Unelma.

Kirjailijaksi voi ryhtyä vain kirjoittamalla.

Viikon paras vinkki, ehdottomasti. Olen suunnitellut tulevan best sellerini julkaisemista. Mutta on niin paljon kaikenlaista hommaa koko ajan, ettei ehdi kirjoittaa. Pitäisi tehdä töitä ja hoitaa asioita. Kirjani on jo melkein valmis, enää ihan vähän tekemättä. Viimeistelyt vain. Olen huomannut, että jopa sen "ihan vähän" tekeminen kestää todella pitkän ajan, jos ei tee ollenkaan.

No, ainakin yksi suurista haaveistani toteutuu ihan pian. Matkaan takaisin Italiaan. Olen odottanut sitä nyt seitsemän kuukautta ja 22 päivää. Tosin silloin arvelin, että muutan Italiaan kokonaan, eikä tarkoitus ollut tulla Suomeen tässä välissä. Suunnitelmat muuttuvat, joskus täysin. Joten, kun syyskuussa viimein matkustan Roomaan, se tarkoittaa vain työn ja loman yhdistettyä viikon matkaa. Muutto saa odottaa ensi vuoteen.

Otin nyt vakavaksi tavoitteeksi oppia italian kielen. Olen myös oppinut tavoitteiden asettamisesta melko paljon, sillä olen sitä opiskellut viime viikolla. Tiesin, että tavoitteellisuus ei ole ollut vahvuuksiani koskaan, mutta oli silti harmillista huomata miten älyttömän huono siinä olen. Toisaalta, se mitä ei osaa ollenkaan, antaa eniten mahdollisuuksia oppia. 

Opin, että tavoitteiden asettamisessakin on sääntöjä. Kuka olisi arvannut! Innostuin tietysti heti. Oikealla tavalla asetettu tavoite on huomattavasti todennäköisemmin saavutettavissa. Uskon tämän olevan totta, koska olen asetellut tavoitteeni aikaisemmin ihan väärin, eikä ole juuri ihmeitä päässyt tapahtumaan. Otetaan nyt esimerkiksi vaikka tuo italian kielen oppiminen. Asia, joka on tavalla tai toisella ollut mielessäni vuosia. Ensin se harmitti, koska en oppinut kieltä asuessani Italiassa. (Okei, asuin englantilaisten seurassa, meillä ei ollut televisiota ja suomalainen ystäväni hoiti puhumisen, kun joskus harvoin jossain kävimme. Englanninkielen osaaminen nousi kuitenkin huippuunsa tuona aikana.) Sitten harmitti, kun Suomeen muutettuani unohdin sen vähän mitä vahingossa opin. Sitten harmitti, kun en ehtinyt käydä aloittamaani kurssia loppuun. Sitten harmitti, kun matkustin Italiassa ja tajusin, miten paljon helpompaa elämäni olisi, jos oikeasti osaisin kieltä mitä maan asukkaat puhuvat. Paljon harmeja.

Tavoitteen pitää olla tarkka ja realistinen. Haluan oppia italian kielen. Aivan mahdollista, jopa minulle. Motivoiva tavoite kaiken koetun harmin jälkeen, sillä nyt tiedän mistä puhun. (Vaikkakin vielä väärällä kielellä.) Tavoitteen pitää olla mitattavissa ja sillä pitää olla deadline, jonkinlainen aikataulu, joka polttaa pepun alla aina silloin, kun tuntee laiskuuspiston sydämessä. 

Opettelen italiaa nyt netissä olevan ohjelman avulla. Siellä on kokeita ja testejä, ohjelma laskee pisteitä ja osaamisprosentteja. Se rokottaa vääristä vastauksista ja jaksaa toistaa sitä mitä en osaa. Kärsivällisin opettaja mitä minulla on koskaan ollut. Sitä ei haittaa, kun lyön koneen kiinni, jos teen sen saman näppäilyvirheen kuudennen kerran, vaikka tiedän oikean vastauksen. Ohjelma odottaa minua siellä taas, kun olen valmis oppimaan lisää. Ja nyt minulla on myös aikaraja. Rooma. Yltiöpäinen tavoitteeni on osata 80 % siihen mennessä, kun matkustan Roomaan. Nyt osaan 45 %. 40 päivää aikaa, mikä on tosi vähän, mutta tavoitteenasettelun kannalta erittäin oikeaoppista. Minulla on deadline.

Huivipäivä.

Minä tein kevään vapaaehtoistyötä Monikulttuurikeskus Gloriassa. Vähemmän kuin haluasin, mutta kuitenkin. Olen itse asiassa toiminut siellä virallisesti vapaaehtoisesti vasta Suomeen tuloni jälkeen puoli vuotta sitten, mutta olen ensimmäinen virallinen "hengaaja". Olin somistamassa sitä ihan ensimmäistä Gloriaa, maalasin seiniä (ja järjestin elämäni ensimmäisen taidenäyttelyn Glorian tiloissa) ja jotenkin vain jäin sinne olemaan. Rakastuin niihin ihaniin ihmisiin ja siihen paikan rentouteen ja tietysti monikulttuurisuuteen. Ja ne ihmiset kai rakastuivat minuun, mikä oli tietysti parasta kaikessa. Paikka on vaihtunut, ihmisiä on tullut lisää, ja käyn siellä yhä harvemmin maastamuuttomatkailuharrastuksestani johtuen, mutta joka kerta minut otetaan avosylin vastaan. Siis oikeasti. Jos joku ei halaa, kun menen Gloriaan käymään, niin rasti seinään. (Seinä on yhä tyhjä.) Sen paikan energia on pelkkää rakkautta. Siksi minä siellä hengailen, niin kuin moni muukin nykyään. Kesäloma alkoi, mutta ensi syksynä kannattaa kyllä tutustua Gloriaan. 

Antaminen on se elämän paras asia, jos ajattelee vain itsekkäästi. Koska mikään muu ei tuota vastaavaa mielihyvää niin pitkäksi aikaa kuin se, että autat tai ilahdutat jotakuta toista ihmistä. Tämä ei ole mitään minun hippijuttuja, vaan ihan tutkittua faktaa, olen kuullut sen monella luennolla. Perustin joskus kauan sitten iloa.-ryhmän Facebookiin ihan sitä varten, että voisi kerätä näitä toisten ilostuttamisia sinne, jolloin voidaan kaikki yhdessä jakaa se oma hyvänolontunne myös muille. Ei se oikein ottanut tulta munille (en tiedä miksi sanoin noin, siellä on melkein kaikki naisia), mutta pistän sinne silti toisinaan linkkejä, jotka saattavat innostaa ilotekoihin. 

Jos joku ystäväni on masentunut, neuvon aina kaksi asiaa. Ensinnäkin, katso peiliin ja itseäsi silmiin, ja sano ääneen "Minä rakastan sinua". Kovin moni ei pysty siihen. Mutta ne, jotka pystyvät ja jatkavat tätä, sanovat sitten paljon myöhemmin, että se kyllä mullisti koko elämän. Koska se todellakin mullistaa koko elämän. Tiedän sen kokemuksesta. Toinen neuvoni on se, että tee joka päivä yksi hyvä asia ja kirjoita se ylös. Olkoon se ihan kuinka (omasta mielestä) mitätön asia tahansa. Jos teit sen, jos toinen ilahtui, kirjoita se ylös. Sekin on yllättävän vaikeaa meille suomalaisille. Mutta sekin toimii, todella hyvin. Ja toivoin, että ihmiset jakaisivat näitä pieniä ilostuttamisia myös siellä Facebook ryhmässä.

Vähän aikaa sitten Gloriassa oli Huivipäivä. Siellä oli huivinäyttely, luento huiveista ja niiden historiasta, toinen luennontapainen Iranista ja heidän hävyttömästi tilanteestaan naisten oikeuksien puolesta (jos et ymmärrä miten tämä liittyy huiveihin, kannattaa googlettaa), huivin solmimisen opastusta, valokuvausta erilaisten huivien kanssa, huivien myyntipiste, sekä erilaisia huivitanssiesityksiä. Se oli aika hieno tilaisuus. Olin siellä tietysti itsekin, pääasiassa nauttimassa. Gloria on aina täynnä kulttuureja. Vähän politiikka tulistutti tätäkin päivää (sivistyneesti), mutta pääasiassa minulle jäi vain sellainen tunne, että onpa ihana olla osa tätä. Ja sitten myöhemmin minua ilahdutti nimenomaan se, kun tajusin, että minä OLEN osa tätä. Minä olen yksi heistä.