Eilinen oli kaunis päivä. Aurinko paistoi jopa takapihan risukasaan. Tunsin pistoja sielussa, kun katsoin ikkunasta naapurin siistille pihalle. Oma piha oli lehtien peitossa. Tonttien rajalla on koivu, vaahtera ja muutama syreeni, joista nyt näkyvissä enää alastomia rankoja. Aivan kaikki lehdet näyttivät pudonneet meidän puolelle.
Minulla oli kaksi vaihtoehtoa. Tai varmasti vaikka kuinka monta, mutta kaksi tuli näin äkkiseltään mieleen. Lopetan ikkunasta tuijottamisen ja jatkan puuhastelua sisätiloissa, tai vedän villapaidan niskaan ja painun pihalle haravoimaan. Haravointi on aina ja ollut minun inhokkiasioita. Mutta kun kerta piti oma puutarha saada, niin ihan omatoimisesti on hommat hoidettava. (Ellei palkkaa nuorta ja notkeaa latinopuutarhuria. Hmm.)
Huomasin tulleeni keski-ikäiseksi. Tämä on yksi niitä selvimpiä merkkejä siitä. Jostain syystä haravoinnista oli tullut aivan älyttömän mukavaa! Ehkä siihen vaikutti maailman paras harava, jonka ihana Mies minulle hankki keväällä. Tai lehtien naurettava määrä - tuntui, että koko kylän kaikki lehdet olivat leijailleet meidän pihamaalle. Tai ehkä syynä oli se tosiasia, että vaikka piha onkin ihanalla tavalla oma, se on myös hyvin pieni ja melko helposti haravoitavissa. Joka tapauksessa, minä nautin. Keski-ikäisen rauhallisella ilolla.
Tänä aamuna menin heti herättyäni ikkunaan ihailemaan pikku kätösteni aikaansaannoksia, mutta näkymä oli tyrmistyttävä. Lunta. Koko piha täynnä lunta! Arvatenkin piha olisi näyttänyt aivan samalta, vaikka olisin jäänyt eilen puuhastelemaan sisätiloihin. Keski-ikäistä mieltäni lohduttaa kuitenkin ennakoiva ajatus keväästä. Ne vaivalla haravoidut lehdet olisivat olleet siellä sitten odottamassa minua ensi vuonna liiskaantuneina ja rumina.
Ikääntyminen on ollut nyt mielessä useamman päivän. Viime viikolla ollut syntymän vuosipäivä varmaankin aiheutti tämän. Suuri kiitos kaikille onnitteluista! Ilahdutti kovasti. Mies vei minut syntymäpäiväretkelle toiseen kaupunkiin. Pieneen, mutta tuhat kertaa suurempaan kuin tämä meidän oma minikylä. Kierrettiin kirpputoreja. Löysin etsimäni lampunvarjostimen, hienoja koreja ja yllätysbonuksena uskomattoman hienon turkoosin kirjoituskoneen. Sellaisen, jossa on mustenauha kahden kiekon välissä, jota kirjaisinvarret näpäyttävät, kun iskee kovasti näppäimille, ja vipu, josta vedetään uusi rivi. Olen haaveillut sellaisesta jo kauan, mutta ne ovat aina niin kalliita. Tämä ei ollut. Ja kaiken lisäksi... Turkoosi. Se sopii täydellisesti moniväriseen Sala Studioon.
Tästä eteenpäin sitten vain odottelen joulua. Nythän sen voi sanoa ääneen, koska lumikin tuli jo maahan. Enää kaksi kuukautta - ja kuukauden päästä voi jo aloittaa jouluvalmistelut. Kuka haluaa osallistua joulukalenteriini tänä vuonna?
