Taidetta.

Meidän työpaikalla valitaan uusi työsuojeluvaltuutettu, eli se joka puolustaa meitä tarpeen tullen pahaa pomoa vastaan. Tai siis puolustaisi, jos meillä sellainen olisi. Kuitenkin, minä tein vaaleja varten jo viikonloppuna hienon äänestyslaatikon, mistä sain jopa Facebookin kautta positiivista palautetta. Rakastan askartelua ja siksi tein sen mielelläni. Työkaveri palkkasi minut palkattomasti kampanjapäällikökseen näihin tuleviin vaaleihin. Ja koska minä rakastan askartelua, tein myös hänen kampanjamainosjulisteen mielelläni. Se ei kyllä ole valmis, vaikka puuhastelin sen parissa koko päivän. Eikä siitä todellakaan tule niin hieno, kuin mitä voisi valmistamisjan perusteella olettaa. Mutta keksin siihen muutamia juttuja mistä sitten itse innostuin. 

Kokeilin maalata tuon julisteen taustan yhden lehdestä leikatun kuvan jatkoksi. Joskus ala-asteella meidän piti tehdä niin. Leikata kuvasta palanen, liimata se paperille ja maalata se kaikki muu, mikä paperilta puuttui. Nyt sitä oli aivan sairaan siistiä tehdä ja hetken ajan se näytti onnistuvankin tosi hienosti. Itse mainoksen lopputulos saattaa olla hyvinkin lastentarhamainen, mutta voi taivas minkä inspiraation sain! En edes muista milloin olisin viimeksi oikeasti maalannut peiteväreillä. Se oli aivan älyttömän mukavaa, minulla on oikeanlaista paperia ja oikeanlaiset värit ja muutama kelvollinen sivellinkin löytyi. Voi sitä riemun määrää, kun muistin, että tuollaistakin minä harrastan!

Kukaan ei voi oppia sellaista, jota hän ei ole valmistautunut oppimaan. (Emerson)

Yllätän itseni monesti ajattelemasta juuri niitä vääriä asioita. En minä osaa. Ei tästä mitään tule. Vaikka enhän minä sitä voi vielä siinä vaiheessa tietää, kun en ole yrittänyt. Eilenkin tein niin. Ihan viimeinen testi siellä Kidutuskammiossa - minun piti hypätä sellaisen mittaavan levyn päällä. Tuntui, ettei jalat kanna edes sinne levylle asti, kun pyörän päältä hoipertelin, joten nauroin ja sanoin juuri noin, että tästä nyt ei ainakaan tule mitään. Mutta arvaa mitä? Kyllä siitä tuli. Hyppäsin ihan ilmaan asti, vieläpä kaksi kertaa. Huohottaen ja varmasti huonommalla tuloksella kuin aikaisemmin, mutta silti. Kyllä siitä tuli jotain, nimittäin erittäin kelvollinen ja onnistunut suoritus. Eli se antitsemppaus siinä edelle oli vain täysin turhaa jo valmiiksi vähäisen energian tuhlausta. Ensi kerralla aion hurrata itselleni koko ajan.

Päästäksesi sinne, minne olet matkalla, sinun täytyy jatkaa matkaasi. (N.V. Peale)

Tämä on niin hyvin sanottu, ettei siihen ole lisättävää. Minulla on paljon haaveita ja haluja, mutta aika monet niistä jää silti juuri sellaisiksi - haaveiksi. Jossain vaiheessa tulee tuo eilisenkaltainen 'ei tästä mitään tule' -ajatus ja sitten matka tyssää siihen. Alan heti epäillä suuntaani. Muutan mieltäni. Ne sellaiset vaakamaiset jutut. Mutta nyt minulla on uusi tekniikka. Sovellan tätä 'karsi pois turha' -asennetta myös haaveisiin. (Kämppä ja kaverit on jo kokolailla hanskassa.) Teen siis selkeitä yhden sanan tavoitteita. Mielikuvamatkailen sitten niillä täytesanoilla, mutta ne pääjutut pitää olla selvät. Tähän mennessä selvät pääjutut ovat:

Meri.

Koti.

Kirja.

Eipä se tuon selvemmäksi enää mene. Paitsi jos ajattelee sen ajallisesti, niin tuo menee nyt vähän nurinpäin. Olkoon. Kyllä siitä jo pointin ymmärtää. Minulla on valmiina suunnitelma, minkä voi tiivistää noihin kolmeen sanaa. Ei huonosti ollenkaan.

  

10 000.

Katsokaa nyt ihmiset tuota lukua oikeassa laidassa. Kymppitonni meni rikki! Olen niin tosi ylpeä noin isosta numerosta! Ja noista kahdestatoista lukijastani, joiden on täytynyt lukea jokainen päivitykseni 2,3 kertaa. Tosifaneja. Ja tiedän, että ainakin yksi tilaa blogini sähköpostiin, ja se ei ymmärtääkseni tilastoja edes kaunistele. Nyt pitäisi kai sanoa jonkinlaisia ylistyssanoja. Olen vähän huono pitämään puheita (ja tuntisin oloni tosi typeräksi puhuessani tälle tyhjälle huoneelle), joten ohitan tämän tärkeän numeron vain sanomalla: Kiitos! Arvostan teitä kovasti.

Päiväni alkoi tänään kidutuksella. Ensi heräsin kuudelta, vaikka edellisenä aamuna pääsin samaan aikaan vasta töistä. Hieman oli vaikeuksia kipata unirytmi täysin päinvastaiseksi. Mutta kyllä se siitä. Syödä ei saanut eilisen alkuillan jälkeen, joten olin sekä väsynyt että nälkäinen. Raahauduin Kidutuskammioon, jossa ensin luovutin verta. Sitten alkoi testaus. Nämä ensimmäiset oikeat treenit suoritettiin valvotusti ja välimittauksilla. Joten raivopoljin liikkumattomia mittauslaitteita, luovutin verta, voimatreenasin liikkuvilla laitteilla, raivopoljin liikkumattomia mittauslaitteita, luovutin verta, kestävyysurheilin polkemalla paikallani, raivopoljin liikkumattomia mittauslaitteita ja luovutin vielä vähän lisää verta. Sitten viimein sain hoiperrella kotiin.

Ensimmäisten treenien jälkeen voin jo sanoa, ettei minusta tule kestävyysurheilijaa. Nuo voimajutut on paljon mukavempia, eikä syynä ole pelkästään mukana oleva superihana kiduttajapoika. Vaikka kyllä se tietysti auttaa. Tyyppi on koko ajan niin täysin rauhallinen ja lempeän kuuloinen, silloinkin kun huutaa. Itse asiassa, ei se kyllä minulle huutanut. Kannusti vain. Ilmeisesti kaveri muisti miten viime kerralla säikähdin, kun alkoivat mittauksissa minulle karjua. Jotenkin tuollaisen henkilön kanssa minun olisi helppoa treenata. Juuri tuolla tavalla minusta saa parhaan irti ja poika huomasi sen heti. Ehkä kaveri on siis oikealla alalla, vaikka en tarkkaan tiedä mikä se on. Jotain liikuntaan liittyvää kuitenkin.

Olen lukenut aika paljon. Siksi en ole kirjoittanut, en edes blogia. Sydänmagneetti oli helppo ja nopea, samoin Fish!, mutta tuo Sielun Sopimus on niin vahvaa tykitystä, että se vaatii jo ajattelua ja kunnon taukoja. Niinpä luen taas kevyttä Donna Leonia aina sinne väliin, tällä kertaa Ylimyksen kuolema vei ajatukset takaisin Venetsiaan. Ja sitten muistin, että omakin kirja pitää kirjoittaa. Minulla on enää vuoden loppuun saakka aikaa saada se valmiiksi, ensimmäinen versio siis. Vähiin käy aika ennen kuin loppuu. Yhtäkkiä onkin jo melkein joulukuu. Mietin, että pitäisikö minun kirjoittaa tänne enemmänkin noista kirjoista tulleita ajatuksia. Vähän niin kuin esseitä joskus koulussa. Mitä mieltä olette? Se olisi kai vähän kuin kirjasuositus. Tai varoitus.

Tämän päivän vietän pyjamassa, peiton alla. Läppäri on tässä sylissä, mutta päikkäritkään ei ole poissuljettu vaihtoehto. Aika jees, sanoisin. Mukavaa viikkoa myös sinne!
   

Hyvä päätös.

Hirmu hyvin levänneenä on helppo hymyillä! Nyt hymyilyttää. Keittelin puuroa ja luin entisen koulukaverin blogia. Aurinko paistaa kellariinkin ja voi vitsi, kun on mukavaa! Tämä kaikki vain, koska pidin selkärangan eilen.

Meillä oli Salaseuran pikkujoulut. En ollut nukkunut yöllä kovin hyvin, joten ahdisti jo valmiiksi raahautua juhlimaan illalla. Olin superväsynyt ja tunsin syyllisyyttä jo etukäteen siitä, jos en mene. Tyypillistä. Sitten minä kotimatkalla tapasin pikaisesti Jannen ja siinä höpötellessä tulin siihen tulokseen, että ei minun ole pakko mennä sinne. (Se ei tullut niinkään hiipien oivalluksena - Janne taisi ihan suoraan sanoa, että ei ole pakko mennä sinne. Et vaan mene.) Juhlien pitäisi olla hauskaa! Jos ei halua mennä ja menee silti niin ei se hauskalta kuulosta. Se kuulostaa tosi pakkoiselta ja epähauskalta. 

Niinpä minä tein jotain itsekästä sen sijaan: en vain mennyt. Olo helpottui välittömästi ja sain nukuttua hyvin. Tänään aamulla luin uutta kirjaa ja siellä oli taas niin paljon sellaista tilanteeseen sopivaa. Kuten tämä:

Kun aloin rakastaa itseäni, vapautin itseni kaikesta,  joka ei ole hyväksi terveydelleni - ruuista, ihmisistä, asioista, tilanteista ja kaikesta, joka veti minua alas ja kauemmaksi itsestäni. Aluksi kutsuin tätä asennetta terveeksi itsekyydeksi. Nyt tiedän sen olevan rakkautta omaa itseä kohtaan.

Tuo on ilmeisesti pätkä Charlie Chaplinin puheesta. Koko juttu oli aika vaikuttava. Tuo minulla oli ajatuksena silloin, kun poistelin ihmisiä, jotka ja joiden seura teki kurjan mielen. Joskus on ihan käsittämätöntä ajatella, että on kestänyt näin pitkään tajuta, että kaikki se ahdistus, mitä olen vuosia sitten tuntenut, oli tosiaankin vain tunteita. Itse aiheutettua. Piti ensin kaivaa itselle se valtava monttu, ennen kuin pystyi alkaa kipuamaan sieltä pois. Näköjään yhä kompuroin ja olen nenälläni tuon tuosta, mutta kulkemani henkinen tie on nykyään paljon tasaisempi ja helpompi.

Tein aamulla sellaisen ammatinvalintatestin. Yleensä en niin ota todesta tuollaisten tuloksia (nimimerkillä 'henkinen ikä 16 vee') mutta tämän minä kyllä hyväksyn. Minulle sopivin ammatti on: Kirjailija.

Olet luova taivaanrannanmaalari, joka rakastaa vapautta. Tunnet itsesi kahlituksi, mikäli sinun on herättävä tiettyyn aikaan ja elettävä elämääsi kellokortin varassa. Vapaus työskennellä tarkoittaa kuitenkin sitä, että et pääse ammatistasi eroon oikein vapaa-ajallasikaan. Kestäthän sen, että ideat on pakko laittaa ylös vaikka kesken rentouttavan baari-illan? Toisia saattaa ärsyttää, kun tarkkailet ihmisiä vain saadaksesi heistä jotakin irti seuraavaan romaaniisi. Luovat työläiset joutuvat usein lihottamaan palkkapussiaan myös hanttihommilla. Olethan valmis käärimään hihasi myös siivouskeikkoja tai tiskaustöitä varten?

Jep, juuri noin se menee. Ilman vapautta ahdistaa paljon. Eikä ole ollenkaan ennenkuulumatonta, että istun baarissa kirjoittamassa muistiinpanoja ja tarkkailemassa ihmisiä. Nykyistä työtäni voi kai sanoa hanttihommaksi, alan jo sen verran hyvin osata. Ja minä tykkään tiskata. Että näin.

Joku laulaa virsiä pyykkituvalla. Se on tuossa seinän takana ja koska tämä ei ole asunto vaan kellari, meillä ei ole äänieristystä. Ilmastointikanavan avulla tuntuu, kuin täti veisaisi tuossa minun keittiössä. Näppärää. Hei niitä onkin kaksi. Laulavat vuorotellen. Wau.

   

Verikosto.

Työpäivä oli aivan järkyttävä. Maanantait on aina kiireisiä, mutta sitten kun ohjelmat menee nurin kaksi kertaa, ruuhka on aikas melkoinen. Onneksi asiakkaat olivat ymmärtäväisiä ja me tosi tehokkaita niillä välineillä, joita käytössä oli. Selvittiin kuin sissit. 

Ajattelin perustaa uuden tukiryhmän. "Iloa kyttääjämummojen elämään". Oikeastaan ei tarvitse olla edes kyttääjä, kunhan on mummo. Tai pappa. Tai muuten vain tylsistynyt vanhus. Ihan selvästi jotain on tehtävä. Ainakin minun naapurit tarvitsevat nyt henkistä tukea. Kävi nimittäin ilmi, että olen aiheuttanut kauhua ja pelkotiloja naapureissa! Huoltomies soitti päivällä, siis omaan puhelimeeni. Huoltoyhtiön linja oli käynyt  kuumana koko päivän, sillä naapurini olivat soitelleet huolestuneena. Syy oli yksinkertainen: upean underground-kotini somistettu ikkuna.

Olen vahvasti sitä mieltä, että juhlat ilman asiaankuuluvaa somistusta ei ole juhlat ollenkaan. Repeilin itsekseni, kun kävin tämän kuvan ottamassa, voin vain kuvitella niitä vapisevia ääni siellä luurissa ja naurua pidättelevää huoltomiestä siellä toisessa päässä. Sunnuntaina olin heikolla hapella, enkä jaksanut pestä tuota maalausta. Tänään pesin sen kyllä heti töiden jälkeen. Kunhan saan ikkunan tiivistettyä, niin kirjoitan siihen uuden viestin: 'Rakkautta ja valoa kaikille!' Ei tarvitse naapureiden sitten pelätä minua enää niin paljon. Aion myös kirjoittaa pahoittelukirjeen noihin oikeisiin rappukäytäviin. Ihan kaiken varalta.

Marrasmuu.

Marrasmuu on siis alkanut. En ole vielä tehnyt mitään erityistä muuta, mutta onhan tässä koko kuukausi aikaa. Se on jännä miten silloin, kun elämässä taas tapahtuu jotain kirjoittamisen arvoista, ei oikein koskaan ehdi siitä kirjoittaa. Eli se, että en päivitä blogia on siis vain merkki siitä, että minulla on elämä. Tai kiire. Höh. Kumosin juuri hyvän ajatuksen... Juu, elämästä se on merkki, ei muusta.

Meillä oli upeat Verikostojuhlat! Sehän siis tarkoittaa leffailtaa. Joka vuosi 5.11. on ehdottoman pakko katsoa leffa 'V niin kuin Verikosto'. Nyt viides päivä sattui lauantaille, joten höystettiin iltaa pukeutumalla mustaan, valkoiseen ja punaiseen. Tarjoilu ja sisustus oli myös punaista, valkoista ja mustaa. Hirmu hauskaa oli, sain (melkein) kaikki rakkaat ystävät samaan aikaan samaan tilaan. Kaikkialla oli kynttilöitä ja tunnelma hyvin verikostoinen.

Ilta jo alkoi hirvittävän pelottavasti. Vietiin Sanin kanssa roskat ulos ja takaisin tullessa olin saada sydänkohtauksen, sillä hurjan pelottavan näköinen Emma seisoi verenpunainen lyhtykynttilä kädessään eteisessä! Emma oli juuri ehtinyt sisään, ihmetteli auki olevaa ovea ja täysin tyhjää asuntoa. Sen täytyi olla joku pelottava juoni, kohta jotain hyökkää päälle... Sitten kuului ääniä ulkoa ja hetikohta veretseisauttava rääkäisy. Jotenkin en osannut odottaa, että tyhjä kotini ei olisikaan tyhjä.

Illan päätteeksi käytiin vielä Mällissä yhdellä. Se ei ollut aivan yhtä kammottavaa. Olin lievästi hämmentynyt, kun kotiinsa lähtevä Munapastamies sanoi, että siellä tiskillä on lahja minulle. Okei? Sitten töissä oleva baarimikko toi pienen lahjapaketin ja kysyi, että onko tämä sinulle? Siinä luki ilonalle, joten vastasin 'kyllä' ilman sen parempaa tietämystä. Paketti oli Mukavalta Mikolta. Sen sisällä oli kivi ja kirje. Piirretty kartta siitä paikasta, mistä kivi oli minulle tuotu. Italiasta, Civitavecchiasta. Aika mahtavaa. Olin kerrankin täysin sanaton.

Sellainen muutos tähän elämään myös on tullut, että minulla on nyt ihan oikea kiltti poikaystävä. Koeajalla, mutta kuitenkin. Se universumiboxi toimii oikeasti. Jo vaikka kuinka monta toivetta on toteutunut.
 

Kuulumisia.

En ole niinkään noiden aamuvuorojen ystävä. Lähinnä siksi, että täytyy herätä jo melkein neljältä, että ehtii ajoissa töihin. Olin kyllä henkisesti varautunut, että nämä kaksi vapaapäivää loppuvat säälimättömästi aamuvuoroon, mutta ihana pomo soitti ja vaihtoi vuorot. Minun tänään oleva vapaapäivä muuttui yövuoroksi, samoin seuraava aamuvuoro. Saan taas olla se taksiliikenteen ylivaltias isossa osassa Suomea. Olen jotenkin omituisen innostunut tästä.

Fyysisesti en ole ihan niin hyvässä kuosissa kuin henkisesti. Reidet otti vähän itseensä voimatestistä. Mutta minua lohduttaa ajatus siitä, että ajan kanssa helpottaa. Jostain syystä tänään myös raakun kuin varis. Hieno puhelinääneni on kadonnut kokonaan. Ehkä huusin eilen liikaa, Söpöliini nimittäin vei minut JYPin peliin. Se oli taas aivan hillitön kokemus! Meillä oli paikat ihan jossain ylärivissä, sieltä näki aivan älyttömän hyvin. Koska käveleminen sujuu nyt jokseenkin vaivalloisesti ja rappuja on ihan turha edes yrittää kiivetä, voit uskoa että ne jääkiekkohallin sikakorkeat rappuset olivat aivan sairaan kivuliaat. Ihan sinne ylös asti.

Pääsin siis osalliseksi lihastutkimusta. Minua on tökitty neuloilla ja testattu. Maksimikestävyyden jälkeen testattiin kehon koostumus ja sitten maksimivoima. Minä olen nyt virallisesti läski, siitä on nyt mustaa valkoisella. Ensimmäinen voimatesti oli hämmentävä. Olin henkisesti valmistautunut antamaan kaikkeni. Kuulin sanan "Nyt!" ja painoin levyä minkä kintuista lähti. Jotain tällaista odotinkin. Sen sijaan minä en odottanut sitä, että testaajat alkavat huutamaan minulle kuin mielen köyhät. Oikeasti säikähdin sitä karjumista. ("Paina! Paina! Paina!" ja muita hyvää tarkoittavia kannustuksia.) Siihenkin kyllä tottuu, uskoisin niin. Hengitystä pitää opetella sitten reenatessa, se oli kaikista vaikeinta koko testissä.

Kaksi seuraavaa yötä tuo jännitystä elämääni, sillä tänään on ihan ensimmäinen yötyövuoro ypösen yksin. Ei pelota silti, olen tosi urhea nykyään. Ja seuraavahan menee jo konkarina.