvassa, jostain syystä tuli valtavan voimakas tunne siitä, että minun on aivan ehdottomasti tavattava tämä ihminen. Itse asiassa en varsinaisesti tarjonnut yöpaikkaa, kirjoitin vain, että olisi kiva tavata, mutta jotenkin hän sitten itse kutsui itsensä sohvalleni. Sain töistä vapaata ihan sitä varten, että voin kierrellä vieraani kanssa edes yhden päivän.
Yksityiskohtiin menemättä (koska syyt ovat niin henkilökohtaisia - ei minulle, vaan hänelle) tuo 24 tuntia parrakkaan vieraani seurassa mullisti aika lailla koko kaiken elämässäni. Muutama vaikuttava keskustelu, nukahtaminen, ja se suunnattoman voimakas tunne. Ja sitten ne satunnaiset kommentit ja tapahtumat, jotka (ehkä hänen tietämättään) osui ja upposi. Olin todella hämmentynyt. Silmät aukesivat. Se oli varmasti opettavaisin vuorokausi pitkään aikaan. Nyt on vaikea miettiä tuota ilman, että pala nousee kurkkuun, mutta samalla sain valtavan voiman ja selkeyttä omaan elämääni. Ja osittain tästä syystä Italian matkasta tuli aivan toisenlainen, kun odotin. Yhtäkkiä tajusin, että minun pitää käydä sanomassa hyvästit Marcolle ja Venetsialle, päästää irti muistoista, jotka jarruttavat minua jatkuvasti. Oli pelottava huomata miten paljon joku voi hallita elämääni olematta enää elämässäni. Oli aika ottaa valta takaisin. Tämän minä ymmärsin tuon lyhyen vierailun aikana. Ja uskoakseni onnistuin tavoitteessani aika hyvin. Povero Marcon valtakausi on loppunut. Ehkä minä nyt pystyn kirjoittamaan sen kirjan loppuun. Ja käymään vaikka ihan oikeilla treffeillä.
Kun saatoin tyypin rautatieasemalle, tuntui kuin rakas ystävä olisi lähtenyt. Hän ei ottanut minulta mitään pois, mutta palautti valon ja äänen. (Myös kirjaimellisesti, sillä hän vaihtoi kylppäriin lampun ja korjasin soittimen.) Ihana ihminen. Ja kun seuraavana päivänä matkasin Italiaan, tein sen aivan uudella asenteella.
Sinne meni. Toivon todella, että nähdään vielä uudestaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti