Koolla on väliä.

Kävin joku aika sitten tutustumassa erääseen valtavaan ostoskeskukseen. Älyttömästi erilaisia kauppoja ja yksi Villi Länsi lapsille. Ostin ruokakaupasta banaanin, koska tuli ihan nälkä siinä kesken shoppailujen. Otin tietysti sen suurimman, niin kuin ahneen tapoihin kuuluu. Istahdin sisäsuihkulähteen reunalle ja huomasin, että jotain outoa hedelmässäni nyt oli. Ja kun sen takkia aloin purkamaan, jättibanskun sisältä paljastuikin kaksoset - ällistyttävää! Se oli hirmu huvittavaa, kunnes yritin syödä mokomaa. Totesin välittömästi, että koolla todellakin on väliä. Kamalan vaikea projekti.

Minun tuurilla siihen viereeni sattui tietysti tulemaan ne ilmeisesti Romanian ainoat hyvännäköiset miehet... Evästauossani ei ollu siihen mennessä ollut lähes mitään tavallisuudesta poikkeavaa, mutta koska molemmat miehet kirjaimellisesti pysähtyivät tuijottamaan minua, kun tungin tuplabanaania suuhuni, myös blondi ymmärsi, että tämä tosiaan saattoi kaksimielisiin silmiin näyttää vähintäänkin irstaalta.

Joo moro ei mulla muuta.

Minuna olemista.

Olen syventynyt kirjoittamaan. Olen niin syvällä siellä jossain, etten tiedä onko aamu vai ilta. (Kesällä ei voi koskaan tietää, kun aina on valoisaa.) Ovikello soi katkaisten horrokseni. Menen avaamaan. Telon itseni ovella, koska en huomaa, että turvaketju on vielä kiinni. Saan oven auki. Mies kertoo tulleensa korjaamaan minun parvekkeen oven. Tuijotan tyhjää, en millään keksi sanoille merkitystä. Ymmärrän sanoa, että olen vain kotivahti. Väliaikainen asukki. "Onko sinulla siellä kuitenkin parvekkeen ovi?" On... Päästän miehen sisään. Potkin nolona vaateröykkiöitä ja laukkujani parvekkeenoven edestä ja kerron tulleeni tänne evakkoon, koska oma koti on remontissa. Vesivahinko. Lukkomiestä naurattaa, hyväntahtoisesti. Ei vesivahinko, vaan tavarani. Tai minä. Selvästi hän on nähnyt pahempaakin. Epähuomiossa katson itseäni peilistä. Voi herranjumala mitä minulla on päällä! Toivon, että lukkomies on nähnyt pahempaakin. "Eihän sulla sattuis olemaan vasaraa?" On kyllä, mutta se on autotallissa muiden tavaroiden kanssa. "Siis mahdatko tietää onko sillä sun kaverilla vasaraa täällä?" Ai... En kyllä tiedä. Mutta vahvasti epäilen. Mies hakee oman vasaran autosta ja irrottaa oven saranat. "Oletko sinä täällä vielä pitkään? Pitää käydä hakemassa uudet osat." No ainakin heinäkuun puoliväliin. "Niin ihan nyt tätä iltapäivää ajattelin." Juu. Olen täällä koko päivän... Tässä vaiheessa ymmärrän, että on aamupäivä. Moneltako mahdoin herätä tänään? Olen istunut koneella jo tuntikausia. Selitän, että olen vähän sekaisin ajasta, koska kirjoitan. Uskon, että jotenkin sillä on yhteys myös kaikkialla oleviin vaatteisiini. Ja eikös kirjailijat ole aina vähän outoja. Minä olen melkein kirjailija. "No sehän selittääkin sitten kaiken. Palaan asiaan." Mies menee menojaan. Istun alas laskemaan kuinka moni asia olisi voinut mennä paremmin, jos olisin ollut edes vähän enemmän läsnä tässä ulottuvuudessa. Mielessä pyörii vain sanat: Ally McBeal.

Iltapäivän vierailu sujui huomattavasti paremmin. Olin ehtinyt vaihtaa vaatteet ja pystyin jo muodostamaan ymmärrettäviä lauseita. Ymmärsin kaikki kulemani lauseet ensimmäisellä kerralla. Ihailin akkuporakonetta. Katselin, kuinka lukkomies rakensi rikkinäisestä ovesta ehjän. Sitä oli hauska seurata. Opin uutta, sillä en tiennyt miltä ovi näyttää kahvan alta. Kerroin, ettei minun kodissa ole ovia tai ikkunoita, siis tuollaisia tavallisia. On panssarilasia ja sellainen raskas kellarin ovi. Mies vilkaisi minua taas kulmiensa alta. Tulin siihen tulokseen, että kannattaa olla jo hiljaa. Täsmälleen tämä on syy siihen, miksi en poistu kirjoituspäivinä asunnostani. En tapaa ketään, enkä puhu kenellekään. Se on kaikkien kannalta parempi niin.

   

Sunnuntai (maanantaina).

Heräsin pomon lähettämään tekstiviestiin. En ollut muistanut ilmoittaa tuntejani, eli ilman tuota viestiä olisi jäänyt palkka saamatta. Juuri ennen joulua. Nice... Asensin uuden selaimen koneelle, mutta siltikään en saanut yövuoroja lähetettyä. Vika on siinä ohjelmassa. Nöyränä soitin Emmalle, joka onneksi oli kotona ja löysi koneeltaan vaaditunlaisen selaimen, jolla sai tuntini lähetetty. Jäin ison palveluksen velkaa.

"Otitkohan sä vahingossa mun maidon?" kysyi poika kaupan kassalla. Hölmistyneenä kurkkasin kauppakassiin, johon yhä tavaroita tungin, ja äärettömän nolona ojensin maitopurkin takaisin pojalle. Päiväni siis alkoi tällä tavalla. Tulin kotiin, lukitsin oven ja päätin, etten mene ulos ennen huomista.

Eilen nukuin pommiin. Minä en tee ikinä niin. Olen aina ajoissa. Kiskoin vaatteet päälleni ja ryntäsin ulos. Jäi suihkut ja aamupalat väliin, ei ehdi. Matkalla huomasin, että unohdin silmälasit kotiin. U-käännös ja nolo soitto töihin, minä myöhästyn nyt vähän... Näytin hirvitykseltä ja huohotin, mutta ehdin kuin ehdinkin juuri ajallaan töihin. (Tosin en 15 vaille niin kuin normaalisti, että saa ohjelmat auki ennen virallista työaikaa.) Työkaveria lainatakseni 'tukka oli kuin kissan imeke' ja nälkä kurni mahassa, kunnes Pätkä tuli töihin iltavuoroon ja toi kiinalaista mukanaan. Jäin ison palveluksen velkaa.

En tiedä onko se väärät ruokatottumukset vai unet vievät kuskikakkiaiset vai ihan vaan yleinen stressi, mutta tuntuu kuin jotenkin ote lipsuisi. Nämä vapaapäivät tulivat kyllä eritysen tarpeeseen. Nikkaroin sohvapöydän valmiiksi, se helpotti vähän. Mutta ehkä parempi, että jättää tapetoinnit parempaan päivään.

Olen saanut aivan ihania luukkuja joulukalenterista. En vain tiedä keneltä ne ovat, koska rullat menivät sekaisin ja näköjään harva on laittanut nimensä mukaan. Sanomaahan se ei tietenkään vähennä, nuo luukut ovat aivan ihania.

Jos nyt sitten vaan menisin olemaan paikallani, että pärjäisin päivän loppuun. Mukavaa viikon alkua!