Suru.

Silmiini osui pitkästä aikaa kirjoitus kristallilapsista. Olen lukenut saman tekstin aikaisemminkin ja kirjoittanut blogiini kuvauksia jotka osuvat minuun, sillä minä kuulemma olen kristallilapsi. En vain oikein ymmärrä tai hallitse sitä hommaa vielä. Mutta joka tapauksessa, yksi kuvauksista jotenkin pysäytti.

Jos elämästä tulee liian kiihkeää tai jos hän järkyttyy tai näkee ja tuntee toisten järkyttyvän, hän vetäytyy ja irrottautuu yhteiskunnasta suojellakseen itseään.

Nimimerkillä hotellihuoneeseen juuri viikoksi lukkiutunut ilona. Tuo pitää niin paikkaansa. Minä tarvitsen paljon omaa aikaa, varsinkin jos tapahtuu jotain mullistavaa. Ja jos en pääse mihinkään, menen koneelle ja laitan kupit korville. Siellä sitä sitten ollaan omassa kuplassa kirjoittamassa, kun musiikki blokkaa kaiken ympäriltä. Musiikin lisäksi nyt minulla on oma huone, jossa on tiukasti lukittu ovi. Kun tulin tänne kyselin minkälainen melun taso täällä on, koska minun pitäisi saada kirjoittaa rauhassa. Hotelli on ison tien varrella ja huoneeni tielle päin, mutta hotelliemäntä vakuutti, että saan uuden huoneen sisäpihalta ensi viikolla, heti kun sellainen vapautuu. Hymyilytti kun huomasin, että emäntä oli käynyt laittamassa Do not disturb -lapun oveeni, ihan kaiken varalta.
Ei sillä, että ovea avaisin muutenkaan.

Vietän nyt suruaikaa. Tajusin, että tarvitsen sellaisen. Jouduin juuri eroamaan maailman parhaasta mielikuvituspoikaystävästä. Siitä, johon tutustuin viime kesänä, jonka jätin Suomeen kun muutin Irlantiin, jota ikävöin aivan hirvittävästi koko syksyn, mutta joka ei ollutkaan täällä minua odottamassa. Täällä oli se oikea ihminen. Tosi hyvä tyyppi, vaan ei se rakastava ja luja, mutta lempeä kaveri, jonka olin keksinyt omassa päässäni, ja puoli vuotta kuvitellut ties vaikka minkälaiseksi. Käsi pystyyn virheen merkiksi. Joten olen surullinen, koska menetin sen ihanan mielikuvituspoikaystävän. Hän oli minulle niin tosi rakas. Ja suru ei mene pois, ellei tee surutyötä.

Mutta ajattele mikä kokemus tämä oli! En muista milloin olisin oppinut niin paljon kerralla elämästä, ihmisistä ja itsestäni kuin tämän alkuvuoden aikana. Eräs selvänäkijä sanoi viime kesänä, että samat kuviot seuraavat minua ja aina vain toistuvat elämässäni, kunnes opin puolustamaan itseäni ja nousen vääryyttä vastaan. Ja sen minä viimein tein. Opin puolustamaan itseäni! Mutta yllättävää kyllä, en vihalla vaan rakkaudella. Se toimii  p a l j o n  paremmin. Ja se on elämäni paras oppi.

Hämmästyn aina ihmismielen mahdista. Oma mielikuvitus saa uskomaan ihan mitä tahansa. Mieli saa kehon tuntemaan. Ajatukset ohjaavat ihmisen käytöstä. Käsittämätöntä. Ihminen käyttää vain pientä osaa aivokapasiteetistaan. Ja kun miettii miten valtava energiamäärä ihmiskehossa on, ei voi kuin ihmetellä. Meille on annettu voima (eikä nyt mitään Star Wars -huumoria) ja mieli sitä ohjaamaan, mutta niin älyttömän harva tekee asialle mitään. Minä haluaisin oppia tekemään tuolle asialle edes jotain.

    

Moka.

Muistatko vielä Paavon? Aika moni kyseli tuon närkästyneen koiran perään ja minä tunnen itseni nyt todella kurjaksi. En löydä Paavoa enää! Olen piinannut kaveriani jo kaksi päivää, selannut kaikki Facebook viestit koko kuukauden ajalta, mutta sitä kuvaa ei enää löydy mistään. Miksi oi miksi minä en ottanut niitä yhteystietoja itselleni talteen? Kyselin teiltä Paavolle uutta kotia ihan vain koska oletin, että kaverini sitten tietää mistä Paavo löytyy. Kävi ilmi, että kaverini oli minun lailla vain jakanut kuvan, miettimättä asiaa sen suuremmin. Hän ei edes muistanut kenen kuvan laittoi eteenpäin. Voihan surkeus! Me yhteistuumin tulimme siihen tulokseen, että Paavo on löytänyt uuden kodin, ja että ihan siitä johtuen tuo kuva on poistettu.

Tässä Paavo vielä uudestaan. Jos tunnistat koiran

 ja tunnet omistajan niin kerro, että Paavolle olisi

nyt tarjolla parikin uutta kotia. Minuun voi ottaa

yhteyttä. Tällä kertaa minulla ON yhteystiedot.

Joka tapauksessa, kylläpä tunsin itseni urpoksi. Saisinko nyt vähän kuitenkin puolustella? Koska vain ne samat viisi kaveri käy kommentoimassa blogiani, en voinut mitenkään kuvitella, että tällä blogilla on oikeasti noin monta lukijaa. Siis ihmisiä, joita en tunne. En arvannut sitäkään, että blogini saa eniten palautetta koiran vuoksi. Olen ehkä vähän kateellinen Paavolle... Sinä senkin ryökäle. (Missä ikinä oletkin.) Joten nyt virallisesti pahoittelen typeryyttäni ja vannon, että ensi kerralla otan enemmän tietoa myös itselleni, ennen kuin kirjoitan tänne mitä mieli suuhun tuo.

Ja kiitos aivan valtavasti kaikista yhteydenotoista!
 

Lepo.

Olen aina sanonut, että työskentelen parhaiten paineen alla. Se on totta. Se on myös täysin ristiriidassa tuon edellisen kirjoitukseni kanssa. Mutta minäpä selitän.

Nuorena minun unelma-ammatti oli toimittaja. Toimittaja on se tyyppi, joka pääsee aina mukaan juuri sinne missä tapahtuu, mutta ei koskaan ole huomion keskipisteenä, vaan vähän siinä sivussa. Huomaamaton. Kun toimittajasta tulee näkyvä ja kuuluisa, jotain on mennyt pieleen. (Ellei hän todellakin ole erityisen lahjakas ja tunnettu vain esimerkiksi kirjoituksistaan, eikä ole antanut sen nousta päähän. Minä usein yksinkertaistan asioita vaikka hyvin tiedän, ettei elämä ole niin mustavalkoista. Mutta jos olet lukenut blogiani, niin se ei tullut yllätyksenä. Se on vain tapa kirjoittaa. Kerron tämän ainoastaan sen takia, ettei joku toimittaja nyt sitten vedä hernettä nenään tästä.) 

Nykyään en halua olla toimittaja. Työtehtävät ovat muuttuneet. Tuntuu, että tärkeintä journalismissakin on raha. Mitä suurempi skandaali, sitä paremmin se myy. En ole perehtynyt asiaan, mutta luulen, että Suomessakin juttujen tyyli ja sisältö riippuu paljon siitä kuka maksaa. Joka tapauksessa, se toimituksessa oleva kuhina, paineen alla tekeminen ja deadline-kiireet ovat yhä jotain sellaista, mikä saa minut eloon. Pystyn toimimaan todella pitkään ja todella tehokkaasti tuollaisessa tilanteessa. 

Kolikon kääntöpuoli on sitten se, kun hommat on tehty. Kun kaikki on valmista, tulee romahdus. Nukahdan pystyyn. Jos antaa kaikken, ei jää mitään. Sellainen on pidemmän päälle keholle aika raskasta. Ja mielelle.

Huomasin, että toimin samalla tavalla myös omassa elämässä. Tässä oli muutama erityisen raskas päivä. Pakkasin, muutin kaverin sohvalle, opettelin ajamaan mopolla, ajoin mopolla, reissasin, etsin uutta kotia, pakkasin, muutin taas. Koko tuona aikana en saanut nukuttua. Kävin aivan ylikierroksilla. Ja kun viimein sain uuden kodin oven kiinni, hajosin täysin. Kaaduin sänkyyn, enkä jaksanut edes liikkua.

Ilona on nyt vähän väsynyt. Annetaan sen nukkua tämä viikko.

   

Mopo.

Olen taistellut pelkotilojeni kanssa kaksi kuukautta. En tiedä mitä tapahtui, mutta melkein heti Thaimaahan tultuani olin tosi ahdistunut ja hyvin usein pelkäsin. Seuralainen ei osannut ottaa pelkotilojani tosissaan, joten tahtomattaan pahensi tilanteen tosi kurjaksi. Sitten lopulta sain paniikkikohtauksen. Kolme ihmistä on sanonut sen jälkeen, että jos täällä ahdistaa, niin mitä hittoa se on sit muualla?! Tämä saari (ja maa) on rennoin paikka ikinä. No, ehkä siinä oli syynä monen asian summa.

Minun täytyy tutustua asioihin omalla tavallani. Saada tehdä asiat omaan tahtiin. Jos hoputetaan, menen ihan häseen ja kaikki kusee. Helpotkin jutut. Mutta kun saan tehdä kaikessa rauhassa, itse ja minunlailla, olen yleensä tosi ripeä ja opinkin nopeasti. Vaikeatkin jutut. Pelko vaikuttaa ihmiseen erikoisella tavalla.

Tällä kertaa lähteminen oli tosi vaikeaa, koska se tarkoitti muuttoa yksin ja ihan vieraaseen paikkaan, ei pelkästään suhteen loppumista. Siksi jouduin pohtimaan sitä niin kauan, en millään halunnut antaa periksi. Olen monta kertaa miettinyt ihmisiä, jotka vain pysyvät vuodesta toiseen huonossa suhteessa. Miksi ei vain ota ja lähde? "Ei se ole niin helppoa." Aina löytyi monta tekosyytä. Nyt ymmärrän vähän. Sellainen lähteminen voi olla kaiken hankaluuden lisäksi myös hirvittävän pelottavaa. Vaikka ei olisi pelkuri. On helpompi jäädä huonoon, koska huono on tuttua ja tuttu on parempaa kuin vieras. Tai niin sitä monesti kuvittelee. Mutta vaikka joku "ei ole niin helppoa" se voi siitä huolimatta olla se ainoa oikea vaihtoehto.

Niinpä minä lähdin omille teilleni. Mutta ennen kuin se oli mahdollista, minun piti hankkia mopo. Täällä Thaimaassa - ainakaan tällä saarella - ei oikein pärjää ellei ole mopoa, jolla liikkua. Tuo mopoilu oli kuitenkin yksi niistä pelottavista asioista, joista olen panikoinut täällä eniten. Ei ole kiva istua kyydissä, kun toinen kaahaa ja itse pelkää niin ettei saa henkeä. Joten minulle mopon hankkiminen oli aivan erityisen suuri rohkeus-askel. Jättiharppaus. Suorastaan kolmiloikka.

Täti oli kovin ymmärtäväinen ja selitti rauhallisesti hymyillen mistä napista tapahtuu mitäkin. En ole ajanut mopolla kuin kaksi kertaa. Ajoin täällä säälittävät sata mietriä, kun Toyboy laittoi minut kokeilemaan skootteria yhdellä hiljaisella suoralla. Siitä ensimmäisestä kerrasta on vähän kauemmin, sillä ajoin yhden kerran 15-vuotiaana kaverin luona maalla hänen veljen mopolla. Poika parka juoksi perässäni ja roikkui mopossa, kun en saanut sitä pysähtymään. Vältettiin kuitenkin se navetan seinä. Jos minulla olisi hieno skootteri ja täysin kokematon turisti tulisi sitä vuokraamaan, niin saattaisi jäädä mopo pihaan. Mutta tämä täti antoi avaimet ja opasti kärsivällisesti. Ja sitten lähdin seuraamaan Jenniä. Seurasin ainakin tunnin ja pääsin perille sinne, minne pitikin mennä. Olin niin ylpeä itsestäni - minä opin ajamaan mopoa!
  

Haastattelu.

Eilen oli raskas, mutta erittäin merkittävä päivä. Pakkasin viimein tavarani ja lähdin. Matka jatkuu nyt yksin. En tiedä vielä mihin suuntaan, mutta ehdottomasti eteenpäin. Vaikka muutto on aina vähän vaivalloista ja eroaminen missä tahansa tilanteessa kurjaa, minulla on pitkästä aikaa vapautunut olo. Enää ei mikään ahdista ja voin viimein alkaa nauttia Thaimaasta. Yksin matkustaminen on vain niin paljon parempaa, silloinkin kun matkaseura on hyvää. Olen taas onnellinen. Ihana tunne!

Minusta tehtiin kirjoitus. Olen Hallan blogissa helmikuun sankarityyppi. Olen niin otettu tuosta kirjoituksesta, mikä kunnia! Onkohan minusta ennen kirjoitettu mitään noin hienoa? En usko. Käy lukemassa, tässä linkki blogiin.

Löysin eilen tuolta jostain oman blogini kätköistä listan. Olen kertonut ennenkin, että minulla on Johannes Partaselta opittu tapa nimetä vuodet jonkin teeman mukaan. Ja sitten kun miettii, että minkäslainen vuosi olikaan, niin aina sen tunnistaa teemastaan. Kun nimeää vuoden, se toteutuu.

2008 henkisen kasvun vuosi
2009 toiminnan vuosi
2010 uuden kokemisen vuosi
2011 henkisen kasvun vuosi
2012 muutoksen vuosi
2013 menestyksen vuosi
2014 rakkauden vuosi

Minulla on kyllä kovat odotukset näille kahdelle tulevalle vuodelle. Elämäni on mennyt täsmälleen noiden teemojen mukaisesti. Mietin, että jos se toimii noin hyvin vuosien kanssa, eikö silloin kannattaisi alkaa nimetä myös kuukausia. Ja viikkoja. Ottaisi jonkun positiivisen teeman ja sitten vain pistäisi tuulemaan. Sehän on vähän sama asia, kuin pyytäisi Universumilta jotain. Itse asiassa se on täsmälleen sama asia.

Irlannissa minulla oli aina matkassa postikortti, jonka Toyboy lähetti. Kortilla oli valtava merkitys minulle ja siksi se oli töissä seinällä ja mukana laukussa, yötkin nukuin sen vieressä. Kortti muistutti minua siitä, että pääsen ihan pian pois Dublinista. Sanoin aina kaikille, että etsin tuon kiven (tässä vaiheessa osoitin kuvassa olevaa kiveä) ja menen sille kököttämään. Sitten otan itsestäni kuvan ja lähetän sen teille. Se oli minun missio. Kivi ja kuva. 

Minä löysin sen kiven. Mutta se ei ollut alkuunkaan sellainen kuin kuvittelin kuvan perusteella. Ensinnäkin, se oli kaukana. Kivelle olisi saattanut voida kahlata tyynellä säällä, luulen että jalat olisivat ylettäneet pohjaan. (No, ainahan ne jalat pohjaan ylettää, eri asia sitten onko pää enää pinnalla). Toiseksi, aallokko oli niin järkyttävä, ettei käynyt edes mielessä kokeilla onnea kahlaamisen kanssa. Joten nyt minulla on teille vain kuva kivestä. 

   

Voimasanoja.

Tuli kerrassaan täydellisesti ajoitettu teksti vastaan.

You don’t ever have to feel guilty about removing toxic people from your life. It doesn't matter whether someone is a relative, romantic interest, employer, childhood friend, or a new acquaintance — you don’t have to make room for people who cause you pain or make you feel small. It’s one thing if a person owns up to their behavior and makes an effort to change. But if a person disregards your feelings, ignores your boundaries, and "continues" to treat you in a harmful way, they need to go.  (Daniell Koepke)

Ei mitään lisättävää.