Siitä on melkein vuosi, kun viimeksi kirjoitin. Tauko vähän venähti, ihan tahattomasti. Niin paljon, että koko blogi näyttää nyt ihan erilaiselta. Kuinkahan monta päivitystä tässäkin ohjelmassa on mennyt minulta ohi?
Kun yritin kelata viimeistä vuotta taaksepäin, se tuntui melkein mahdottomalta, aivan kuin seuraisi sivusta jonkun toisen elämää. Kaikki on muuttunut, vaikka oikein mitään ei tapahdu. Koko elämä tuntuu olevan ihan toisin, ja onkin. Olen jonkinlaisessa välivaiheessa. Odotan, että lumet sulaa, ja voin taas liikkua ulkona ilman migreeniä. Odotan, että työsopimus loppuu, että voin taas hengittää. Odotan, että pääsen muuttamaan sivistyksen pariin. Odotan, että saan jonkin suuren oivalluksen, joka tuo merkityksen elämääni. Ja oikeat ihmiset. Ja oikeat paikat. (Muulla ei ole väliä, kunhan on realistiset odotukset.)
Olin unohtanut kirjoittamisen. Sen miltä tuntuu, kun antaa flown viedä. Olin unohtanut miksi kirjoitin. Sain ADHD-lääkkeet ja yhtäkkiä en enää tarvinnut vippaskonsteja rauhoittamaan aivoja. Näin jälkiviisaana sen vasta ymmärtää, miten paljon tämä blogi auttoi minua selviämään ihan tavallisesta elämästä. You can't connect the dots looking forward; you can only connect them looking backwards.
Mitä tästä siis opimme?
Ja mistä pitäisi oppia? Menneen vuoden virheistäkö?
Olen oppinut ainakin sen, että ADHD suojeli minua kaikki nämä vuodet. Se oli kuin kilpi kolhuja vastaan, suojaviittaa paskalle, jota elämä nakkeli päälleni taukoamatta. Aina tuli jotain uutta, joka vei huomion menneistä murheista. Mutta minun uudet hienot lääkkeet sulattivat sen pois. Ja vaikka elämä on nyt rauhallista ja selkeää, niin kolikon toinen puoli on kivulias. Nyt muuten sattuu ja syvälle. En ole koskaan ennen ollut näin surullinen näin pitkään. En ole koskaan ennen tuntenut itseäni näin syvästi loukatuksi. Enkä ole koskaan ennen epäillyt, ettenkö selviäisi, koska olen selvinnyt aina. Noussut ylös vaan, putsannut kurat polvista ja jatkanut sinnikkäästi matkaa aivan uuteen suuntaan. Ero entiseen on siinä, että enää en kompastele, koska en ryntäile. Täysin lamaantuneena vain vajoan upottavaan mutaan ja tukehdun.
Tuo Steve Jobsin kuuluisin lainaus jatkuu näin:
So you have to trust that the dots will somehow connect in your future. You have to trust in something - your gut, destiny, life, karma, whatever. This approach has never let me down, and it has made all the difference in my life.
Uusien pilkkujen aika, ihan selvästi.
