No voihan rallit.

Käsittämättömiä tapahtumia. Alkuviikosta juttelin tuttavan kanssa eräästä toisesta tuttavasta, jonka olen tavannut viimeksi 15 vuotta sitten. Eilen kävin Mällissä ja siinä se sama kaveri seisoa pojotti ovella. Tunnistin äänestä ohi kävellessäni. Alkujärkytyksen jälkeen oli tosi mukava vaihtaa kuulumiset.

Pari viikkoa sitten mietin yhtä poikaa, jota muutaman kerran tapasin sen reilu 15 vuotta sitten. En muistanut enää hänen nimeään, mutta jostain syystä kaveri tuli mieleen nyt aivan yllättäen vuosien jälkeen. Kävin eilen myös pyörähtämässä Hempparissa ja pois lähtiessäni joku nyki hihasta. Sama kaveri jota olin juuri miettinyt. (Extreme-Antti. Esittäydyimme uudestaan, kun nimet olivat kadonneet vuosien varrella.) Alkujärkytyksen jälkeen oli tosi mukava vaihtaa kuulumiset.

Nyt olen muutaman vuoden jälkeen jostain syystä kovasti miettinyt scottimekaanikkoani. Sellaista suloista nuorta ruskeasilmäistä kaveri. Tulisikohan tämäkin vastaan nyt sitten seuraavaksi? Alkujärkytyksen jälkeen olisi varmasti tosi mukava vaihtaa kuulumiset.

Muuten täytyy sanoa, että rallirieha taisi olla osaltani siinä. Mukavan Mikon kanssa kierreltiin baareissa ja lopulta vein humaltuneen Aatun huilaamaan hetkeksi kotiini. Kaveri jatkoi sitten aamun hämärinä tunteina uudelleen radalle. Ja tässä tapauksessa sille ihan oikealle ralliradalle. Minä puolestani järjestelen eilen saamiani uusia vanhoja astioita kaappiin ja mittailen tulevalle nojatuolille paikkaa. Nuo mummon retrotavarat on niin hienoja! 

Käytiin tosiaan eilen laskemassa mummon uurna. Se oli kaunis ruukku ja ihanan koruton ja kirkoton tapahtuma. Kellot soivat kyllä, kun käveltiin kuopalle. En ole koskaan ennen lapioinut hautaan hiekkaa. Enkä kaivanut kuopasta yhtä kiveä takaisin. Se osui silmääni ja pyysin isää lopettamaan hiekan heittämisen. Noukin haudasta ylös tosi hienon kiven. Se on nyt sellainen todellinen hautakivi. Sain mukavan muiston tuosta tilaisuudesta ja mummosta.

Nyt sitten mynnistelen koko päivän ja torkun ja puuhastelen vain kotona, sillä ensi yö pitäisi jaksaa töissä. Ja on rallit. Say no more.

  

Kipu.

"Nonni, nyt on Mika Myllylän kuolema kostettu norjalaisille! Ne onkin niin leuhkoja. Mika niin kovasti kärsi..." vaahtosi mummo keskellä katua. Mies istui vaivautuneen oloisena kasseineen portailla, arvatenkin odottamassa kyytiä. Vanha nainen talutti pyöräänsä, oli pysähtynyt paasaamaan miehelle. Tuon enempää en onneksi kuullut, sillä olin kävelemässä kotiin ja koitin mennä tämän tilanteen ohi mahdollisimman ripeästi. Ei tsiisus mikä mummo! Mistä näitä lahopäitä oikein tulee? Suomijuntit taas kunniaan, tosin tämä taisi olla kyllä ihan laitoksesta karannut tapaus.

Olen tänään sairaslomalla. Sain lauantaina ruokamyrkytyksen. Ilmeisesti ja todennäköisesti. Eilisen sitten kieriskelin tuskissani. Täytyy sanoa, että minä en ihan pienestä valita - kipukynnys on melko korkea - mutta eilen meinasi kyllä tulla ilonan sietokyvyn raja vastaan. Koko keho tulessa, hetken harkitsin jo sairaalaan lähtöä. Pää ei kuitenkaan irronnut, joten en mennyt. Se on ollut sellainen kirjoittamaton sääntö, että sairaalaan ei mennä ellei osia ole irti. Tänään kuitenkin kävin morjestamassa lääkäriä ja neulalla tökkivää hoitajaa, koska työpaikka sen vaatii.
Diagnoosi: selviän hengissä.

Kotimatkalla poikkesin lähikaupassa ja löysin kaksi Donna Leonin pokkaria. Käsittämätöntä. K-marketista! Jossa ei ole edes ruokavalikoima kovin häävi. En ollut uskoa silmiä, kirjakaupoista niitä ei saa mutta lähikaupasta kyllä. Ostin tietysti molemmat. Minä haluan ne kaikki ja nimenomaan pokkareina. Viime kesänä Venetsia vei sydämeni, joten en kyllä tiedä mitään parempaa sairaslomapäivään, kun uppoutua kirjaan, jossa seikkaillaan niillä samoilla kaduilla. Lähes kaikki Leonin kirjat olen kyllä jo lukenut, mutta jostain syystä minun Venetsiahylly kaipaa nuo kirjat omaksi. Lista näyttää nyt tältä:

Kuolema oopperassa

Kuolema vieraalla maalla
Kuolema väärissä vaatteissa
Kuolema tekee tiliä

Kuolema tulvan aikaan

Ajasta ikuisuuteen
Ylimyksen kuolema
Kohtalokkaat lääkkeet
Ylimpiä ystäviä
Myrskyjen meri
Sokea rakkaus
Oman käden oikeus
Seitsemän syntiä
Verikivet
Haurasta lasia
Ystävä sä lapsien
Unelmien tyttö

Ei puutu enää montaa.

Pohdintoja.

Vietän kerran viikossa Sunnuntaita. Työstä johtuen se ei nykyään aina osu sunnuntaille, mutta joka tapauksessa se on päivä, joka on varattu minulle. Päivä jolloin saa luvan kanssa pomppia aamusta iltaan pyjamassa, tyhjentää Keskeneräisten asioiden keräyspisteen, hoitaa kehoa, tehdä listoja tai vaikka virkata. En avaa ovea, enkä edes välttämättä vastaa puhelimeen. Eli sellainen ole-hyvä-ilonalle-päivä. Tänään ohjelmaan kuuluu myös uuden paperimassanaamion teko. Aloitin sen eilen, joten tuo puuha kuuluu toimenkuvaan nyt todennäköisesti viikon jokainen päivä, kunnes se on valmis.

Eilen tuota naamiota hinkatessa mietin Viherpipertäjää. Jotain mystistä siinä ihmisessä on. Jotain tuttua ja omanlaista. Tästä fiiliksestä tulee usein mieleen minun vanha Onni-kissa, se elämäni rakkaus. Siinä kissassa oli jotain ihmeellistä, meillä oli yhteys. Ex-kihlattu aina sanoi, että "sinä kyllä näet tuossa eläimessä jotain, mitä muut eivät voi nähdä" ja onhan se aivan totta. Se ei ollut vain rakkautta lemmikkiä kohtaan, se oli jotain muuta. Olin ainoa ihminen, jota Onni ei pelännyt ja tuosta kissasta luopuminen oli vaikein asia, mitä olen koskaan joutunut tekemään. Yhä edelleen. Ehkä minä näen Viherpipertäjässäkin jotain, mitä muut eivät voi nähdä.

Mietin myös Norjaa. Minusta on jotenkin liikuttavaa, miten monella tavalla voi ottaa kantaa. Potkupalloilijat peruivat Norjassa pelejä ja muuallakin pitävät hiljaisia hetkiä. Joka paikassa poltetaan iltaisin kynttilöitä. Suomessakin on tänään suruliputus. Facbookissa voi lisätä profiilikuvaansa Norjan lipun, millä osoittaa myötätuntoa. Minä tein sen. En ole koskaan käynyt Norjassa, en tunne yhtään norjalaista. Tiedän kolme ihmistä jotka ovat siellä aikaansa viettäneet. Mutta voin silti Facebookin välityksellä tuomita moisen julman teon ja nyt kaikki, jotka näkevät profiilini, tietävät sen. Onhan Norja sentään naapurimaa. Mietin vain, että entä jos naapurimaa Venäjällä tapahtuisi vastaavaa - kuinka moni reagoisi täällä samoin?

Yksi poika melkein tunnusti eilen, että on minuun ihastunut.
 

Perjantai.

Yleensä kun tapahtuu jotain järkyttävää, niin sitä pysähtyy ajattelemaan. Samalla oma elämä saa vähän uutta perspektiiviä. Joukkomurha Norjassa. Luulisi sen saavan pysähtymään. Ja tuomaan uutta perspektiiviä. Mutta tämä mieleni yllättää minut jatkuvasti. Pysähdyin, joo. Kauhistuin vähän, joo. Ajattelin omaa elämää, joo. Mutta muuta ei sitten oikein tapahtunutkaan. En muuta mitään ajattelussa tai elämässäni. Koska ei tarvitse. Uusi perspektiivi aiheutti vain sen, että tajusin miten hienosti asiat ovat. Miten järkevästi ajattelen elämästä, ja miten oikealla tiellä olen. Aika mahtavaa huomata tuollainen. Olin suorastaan ylpeä itsestäni tänään tuon huomion vuoksi. Lähetän nyt lämpöä, valoa ja rakkautta niille kaikille, joita tämä kamala asia koskettaa syvemmin.

Ja sitten kokonaan pois globaalista ajattelusta, palataan ilonan ihmeelliseen iltaan. Se oli perjantai. Muistaakseni lupailin irrotella viikonloppuna, poistaa aikuisuusleimaa, joka alkoi jo hiertää kenkiä. (Kenkiä?) Helteinen päivä hikisessä toimistossa, sitten polkupyörällä helteessä kotiin. Päivä oli kyllä hilpeä ja yhä vain hilpeämmäksi meno kävi iltaa kohti.

Ensimmäiseksi oli ohjelmassa piknik entisen kämppiksen, nykyisen reikitoveri Kuparinapin kanssa. Eväät olivat mahtavat, istuttiin ihan kaksistaan puistossa ison puun juurella. Sitten ihan yhtäkkiä pari tyyppiä tuli kitaran ja rummun kanssa siihen meille laulamaan, vieläpä sellaista ihanaa ituhippimusiikkia, joka meihin molempiin uppoaa. Tytöllä oli tosi kaunis ääni. Se oli aika mahtavaa, piknikillä ja livemusaa. Puhuttiin energioista ja reikivirityksistä ja muusta sellaisesta. Meidän yhteenlasketut energiat ovat ilmeisesti hyvinkin voimakkaat, koska yhtäkkiä puusta kuului iso rasahdus. Jonkin sortin henkiolento taisi tippua seuraamme oikein rytinällä. Oksa tipahti maahan. Arvatenkin se oli Kuparinapin kavereita siellä puussa, tämä kun ei itsekään hallitse raajojaan niin kovin hyvin. Jatkettiin juttua, kun kuului vielä isompi rysähdys. Jättioksa irtosi ja oli tulossa alas. Se kuitenkin tarrtui muihin oksiin ja jäi puuhun kiinni. Meidän vetovoima, se on valtava. Päätimme, että nyt on aika jatkaa matkaa.

Tarkoitus oli tavata myös Viherpipertäjää pitkästä aikaa. Kohtalo puuttui peliin taas ja aikataulutti meidät löytämään toisemme samoihin aikoihin, niin käy aina. Kun suunnittelen tapaavani Kuparinappia, niin Viherpipertäjä ottaa yhteyttä tai toisin päin. Päädyttiin kuitenkin kaksistaan terangille, josta löydettiin Tonppa ja Jaakko. Molemmat entisiä työkavereita, Jaakko myös exä ja Kuparinapin veli. En muista milloin olisin nauranut niin paljon, että oikeasti tuli vedet silmistä, eikä saanut happea. Joidenkin ihmisten seurassa sitä vain viihtyy.

Yhtäkkiä tuli tunne, että nyt minun on lähdettävä kotiin. Tai oikeastaan tunne, että täytyy mennä kävelykatua pitkin kotiin. Ihan heti. Vastustuksesta huolimatta pidin mieleni ja lähdin kävelemään. Kovin pitkälle en päässyt, kun Viherpipertäjä tuli vastaan. Niinpä tietysti. Istuttiin juttelemaan elämästä ja parisuhteista, ihanaa avautumista. Olin todellakin tarkoitettu niin, että törmätään taas juuri nyt. Viherpipertäjä on kyllä jonkinlainen sielunveli, tuntuu aina tutulta vaikka tavataan kerran vuodessa. Ymmärrämme toisiamme.

Koko päivä oli huikea. Ihania ihmisiä, ihana ilma, ihanaa kaikki. Olen hirmu kiitollinen tuollaisista päivistä. Ja tuollaisista ihmisistä. Mukavaa viikonloppua!

Työmaasta.

Olen keksinyt uuden kirosanan. Perkela. Se viittaa vahvasti siihen meille kaikille hyvin tuttuun valtakunnalliseen laitoikseen, jonka parissa olen tämän viikon puuhastellut. Ensin oli kaksi päivää koulutusta, sitten työkaveri sairastui ja minä jatkoin omin päin ja älyin. Mutta ihan hyvin menee. Oppi on tarttunut.

Viihdyn työpaikalla. Olen yhä vain hämmästyneempi siitä, miten harhainen olin tästä työnkuvasta. "Haen jotain helppoa aivot narikkaan hommaa..." Epäonnistuin täydellisesti. Tässä työssä pitää olla aivan superskarppina koko ajan. Jos ei ole, tekee virheitä. Jos tekee virheitä, niiden korjaaminen vie aivan suunnattomasti aikaa ja saattaa aiheuttaa huutavia asiakkaita. Joten kannattaa ajatella koko ajan.

Pidän työstäni, koska saan asiakaspalvella ihmisiä, mutta voin silti vetää hiukset solmunutturalle aamusuihkun jälkeen töihin lähtiessä ja istua verkkareissa ilman meikkiä. (Edelleenkään minulla ei oikeasti ole niitä verkkareita. Pitää varmaankin kirjoittaa joulupukille.) Sen lisäksi tämä on ehdottomasti tiimityötä. Sermien yli huudellaan tietoja, kysellään matkoista, selvitellään varauksia. Yksi valvoo yhtä hälyikkunaa, toinen toista, kolmas kyttää sähkopostia ja neljäs reitittää matkoja. Ihmettelen usein kuinka kauan kestää, että oppii muistamaan niin paljon nimiä ja paikkoja ja yksityiskohtia ja poikkeuksia.

Nyt on ollut aika hiljaista, mikä on tietysti aivan mahtava asia, sillä minäkin toimin vielä hitaasti. Mutta kiire on tulossa, kunhan syksy lähestyy. Sellaisessa kiireessä on kyllä jotain kiehtovaa. Oman elämäni kiireet olen onneksi onnistunut kitkemään aika hienosti. Kiire on mielentila ja minä en sitä tarvitse. Mutta se sellainen yleinen hektisyys ja hallittu kaaos on upeaa. Halusin nuorena toimittajaksi juuri siitä syystä - toimitus on paikkana (minun päässäni) täydellinen työympäristö. Deadlineja ja painetta ja viimeiseen asti pinnistämistä. Sitten kun lehti menee painoon, niin se on sitten siinä. Mitään ei ole enää tehtävissä, paitsi aloittaa se sama ruljanssi uudestaan. Jostain syystä tämä nykyinen työympäristö muistuttaa jollain tavoin tuota mielikuvaa. Monen ihmisen elämään vaikuttavat deadlinet pitävät työrytmin ripeänä.

Nolottaa myöntää, mutta tässä onkin sitten elämäni kuulumiset tällä erää. Työjuttuja. Kamalan aikuista. Lupaan hullutella viikonloppuna oikein kunnolla.

i niin kuin imuri.

Työkaverin sairastuminen teki minun eilen alkaneesta vapaasta viikonlopusta työntäyteisen. Ei tässä kyllä muita suunnitelmia ollut, että sikäli ei haittaa ollenkaan. Tammerfesteille meno oli aikaisemmin alustavasti suunnitteilla, mutta majoituksen puute hieman hiekoitti latua. Nyt siis vain aioin lepäillä, mutta toisin kävi. Tai tulee käymään.

Eilinen shoppailureissu Ihanaiseni kanssa oli katastrofi. Hätäillen ei tule kuin kusipäitä lapsia. Itse asiassa koko päivä oli erittäin nihkeä. Kaikki alkoi siitä, kun piilolinssi päätti mennä silmään väärin päin. Sitten töissä kaikki maailman puhevikaiset ihmiset soittivat minulle, joka ei muutenkaan saa mitään selvää mistään. Univajetta, paljon, koska olin ajatellut nukkuvani sitten viikonloppuna. Jo shoppailun alkumetreillä pitikin sitten lähteä kuskaamaan ihmisiä Korpilahdelle, se sotki suunnitelmat kokonaan. Bonuksena mainittakoon, että vierailin myös pikaisesti olympiavoittajan kotona siinä jossain välissä. Sitten taas juostiin kaupoille, puristeltiin säädyttömään käyttöön tulevia petauspatjoja, huomattiin että Alko on jo kiinni, kiroiltiin, käytiin kaupassa ja erittäin väsyneenä vietettiin viinitöntä koti-ilta netin äärellä. Onneksi seura ja Sandels oli silti hyvää, ei tuntunut nuo vastoinkäymiset niin ylivoimaisilta. Itse asiassa tuo seura taisi olla sitä ainoata oikeaa tuollaiselle päivälle. Kaikilla on huonoja hetkiä ja ne kyllä ehdottoman mieluummin viettää sellaisessa seurassa, joka saa nauramaan. Muuten voisi mennä järki.

Shoppailu jatkui sitten aamuvarhaisella ja nyt minulla on uusi keittiön resumatto, sekä superhieno turboimuri! Se on valkoinen ja ihan suorastaan huokuu puhtautta. Olen siitä erityisen ylpeä, en malta odottaa, että olisi jo huominen aamu, että voisin alkaa siivota. Hankintalista lyheni kyllä muiltakin osin, ja heräteostelin vain paidan ja kukan. Sellaisen, minkä sain viimeksi pysymään hengissä yllättävän pitkään. Ihan selvästi yritän kotiutua tänne Suomeen. En tiedä onko se huolestuttava käänne, vai ihan vain positiivista muutosta. Otetaan se positiivinen vaihtoehto. Kunhan pitää huolen, että se ei ole lopullinen käänne, vaan sellainen mukavasti viihdyttävä väliaikaisratkaisu.

Hyvää viikonloppua!