Minäpäs.

Nyt rikon kyllä varmasti jonkun itsekeskeisyyden ennätysrajan, mutta lainaan omaa tekstiäni. Se liittyy niin vahvasti siihen mitä aion sanoa sitten seuraavaksi. Pahoittelen kovasti, mutta niin kuin olen ennenkin sanonut: oma napa, paras napa. (Lainasinko minä juuri itseäni pohjustaessa sitä, että aion lainata itseäni? Syvä huokaus.) Kirjoitin eilen oivalluksesta, joka liittyy minuun ja parisuhteisiin:

Minä varmasti olen tosi hankala, jos yrittää pitää minun normaalina ihmisenä. Laittaa sellaisiin normaaleihin lokeroihin. Mutta jos näkee sen mitä minä oikeasti olen - taiteellisuuden, herkkyyden, tunteiden vivahteet ja elämän värien sävyt. Jos ymmärtää kaikki ne eri maailmat joissa matkaan pääni sisällä, kun ajattelen tai kirjoitan... Silloin kaikki on hyvin. Silloin mikään ei ole hankalaa.

Tänään maalasin taas alakerran seinää ja sain uskomattoman jälkioivalluksen. Ja toisin kuin maanjäristyksissä, nämä päänsisäiset jälkijäristykset voivat olla sitä edellistä huomattavasti suurempia. Tajusin, että minä ihan selvästi siirsin vastuun kuulijalle. Tuo edellinen kyllä osittain selittää sen miksi kanssani voi väärillä ihmisillä olla vaikeaa, kun yrittävät minua lokeroida normaaliksi, mutta nyt tulee se mullistava seikka. Minä olen tehnyt sitä itsekin! Minä olen se, joka on tyynesti vain sivuuttanut oman herkkyyden ja taiteellisuuden ja muut omituisuudet. Minä olen se, joka on yrittänyt pysyä siellä normaalien ihmisten lokerossa (huonolla menestyksellä, mutta kuitenkin). Minä itse olen rajoittanut luovuutta ja rohkeutta ja elämää ja samalla saanut itseni totaalisen ahdistuneeksi. Minä tein elämästäni vääränlaista. Minä valitsin elämääni väärät ihmiset. Ei kukaan muu. 

Nyt voi taas taputtaa itseään olalle, kun oli niin hyvä oivallus. Mutta samalla pitää kyllä myös läväyttää poskelle, koska on toiminut niin idioottimaisesti. No, ei syytellä enää ketään, edes minua. Tästä voi vain oppia. Olisiko vinkkejä? Miten minä uskaltaisin olla oma itseni? Miten oppisin olemaan minä koko ajan? Päästää irti estoista ja elää niin kuin minun kuuluukin elää. Miten oppisin ymmärtämään, että minun ei tarvitse olla yhtään mitään muuta kuin mitä olen. Luulen, että se on ainoa tapa tulla aidosti onnelliseksi.

En usko hetkeäkään, että tulin tänne sattumalta. Että jäin tänne tuon kummallisen miehen seiniä maalaamaan ilman tarkoitusta. Jim on tosi omituinen ja sanon sen kaikella rakkaudella. Hän saattaa ihan yhtäkkiä melkein ohimennen sanoa jonkin todella henkilökohtaisen huomautuksen liittyen minun elämään. Parisuhteisiin, luonteeseen, tapoihin - ihan mihin vain, millä on merkitystä minulle. Asiaan, josta hän ei voi tietää mitään, mutta tietää silti. Saan epämääräisiä ohjeita elämääni juuri, kun olen kipuamassa tikkaille maalaamaan. Ensin on sellainen WTF?! -olo. Sitten ottaa päähän, kun tuntemattoman tyypin pitää tulla puuttumaan minun elämään ja yksityisiin ajatuksiini. Sitten maalaan ja mietin hänen sanojaan ja miten ne sopivat elämääni, koska seinää ei voi maalata ajattelematta. Ja lopulta tajuan asioita. Saan oivalluksia. Kipeitäkin, kuten nämä viimeisimmät, mutta silti hyödyllisiä. Jotenkin tuntuu, että Jim on suunnitellut tämän kaiken alusta asti. Ihme guru.

Sir Jim.

   

Minä.

Tykätäänkö me uudesta taustasta? Minä ainakin tykkään tosi paljon enemmän. Jotenkin tämä on nyt ihan minun näköinen. (Sekava ja korni.) Sitä paitsi keksin viimein miten saan tuon ylätekstin näkymään. Laitan sinne alle vaalean kuvan. Mie oon nero! Todistin taas, että joka ongelmaan on ratkaisu. Tai no, oikeastaan todistin vain sen, että tähän ongelmaan löytyi ratkaisu, mutta ollaan optimisteja. Kaikkiin löytyy! Tähän pulmaan ratkaisu löytyi aalloista. Ja jos minulta kysytään, niin aalloista löytyy vastaus kyllä tosi moneen ongelmaan. Nämä miehen kokoiset pärskeet ovat Lamailta. (Koh Samui, Thailand.)

Eilen oli tosi omituinen päivä. Joku aika sitten kerroin, että yksi elämäni ihminen katkaisi välit minuun kokonaan. Kuitenkin eilen tuo ihminen päätti sittenkin niin, että haluaa minut takaisin. Siis elämäänsä. Ymmärsi kai mitä oli menettämässä, tarkisti suunnan ja tajusi, että se oli väärä. Hämmentävä käänne. Mutta tietysti paljon parempi näin, kuin katsella niitä poltettuja siltoja.

Oivalsin tänään erikoisen asian itsestäni. Minua on sanottu hankalaksi. Varsinkin tässä viimeisimmässä suhteessa, minä olin aina kaikkeen syyllinen. Mietin, että miten se voi muka olla niin. Minähän olen ihana! Mutta miksi siitä huolimatta joidenkin kanssa mikään ei vain suju, ei sitten millään. Ja sitten minä tajusin sen. Minä varmasti olen tosi hankala, jos yrittää pitää minun normaalina ihmisenä. Laittaa sellaisiin normaaleihin lokeroihin. Mutta jos näkee sen mitä minä oikeasti olen - taiteellisuuden, herkkyyden, tunteiden vivahteet ja elämän värien sävyt. Jos ymmärtää kaikki ne eri maailmat joissa matkaan pääni sisällä, kun ajattelen tai kirjoitan... Silloin kaikki on hyvin. Silloin mikään ei ole hankalaa. Jokaisella on oikeus olla juuri sitä mitä on. Minullakin. Ja jos joku sen vuoksi näkee minut hankalana, niin silloin hän ei kyllä oikeasti näe minua. Mielettömän kannustava havainto.

Tämän oivalluksen lisäksi luulen, että olen löytämässä kodin. Olen nyt viestitellyt kolmen neidon kanssa, joista ilmeisesti kuitenkin kaksi muuttaa pois. Kivaa, että kämppikset pitävät huolta toisistaan. Ilmeisesti kaikki ovat minut hyväksyneet ainakin johonkin huoneeseen. Selvästi sain hyvät suositukset yhteiseltä ystävältä. (Kiitos Anne!) Mietin, että ihan sitä jo mielellään muuttaisi omaan huoneeseen. Sellaiseen, jossa on ihan oikea ikkuna, josta näkee ulos. Ja kiinni menevä ovi ja kaikea omaa. Omat tavarat ja omat sotkut. Paikkaan, jossa ei tarvitse siivota vasta ajettuja partakarvoja lavuaarista. Tai jossa ei ole peukalon kokosia torakoita ja liskoja joka seinällä. Tai jossa ei jalkapohjat muutu umpimustiksi, jos kävelee avojaloin omasta huoneesta keittiöön. Tai jossa kämppikset osaavat vetää vessan. Tai jossa tulee suihkusta lämmintä vettä. Sellaiset asiat tuntuvat nyt jotenkin ihan älyttömän upealta. Ja saan edes jotain tuttua, vaikka kaikki on tietysti uutta taas. Uudet paikat ja ihmiset. Tutut tavaratkin ovat uudessa ympäristössä. Mutta silti. Pääsen tekemään kotia.

Jotenkin tuntuu ihan siltä, että pitääkin jo palata kotiin.

   

Pohdintoja.

Huomasin eilen töihin kävellessä, että taidan olla hieman poikkeuksellinen. Olen aina kuvitellut, että tämä on ihan normaalia, mutta minä ilmeisesti pohdin asioita paljon enemmän kuin normaalit ihmiset. (En tiedä mitä on normaali, mutta mennään nyt sellaisella yleisellä tasolla.) Teen toisinaan niitä ajattelenkkejä, jolloin itse kävelyn koko tarkoitus on pohtia, mutta minä pohdin asioita silloinkin, kun vain istun paikallani. Tai virkaan. Tai kokkaan. Tai luen - mistä johtuen luen tosi hitaasti, sillä harhautan itseni kirjasta syntyneillä ajatuksilla. Minä pohdin nukkumaan mennessä, ja heti herätessä. Ja kaikesta päätellen myös unissani, sen verran vahvoja tunnetiloja unet aiheuttavat.

Huomasin myös sen, että minä tarkkailen ympäristöä silloin kun liikun. Ihmisiä ja niiden tekemisiä, rakennuksia ja niiden pintoja, vastaan tulevia eläimiä ja pääosin paikallaan olevia kasveja. Ja sitten, kun silmiin osuu jotain merkillistä, tartun siihen ajatukseen. Keskityn mietteisiini niin voimakkaasti, että blokkaan kaiken todellisen ympäriltäni. Enkä siis todellakaan tarkkaile enää yhtään mitään. Ja sitten kävelen ohi alkuperäisesta kohteesta tai vääriin paikkoihin. Tai sitten herään maasta istumasta tomaattipussin päältä. (No siihen oli syynä myös univaje ja liukkaus.) Ja koko ajan luulin, että tämä on ihan tavallista. Että kaikki muutkin tekevät niin.

Tuossa joku aika sitten työkaveri järkytti mieltäni sanomalla, että useimmiten ihmiset tyytyvät ihmissuhteissakin. Enkä tarkoita joustamista ja kompromisseja, vaan että sitä ottaa vaimokseen tai miehekseen sen, joka on ihan hyvä, jos ei saa sitä jonka oikeasti haluaa. En voinut käsittää, sehän on aivan kamalaa. Muistan exän sanoneen kerran jotain samansuuntaista, että jossain vaiheessa pitää vain päättää, että tuon kanssa minä olen, ja sitten tehdä töitä sen suhteen eteen. Hän on nyt naimisissa, oletettavasti hyvin onnellisesti. Hän oli varmasti oikeassa, omalla kohdallaan. Mutta tämä asia vaivaa minua. En ehkä ole paras neuvomaan ihmissuhteissa (no en taatusti), mutta minun pitää kyllä tuntea ihan varmaksi. En halua tyytyä sellaisen melko hyvään. Jos ei tunnut täysin oikealta, niin silloinhan se tuntuu ainakin vähän väärältä, ja väärältä tuntuminen on huono juttu. Erityisesti ihmissuhteissa. Se on minulle itsestäänselvää. Minä kun elän kaiken tunteella, niin tunteiden pitää kyllä olla kohdallaan. Luulin tämänkin olevan normaali tapa ajatella.

Jos tähän kaikkeen lisää vielä sen, että luin taas henkisen kasvun kirjaa, joka sai pohdintojeni sisällön vähintäänkin toiselle ulottuvuudelle; universumin ihmeisiin ja omaan osaani sen energioissa ja tarkoituksissa. Arvatenkin pää on ihmeissään. Tuli sellainen positiivinen oivallusmyrskytukos. Näen taas asioita selvemmin, mutta niiden sisäistäminen voi viedä hetken. Tiedän taas todella vahvasti mitä haluan tehdä isona. (Siis sen lisäksi, että olen kirjailija.) Todella suuria kysymyksiä, merkittäviä oivalluksia. Paljon pohdittavaa. Ja tietysti vielä yövuoro ja univaje lisäämässä omat kertoimensa. Onko siis ihme, jos vähän välillä kävelen ohi määränpäiden. Onneksi minulla on maailman ihanin Suosikkikuski, joka jälleen kerran toimitti minut aivan (oikealle) kotiovelle saakka.