Kihlajaiset.

Minulla on musta sormus, jonka ihana poikaystäväni toi minulle käydessään Irlannissa. Pidän siitä paljon, vaikkei sillä sen suurempaa merkitystä ole, se ihan vain muistuttaa tyypin olemassaolosta. Sitten minulla on toinen sormus, sellainen fiiliksen mukaan väriä vaihtava. Vieressäni istuva Anza siitä aina tarkkailee ahdistukseni tasoa. Fiilikseni menevät yleensä indigonsinisestä turkoosinvihreään. Anza on aina musta. 

Irlannissa myydään hyväntuoksuista käsirasvaa pinkissä tuubissa. Vaikka se on selkeästi suunattu pikkuprinsessoille, minäkin sitä käytän, koska se tekee käsistä ihanan pehmeät. Eilen rasvasin kädet, kun oli hiljainen päivä. Otin tietysti sormukset pois ja asetin ne näytön viereen korokkeelle. Ne näyttivät jotenkin hienoilta, kaksi mustaa sormusta siinä sulassa sovussa, joten päätin ottaa päivän kuvan blogiini. (Siihen toiseen, corkandbeyond.blogspot.com.) Se meni samalla Instragramiin. Sitten lähdin lounaalle.

Iltapäivällä avasin puhelimen. Se oli täynnä onnitteluja. W-what...? Kävi ilmi, että olin mennyt kihloihin. Kauhu lisääntyi ymmärryksen mukana. Mitä minä menin tekemään?! Nolona laitoin viestin poikaystävälle. Tuota. Älä suutu... Mutta aika moni luulee nyt, että me on menty kihloihin. Se oli ihan vahinko, pahoittelen. Että näin. EI NÄIN. Minun pitää todellakin harjoitella sosiaalisen median käyttöä, ja ehkä kerrata valokuvauksen säännöt. 

Tämä oli kyllä hyvä muistutus siitä, että kaikki ei aina ole sitä miltä näyttää. Ja että minun kannattaa vähän miettiä mitä sinne internettiin laittaa.

Epäkihlat.

P.S. Poikaystävä vain repesi. Muistin taas, että olen löytänyt aarteen.