Väliaikatietoja.

Olen käyttänyt kaiken luovuuden, älyn ja energian kirjan kirjoittamiseen. Muuta ei ole antaa, joten tämän perusteella olen antanut kaiken. Olin eilen jopa uupunut, vaikka kirjoitin vain reilut 13 tuntia. Jossain siellä välissä kävin kuitenkin lenkillä. Mikään ei ole parempaa, kuin ajatusten purkaminen ja vaihtaminen kävellessä. Se oli vähän niin kuin ajattelenkki, mutta palautteen kera. Loistavaa! Lisäksi nauroin koko matkan, koska lenkkikaveri oli niin hauska. Sain myös kuulla olevani hyvä tarinankertoja. Että siis mitenkä? Minäkö? Mitä ihmettä? Minä hädin tuskin osaa edes puhua. Tuttu seura tietysti helpottaa tuohon, joten pidän tämän lenkkikaverin. Ja onhan se ihan eri asia, jos täytyy uusille ihmisille puhua. Mutta olen silti sitä mieltä, että kirjoittaminen on paljon helpompaa.

Uusi Anna on sillä tavalla erilainen kuin muut kaverini, että hänellä on käsittämätön kyky yksinkertaistaa asioita. Niitä ongelmia, joita minä mietin tunteja, joskus jopa päiviä, hän ei edes tunnista ongelmaksi, koska ratkaisee asian hetkessä. No nyt vain teet näin. Heti. Pam. Asia loppuunkäsitelty. Se on hirvittävän hyvä apu minunlaiselle ihmiselle, joka pohtii yli kuukauden, että pitäisikö pyytää mukavaa miestä kahville. Eikä sitten kuitenkaan pyydä vaikka haluaisi, koska on jo keksinyt niin monta asiaa, jotka voi mennä pieleen. Joskus tuollainen Annalta kuulostava järjen ääni tulee tarpeeseen. Anna ajatteleen arkisia juttuja, kun taas minun aivot ovat täynnä liian suuria asioita, joita en yleensä edes ymmärrä. Mutta meitä ei haittaa yhtään, että olemme niin erilaisia. Erilaisuushan on rikkaus.
"Jos kaikki olisivat sinun kaltaisia pohtijoita, niin koskaan ei tapahtuisi mitään."
Totta tuokin tietysti.
Kerroin eilen Annalle, että olen löytänyt uuden mentorhahmon. Sellaisen, joka ymmärtää minua ja on hyvin samanoloinen kuin minä. Olin asiasta oikein innoissani.
"Ai joku mielikuvitusystävä?"
Huokasin syvään, sillä se ei tullut edes ivalliseen sävyyn, vaan sillä arkisen tavallisella tavalla, joka kertoi, että hän ei enää edes yllättyisi moisesta. No ei varmana ole mikään mielikuvitusystävä! Ihan oikea ihminen.

No, joka tapauksessa. Tulin vain kertomaan, että elämä on nyt kokolailla pausella. Ei mitään uusia tapahtumia. Minä vain kirjoitan.
 

Hoitavia miehiä.

Tapasin eilen uuden, aivan mahtavan hammaslääkärimiehen. Miksi ihmeessä minä pelkään hammaslääkäreitä niin paljon? Olen jo löytänyt kaksi kappaletta todella upeita, epäpelottavia tyyppejä. Hoitsutyttökin sai täältä uudesta paikasta pisteet kotiin, hän toi minulle jonkinlaisen stressi-lelun näpelöitäväksi. Tiesitkö, että sellaisen voi pyytää hammaslääkärissä? Hammaslääkärini ei tiennyt, mutta se on tilattu sinne minunlaisia panikoivia asiakkaita varten. Minun on aina paljon helpompi keskittyä, kun käsillä on edes jotain tekemistä. Nyt tuntuu, että alan päästä tästä kammostani pikkuhiljaa pois, vaikka tärisin taas kuin mikäkin tehosekoitin. Se on refleksi, en voi sille mitään. Ensin olen paniikissa, ja sitten kun se helpottaa, minä tärisen. Onneksi se menee ohi. Se on vain tosi noloa. Vähän sama juttu kuin itku. Minä poraan aina, kun minua hoidetaan. Vaikka ei sattuisi mihinkään, niin itku vain puskee väkisin naamasta. Se aina hämmentää lääkäreitä, koska he luulevat, että minulla on joku hätä. Ei minulla ikinä mitään hätää ole, ainoastaan liikaa räkää nenässä. Siihen auttaa parhaiten, kun ojentaa nenäliinan. Onneksi nuo molemmat asiat menevät ohi itsestään.

Tänään tapasin viimeisen kerran fysioterapeuttiani. Tosi kurjaa. Tai siis mukavaa se oli taas, mutta hirmu kurjaa, että sen piti olla viimeinen kerta. Sain selville, että hän on umpihetero ja niin hyväkuntoinen, että jaksaa juosta tuon meidän oman kylän järven ympäri. Sain myös huijattua käsialanäytteen ja sähköpostiosoitteen.

Muun ajan minä olenkin sitten vain kirjoittanut. Silloinkin kun ei huvita. Vaihdan biisiä ja hypin hetken, sillä se kirjoitusvimma tulee takaisin.
  

Hifistelyä.

Jotain omituista tapahtui. Mietin saamaani palautetta kustannustoimittajalta, ja sitten avasin kirjani. Sen virallinen nimi on käsikirjoitus - sehän on kirja vasta siinä vaiheessa kun fyysinen opus nostetaan painotalon pöydälle. Mutta minä itsepäisesti aion sanoa myös tätä tässä vaiheessa olevaa settiä kirjaksi. Se on helpompi. Ja mukavampi. Minä pidän enemmän helposta ja mukavasta.

Olen kirjoittanut lähes yhtä soittoa nyt hyvin pitkään. Yhtäkkiä tiesin mitä kirja kaipaa. Ymmärsin sen jonkin, mikä vaivasi jo aikaisemmin, mutta josta en saanut otetta. Nyt kun sen saman kuuli toiselta, kaikki jotenkin avautui ihan eri tavalla. Joten aloitin taas kirjoittamaan. Ihan alusta. Sillä se oikeanlainen alku siitä puuttui. Se sellainen, mikä selittää kaiken tulevan, ja jonka avulla se tuleva asettuu toisella tavalla.

Se on kyllä kummallista, miten kirjoittamiseen voi jäädä niin koukkuun. En pysty lopettamaan. Sanat vain tulevat jostain. Sormet vain naputtavat. Ja sitten jossain vaiheessa huomaan, että koko näyttö on täynnä tekstiä. Minä rakastan kirjailijan työtä. Se on ihan ehdottomasti sellaista, mitä haluan tehdä isona. Olen siitä taas hirmu varma.

Kirjoittamisen keskeytti tänään ikävä haaveri, nimittäin päässäni aina olevista kupeista irtosi toinen. Jokin muoviosa halkesi ja kuulokkeet lakkasivat pysymästä päässä. Olin järkyttynyt. Sehän tarkoittaa, etten voi enää kirjoittaa. Tarvitsen musiikkini. Minua voi toisinaan sanoa laiskaksi, mutta minun voi myös sanoa toimivan aivan helvetin ripeästi silloin, kun siihen on hyvä syy. Musiikin puuttuminen oli hyvä syy. Kävelin keskustan kauppaan välittömästi. Nuoren (hirmu suloisen) myyjäpojan avustuksella löytyi yhdet kuulokkeet, joita kokeilin. Ne eivät istuneet päähän oikealla tavalla, kuppien pitää mennä kokonaan korvien ympärille, että kaikki mahdollinen taustahäly katoaa. Kokeilin toisia, jotka istuivat täydellisesti. Myyjäpoika osasi myös kertoa kaikenlaista faktaa kuulokkeista, ja kun kerroin nimeni, hän jopa arvasi missä asun. Tuijotin pojua kauhunsekaisesti, miten helvetissä se pystyi katuosoitteenkin arvaamaan?! Myyjäpoika kuitenkin rauhoitteli minua heti sanomalla, että tiedot olivat jo koneella, hän ei ole mikään stalkkeri.

Niinpä ostin elämäni ensimmäisen hifi-asian. Olin iloinen jo pelkästään siitä, että sain uudet kuulokkeet ja pääsisin nyt jatkamaan kirjoitusta. Mutta kuinkas kävikään... Kun laitoin uudet kupit korville ja musiikin soimaan, kirjoittaminen ei ollut enää ollenkaan mielessä. Ne vanhat kuulokkeet olivat tosi hyvät, mutta nämä uudet on jotain ihan muuta. Laitoin suosikkibiisejä soimaan ja voi jeesus. Iho irtoaa! Kirjoitus katkeaa vähän väliä, kun kuulen jonkun listani upean biisin tällä uudella upealla äänentoistolla. Nyt en kestä. Mutta yritän. Elämä on ihanaa. Sadalla eurolla pääsee lähes nirvanaan.
 

Valokuvaus.

Ennen minä rakastin kuvata. Sain ensimmäisen oman kameran lahjaksi jo ala-asteella. Olin jokapaikassa hosumassa kameran kanssa. Kerran unohdin sen pihalle yöksi, ja hädissäni aamulla sitten kuvasin rullan loppuun löydettyäni sen. Arvelin, että määrä korvaa menetetyn ajan. Niinpä sain nipun hyvin sumuisia valokuvia. Äiti ei ilahtunut. Linssiin kertynyt kosteus lievästi hämärsi taiteellisia näkemyksiäni. Seuraavan kamerani sain rippilahjaksi. Härnäsin sillä kaikkia ystäviäni kaiken aikaa. Ensimmäinen oikea järjestelmäkamera tuli kuvaan sitten paljon myöhemmin, kun menin opiskelemaan kuvankäsittelyä. Sitä ennen ehdin kuvata (semi)työkseni yhden suomen parhaimman urheilukuvaajan studiossa, ja muutamissa lehdissä. Ja kun kuvaamisesta tuli työtä, siitä meni kaikki mielenkiinto. Joten lopetin. Siis valokuvaamisen.

Muutama vuosi sitten ostin ensimmäisen digijärkkärin. Astuin uljaasti 2000-luvulle. Sen piti olla uusi alku haudatulle harrastukselle. Vaan kävi ilmi, että filmikamera ja digikamera toimivat hyvin eri tavoilla. En vieläkään osaa käyttään kameraani. Siinä on noin miljoona eri säätöä. En oppinut. Tosin vuosiin en edes yrittänyt. Mutta nyt. Ajattelin ryhdistäytyä tämän suhteen.

Ja seuraava suuri ajatukseni on pitää oikea valokuvanäyttely. Kuten taisin eilen jo mainita, alunperin aiheena piti olla Rooma. Mutta kun nyt sattui niin, että olen täällä Suomessa, päätin joustaa hieman. Työkaverit auttoivat luomalla vaativan, mutta mielestäni toimivan näyttelynimen:

Keltainen. Erilainen. Onnellinen.

Eikö vain ole hyvä nimi? Sitä minä sitten puuhastelen seuraavat viikot. Aloitan tämän projektin hakemalla kameran autotallista. Ja ohjekirjan. Eilen löysin jo yhden pervon lampun, joka minun täytyy ehdottomasti käydä ikuistamassa. Se on ainakin erilainen. Tämän lisäksi kirjoitan kirjaani. Sitä samaa, jonka luulin jo saaneeni valmiiksi. Sain palautteen käsikirjoituksestani. Se herätti ristiriitaisia ajatuksia, mutta kun niitä päivän pyörittelin ja sulattelin, taidan tietää mitä pitää tehdä. Ei ainakaan luovuttaa.
    

Matkoja.

Löysin koneeltani matkatoivelistan. Se on vanha, mutta edelleen aivan kelpo. Hyväksyn yhä kaikki matkakohteiksi. Tällaisia matkoja haluaisin tehdä.

Oman.
Melkein pääsin sinne kerran, mutta sitten tuli muuta. Se jäi vaivaamaan. En tiennyt maasta oikein mitään, paitsi että siellä on paljon hiekkaa ja kuuma. Ja meri. Mutta haluan ratsastamaan kamelilla, ja mielestäni Oman olisi oikein hyvä paikka siihen. Nyt sitten viimein googletin paikan ja leuka tippui lattialle. Sehän on aivan sairaan siisti paikka! Tai siis koko maa on täynnä toinen toistaan upeampia paikkoja! Selvästi häämatkamatskua.

Madagascar.
Jossain siellä saaressa on paikka nimeltä Morondava. Muistatko kirjan Pikku Prinssi? Pikku Prinssin omalla tähdellä oli ilkeitä rikkaruohoja, jotka piti kitkeä pois, tai muuten ne kasvaisivat valtaviksi ja vallottaisivat koko pienen tähden. Baobabit, niitä ne olivat. Kerran nettimatkaillessani törmäsin samoihin rikkaruohoihin. Aivan sairaan hienoja! Minä haluan ehdottomasti päästä valokuvaamaan näitä kummallisia puita.

Norsunluurannikko.
Kun silloin joskus sata vuotta sitten asuin Italiassa, niin tutustuin pariin mieheen, jotka olivat kotoisin Norsunluurannikolta. Minusta se kuulosti upealta paikalta, sen piti olla kuin paratiisi. Ainakin pojat niin vakuuttivat. Sekin jäi mieleen ja olen sinne halunnut siitä asti. Nyt pikagooglettamalla sain selville, että maassa on paljon sotilaita, poltettuja renkaita, mellakoita, kuolleita tai nälkiintyneitä ihmisiä. Ja jalkapalloa. Siinä on kyllä hirmu monta hyvää syytä olla menemättä Norsunluurannikolle. No, mietitään tätä vielä.

Santiagon tie.
Tämä ei ole varsinaisesti paikka, vaan monta paikkaa tuon tien varrella. Matka on jotain niin mieletöntä ja hullua, että haluan sen vielä jonain päivänä ehdottomasti kokea. Sillä tavalla saa merkitystä elämään. Mentorini teki tämän matkan vähän aikaa sitten, mutta eihän se ole ollenkaan sama jos kuulee reissusta. Se pitää itse kokea.

Uluru. 
Minä rakastan kiviä ja haluan päästä koskettamaan juuri tuota kiveä vielä joku päivä, ehkä viedä palan kotiin. En voi käsittää, että mikä tässä niin kiehtoo. Toisaalta, en voi myöskään käsittää mikä se on, tai miten se on tuonne aavikolle joutunut. Ehkä nuo kysymykset ovat juuri niitä juttuja, jotka siinä niin kiehtoo.

Tazara.
Päästä päähän. Minä rakastan junia. Minä rakastan Afrikkaa. Joten tämä on selvästi mun juttu. Ei muuta lisättävää. Ehkä ainoa mahdollisuus ikinä kuvata ihan oikeita alkuasukkaita. Kaikkien meidän ihmisten esi-isien samana pysyneimpiä jälkeläisiä.

Rooma.
En tiedä miksi, mutta viimeaikoina minulla on ollut ihan käsittämätön tarve päästä Roomaan. Sille ei ole mitään järkevää selitystä. Siksi kai yllätyin vähän kun huomasin, että minulla on ollut tämä sama tarve jo vuosia sitten. Minä halusin mennä sinne valokuvaamaan, että voisin sitten pitää Rooma-aiheisen valokuvanäyttelyn. Ja haluan myös kiertää ne Enkelit ja Demonit -leffan kuvauspaikat läpi, vaikka yksi ydinfyysikko vähän suolasikin innostustani kertomalla julmia totuuksia tuosta kirjasta ja samalla elokuvasta. (Niitä, jotka kirjailija puolestaan oli taitavasti ohittanut.)

Pietari.
Ei talvella. Haluan ostaa sieltä peruukin.
 
Näillä mennään. Tosin ei vielä. Nyt pysytään vain täällä kotikylällä.
 

Koti.

Heräsin puhelimen tuttuun herätyspiippaukseen. Ihmetytti, että ääni loppui ennen kuin ehdin painaa mistään, mutta samapa se, hereillä olin. Katsoin puhelinta. Kello oli 03:09. Mitäh? Miksi kello soi näin outoon aikaan? Mitähän minulla oikein mahtoi olla mielessä illalla, kun laitoin puhelimeen hälytyksen? Oli aivan liian aikaista, enkä minä ikinä laittaisi noin epämääräistä numeroa. Tarkistin herätyksen. Se oli yhä klo 04:04. Ainoa selitys asialle on se, että hälytysääni johon heräsin, tuli minun pääni sisältä. Hei nyt oikeesti! Tämä on jo liikaa, jopa minulta.

Tuossa yksi päivä tuli taas vastaan tosi hieno kirjoitus. Se luki jonkun valokuvassa: Great minds discuss ideas. Average minds discuss events. Small minds discuss people.

Tunnen kamalan monta pientä ihmistä, jokusen keskivertoisen, mutta onneksi myös muutaman suuren. Mihinkähän kategoriaan minä menen? Puhun (ja kirjoitan) toisinaan ideoista ja tapahtumista, mutta pääasiassa kuitenkin itsestäni. Ja minä olen ihminen. Kirjoitan omasta elämästä ja sen ongelmista. En taida päästä edes tuolle asteikolle. Tässä lienee se seuraava kehitysehdotus. Minun pitäisi viettää enemmän aikaa näiden suurien ihmisten kanssa, koska seura tekee kaltaisekseen.

Pätkä kysyi eilen, että miltäs on tuntunut olla kodittomana. Se tuli vähän samaan sävyyn kuin se "Miltä nyt tuntuu?" joka kysytään aina urheilijoilta huippusuorituksen tai suunnattoman epäonnistumisen jälkeen. No, mikäs tässä ollessa. Elämä hymyilee. Vastasin jotain yhtä ympäripyöreää, mutta jäin tietysti miettimään asiaa. Kun kaikkien odotusten vastaisesti luulen, että tämä kodittomuus (ja sen aiheuttajat) ihan oikeasti olikin tosi hyvä juttu. Kaikki on kääntynyt parhain päin. Tämä oli sellainen mahtava hetki huomata asioita, hyviä ja huonoja. Tuntuu kuin olisin saanut sen tauon, jota toivoin. Mahdollisuuden katsoa asioita vähän toisesta suunnasta.

Ensimmäisen kerran ikinä minulla on ollut ikävä Suomessa olevaan kotiini. Olen huomannut monta hyvää asiaa kellarikodistani, nyt kun olen muiden nurkissa lojunut. Ei sillä että muiden nurkat olisivat huonompia, mutta ne ovat silti muiden nurkkia. Jokaisella on erit ne asiat, jotka tekevät kodista kodin. Tajusin, että kun viimeisen kerran kävin kellarissani ja tunsin, ettei se ole enää kotini - olin ihan oikeassa. Sieltä puuttui kaikki se, joka tekee kodista minun kodin. Se oli vain tyhjä, auki revitty kellari.

Koti on siellä missä sydän on.
En ole koskaan ennen tajunnut tuon lauseen merkitystä näin selvästi. Se ei tarkoita paikkaa johon on kiintynyt, eikä edes tavaroita tai ihmisiä. Se on muistoja, tunteita, energiaa, sitä kodin sielua. Vaikka sen voi tehdä mihin vain, se tosiaan täytyy tehdä. Minun kellarikodissani oli upea energia. Ja parasta tässä on se, että voin tehdä sen uudelleen, koska siinä minä olen hyvä.

Tänään on ensimmäinen päivä heinäkuuta. Vuoden puoliväli. Erityisen hyvä päivä tehdä muutoksia, päätöksiä ja parannuksia elämään. Jättää menneet taakse ja aloittaa jotain suurta. Olen jo aloittanut aika monta asiaa, ainakin ajatuksen tasolla, joten nyt ei muuta kuin tuumasta toimeen.

Puuhakasta päivää kaikille!