Luovuus.

Kirjoitan joka aamu vihkoon kolme sivua. Ne ovat sellaiset aamusivut, tapa jonka opin jo vuosia sitten. Kirjoitan aina samanlaiseen paksuun vihkoon, rivin alusta loppuun. Sääntöjä ei ole. Käsialalla ei ole väliä, eikä kynällä, eikä edes asiasisällöllä, kunhan ne kolme sivua täyttyy. Todella vaativaa sekin, meni pitkään ennen kuin pääsin siihen rytmiin kiinni, eli että ei anna periksi puolivälissä, jolloin on kaikista helpointa lopettaa. Okei, välillä käy niin, että puhelin soi ja säntään tekemään jotain muuta ja sitten unohdan koko homman. Seuraavana aamuna annan tukkapöllyä itselleni ja lupaan skarpata, kun huomaan, että eilen kirjoitus oli jäänyt kesken.

Tänä aamuna kirjoitin neljä sivua, koska vihko loppui. Ei viitsinyt sitä yhtä sivua jättää sinne roikkumaan. Huomasin samalla, että noita täysiä mustia vihkoja on jo viisi. En ole koskaan lukenut niitä. Jotenkin se ajatus tuntui nyt melko erikoiselta. Selasin yhtä, sillä tavalla pikaisesti pläräten... Ja olin aivan ällistynyt. Valtavan hyviä ideoita sivut aivan täynnä! Ja minä olin unohtanut ne kaikki, koska se vihko nyt sattui olemaan jo parin vuoden takaa. Kuinka paljon hyviä ideoita minun päästäni on jo tullut, mutta lukkiutunut noiden mustien kansien väliin? Minä tiedän, että mieleni on täynnä, sitä vartenhan tätä tyhjennyskirjoitusta teen, mutta ehkä olisi syytä ottaa pari peruutusaskelta. Lukea nuo vihkot läpi ja kerätä järkevät idea ylös ja ehkä jopa tuoda ne päivänvaloon. Sen minä muuten teenkin. Eihän tässä nyt muutakaan puuhaa ole. (Korvat nykivät vahvasti.)

Olen tainnut laiminlyödä luovuuttani. Selvästi olen sulkenu kaikki oudosti miellyttävät ajatukset jonnekin syvälle. Ne jäivät odottamaan parempaa hetkeä, joka ei sitten koskaan tullutkaan. Tuo ajatus on masentava. Sitten mietin, että kuinkahan monta huippuhyvää ideaa olen piilottanut jonnekin muualle? Muistikirjoja on nimittäin vaikka kuinka monta. Ja tämän blogin kirjoituskin on jatkunut jo useamman vuoden ajan, varmasti täälläkin on jonkinlaisia oivalluksia rivien välissä.

Jos ei tiedä mitä tehdä, pitää pyytää apua. Päätin pyytää assarin kylään. Hän on taiteilija ja ymmärtää tällaiset jutut. Uskon, että assarin luova ja erittäin taiteellinen energia herättää taas jotain minussa. Ehkä luon uuden tarinan olemiselleni, kuka tietää. Stay tuned.

Kuolema.

Oletko koskaan joutunut kokemaan menettämisen tunteen? Sen tuskan, kun tajuaa, että paluuta ei enää ole, ja että ei tule koskaan saamaan sitä jotain enää takaisin. Se on aivan kamalaa. Sitä ei toivo kellekään, koskaan. Mutta kaikki sen joskus kokevat, tavalla tai toisella. 

Sitten on vielä se toinenkin menettäminen, se vaikeampi. Eli, että päästää irti jostain, jota ei oikeasti ole menettänyt, mutta joka ihan ehdottomasti pitää poistaa elämästä. SE on vaikeaa. Koska ei riitä, että se jokin vain viedään pois. Pitää ihan itse löytää se helvetillinen tahdonvoima, jolla työntää väärät asiat pois elämästään. Ja sitten tulee se sama kauhu ja kipu, kun sen asian sitten ihan oikeasti myös menettää. 

Mietin joskus, että miksi tämä elämänkoulu on toisinaan niin raakaa. Mitä varten tätä kaikkea oikeastaan opiskellaan? Onko jollain joku suunnitelma minun varalle? Uskoni Jumalaan meni jo rippikoulussa, mutta uskon silti energiaan. Kaikki koostuu energiasta, siihen on helppo uskoa. Mutta onko siellä joku joka määräilee näitä energioita? Ohjaa tapahtumia ja määrittää menot?

On siellä, todellakin. Se jokin suuri voima olen minä itse. (Ja nyt lähti katolilaiset lukijat.) Olkoon se nimeltään tahdonvoima tai positiivisuus tai tavoitteellisuus tai mitä nyt ikinä. Ehkä kaikki yhdessä. Joka tapauksessa, olen aika lailla 100 % vastuussa siitä mitä elämässäni tapahtuu. Minä vain, ihan itse. Olen alkanut ymmärtää tuon yhtälön pikkuhiljaa. Tiesin, että viime vuosi Kauhujen saarella muutti minua peruuttamattomasti, mutta en ymmärtänyt, että muutos oli niin suuri. Huomasin sen tällä viikolla. 

Kotikylällä on taas rallit päällä. Kirjaimellisesti ja ihan oikeasti, maapallon parhaat kuskit ovat täällä päristämässä ja osa pöpelikköä niittämässä. Sellaista se on, joka vuosi. Myös ihana skottimekaanikkoni on täällä, kuten aina. Jokavuotiset treffit, jo kahdeksatta vuotta. (Tosin viime vuonna missasin senkin.) Tyyppi oli suloinen poika kun tavattiin, nyt jo elämän kuluttama järeä ammattilainen. Mutta yhä suloinen. Jokin oli kuitenkin erilailla. Olin hämmentynyt.

Tavattiin vain kerran, koska yhtäkkiä minusta ei enää tuntunut siltä. Ei kiinnostanut enää. Oikeastaan ärsytti se paheellisuus ja valheet. En enää halunnutkaan olla osa sitä kusetusta, koska ihan samanlainen kakkiainen tämä kaveri on kuin jokainen noista rallimekaanikoista, jotka jättävät sormuksensa hotellihuoneeseen. (Sisäpiirin tietoa.) Eihän siinä. Jokainen tyylillään toki. Mutta yhtäkkiä kaikki se oli vastenmielistä minulle, siitäkin huolimatta, että en ole yksi niistä rallihoidoista. Meistä on tullut tässä vuosien mittaan oikeastaan aika hyvät kaverit.

Ehkä juuri siksi tämä onkin enemmän vaikeaa. En tapaa tuota miestä enää koskaan. Aika aikaansa kutakin. Haluan elämääni rehellisiä ihmisiä. Sellaisia, jotka ovat aitoja - ei vain minulle, vaan kaikille. Ihmisiä, jotka haluavat ja tekevät hyvää. Joilla on munaa jättää se väärä tyttöystävä mieluummin kuin pettää vuodesta toiseen. Omituisinta tässä oli ehkä se, että tämä kaikki oli minulle nyt aivan ihmeellisen selvää. Täysin kirkas kuvio. Ei epäilystäkään siitä mitä pitää tehdä.

Ja silti, kaikessa kirkkaudessaan tuo ajatus on tuskallinen. Yhtäkkiä pitää päästää irti ihmisestä, josta kuitenkin pidän paljon. Tai ainakin pidin silloin joskus, kun ei ollut vielä tyttöystäviä mukana kuvioissa. Kahdeksan vuotta on pitkä aika. Samalla tajusin, että elämässäni on muutama muukin jarruttava kaveri poistettavana. Ihana italiaano Povero Marco. Maltan Kalle. Ihmisiä, jotka tavalla tai toisella pitävät minua otteessaan, vaikka ei enää nähdä. 

Se varsinainen iritipäästämisen työ onkin korvien välissä. Se ei liity keneenkään toiseen. Ei tarvitse lopettaa olemasta ystävällinen tai poistaa tuttavapiiristä, niin kuin olen virheellisesti tehnyt aikaisemmin. Pitää vain antaa anteeksi ja ymmärtää, että tämä aika on nyt mennyt.

Kysyin tänään pitkästä aikaa opastusta Tarot-korteilta. Sain kuoleman. Miten sattuikin, sen numero on 13. Se ei tarkoita fyysistä kuolemaa, vaan radikaalia muutosta. Vanhojen suhteiden on hajottava, että uutta voi tulla. Kaiken on ensin palettava poroksi, että se fenikslintu voi nousta tuhkasta. Tämä kortti on merkkinä siitä, että olen valmis muutokseen. Valmis päästämään irti. Valmis tekemään tarvittavat muutokset. "Elä ennen kuin kuolet." 

Olen sanonut ennenkin ja sanon taas. Nuo kortit eivät valehtele koskaan.

Hyväksy se tuska, joka saattaa seurata vanhan menettämisesta.