Rutiinit.

Opin kantapään kautta, että rutiinit on hyvä pitää, vaikka mitä tapahtuisi. Tai oikeastaan minä vasta muistin sen, asian voi sanoa oppineensa vasta sitten myöhemmin kun huomaa, että tekee sen automaattisesti. Minulle kirjoittaminen oli mukava rutiini, jota ei tarvinnut enää ajatella sen suuremmin. Kirjoitin blogiin. Kirjoitin kalenteriin. Kirjoitin muistikirjaan. Kirjoitin vuosikirjaan. Kirjoitin listoja, ajatuksia, päivän tapahtumia ja suunnitelmia. Se oli niin automaattista, ettei sitä tarvinnut enää edes miettiä. Selvästi rutiini.

Sitten tuli etäsuhde. Ja koska etäisyys on vielä toistaiseksi niin valtava, meillä ei ole ollut muuta kuin puhuminen. Tästä on seurannut pitkät puhelut ja asioiden jakaminen. Ääneen ajattelu. Ei ollut enää aikaa millekään muulle, tai energiaa. Ja jos kirjoittamisrutiini jotain vaatii, niin aikaa ja energiaa. Joten se jäi.

Nyt muutaman kuukauden jälkeen huomaan, että olen lipsunut muistakin asioista. Olen aika varma, että se johtuu kirjoittamattomuudesta. En tapaa enää ihmisiä, mikä oli muutenkin minulle haaste. En käy missään, koska en ole ehtinyt tutustua ihmisiin ja yksin mihin tahansa meneminen on vielä suurempi haaste. Niistä kahdesta kaverista, joihin täällä onnistuin tutustumaan, toinen on jo lähdössä takaisin Suomeen ja toinen... No, asiat eivät aina mene niin kuin toivoisi. Ja nyt huomaan, että elämässäni ei ole ketään muita, kuin se mielikuvitusystävältä vaikuttava etäpoikakaveri siellä jossain kaukana internetin toisessa päässä. Sitä paitsi huomasin, että syön huonommin. Juon alkoholia enemmän. Olen ahdistunut useammin. Kaikki tämä, koska yksi pieni rutiini jäi elämästä pois.

Olen monta kertaa pahoitellut sitä, etten ole päivittänyt blogia. Aivan kuin sen tärkeys olisi siinä mitä muut tästä irti saavat. (Yleisesti ottaen olen ihmetellyt sitä aina - mitä muut ihmiset tästä oikeasti voivat saada?) Mutta ihan selvästi pitää nyt vain nöyrtyä peilin edessä. Siellä on se tyyppi, jolle tällä oikeasti on merkitystä. 

Mielikuvituspoikaystävä tulee tänne taas ensi viikolla, mielestäni aivan liian pitkän tauon jälkeen. Mietin, että onko meillä enää mitään sanottavaa, kun on puhuttu niin paljon joka päivä. Ehkä pitää vain olla hiljaa. Hyödyntää se ihotuntuma taas koko kuukauden edestä. Mutta aion myös kirjoittaa. Palata rutiineihin. Sillä jos en pysty tekemään sitä poikaystävän läsnäollessa, voi ihan hyvin sanoa hyvästit koko mahdolliselle yhteiselle loppuelämälle. Kirjoittamisesta en nimittäin enää luovu.

Kihlajaiset.

Minulla on musta sormus, jonka ihana poikaystäväni toi minulle käydessään Irlannissa. Pidän siitä paljon, vaikkei sillä sen suurempaa merkitystä ole, se ihan vain muistuttaa tyypin olemassaolosta. Sitten minulla on toinen sormus, sellainen fiiliksen mukaan väriä vaihtava. Vieressäni istuva Anza siitä aina tarkkailee ahdistukseni tasoa. Fiilikseni menevät yleensä indigonsinisestä turkoosinvihreään. Anza on aina musta. 

Irlannissa myydään hyväntuoksuista käsirasvaa pinkissä tuubissa. Vaikka se on selkeästi suunattu pikkuprinsessoille, minäkin sitä käytän, koska se tekee käsistä ihanan pehmeät. Eilen rasvasin kädet, kun oli hiljainen päivä. Otin tietysti sormukset pois ja asetin ne näytön viereen korokkeelle. Ne näyttivät jotenkin hienoilta, kaksi mustaa sormusta siinä sulassa sovussa, joten päätin ottaa päivän kuvan blogiini. (Siihen toiseen, corkandbeyond.blogspot.com.) Se meni samalla Instragramiin. Sitten lähdin lounaalle.

Iltapäivällä avasin puhelimen. Se oli täynnä onnitteluja. W-what...? Kävi ilmi, että olin mennyt kihloihin. Kauhu lisääntyi ymmärryksen mukana. Mitä minä menin tekemään?! Nolona laitoin viestin poikaystävälle. Tuota. Älä suutu... Mutta aika moni luulee nyt, että me on menty kihloihin. Se oli ihan vahinko, pahoittelen. Että näin. EI NÄIN. Minun pitää todellakin harjoitella sosiaalisen median käyttöä, ja ehkä kerrata valokuvauksen säännöt. 

Tämä oli kyllä hyvä muistutus siitä, että kaikki ei aina ole sitä miltä näyttää. Ja että minun kannattaa vähän miettiä mitä sinne internettiin laittaa.

Epäkihlat.

P.S. Poikaystävä vain repesi. Muistin taas, että olen löytänyt aarteen.