Koulutus osa 1.

Kuuntelin töissä sellaisen elämänmuutoskoulutuksen (Awaken the giant within). Vastaavia on tullut kuunneltua jo aika paljon, mutta koskaan ei voi oppia paremmaksi liikaa. Tämän koulutuksen piti Anthony Robbins. Ensin ärsytti se tupakkainen ja lipevä ääni ja puhetapa, mutta kun keskittyi niihin sanoihin, niin senkin unohtui nopeasti. Ja koska minun mielestä oppiminen on paljon kivampaa silloin, kun oppimansa tiedon voi heti laittaa kiertoon, niin tässäpä teillekin parhaat kopit, jotka päähäni pompsahtivat.


Älä enää tyydy mihinkään vähempään, kun mitä voit olla.

Tämä yksinkertainen lause sai ajattelemaan elämää vähän eri vinkkelistä. Aina sitä haluaa kaikenlaista itselleen, mutta harvemmin itsestään. Tuo oli se sama oivallus, joka muutti kouluttaja Anthonyn elämän. Miksei siis minunkin? Otin haasteen vastaan ja päätin kokeilla oppeja. Yksi askel kerrallaan. Niinpä mietin, että miten voin ottaa elämäni haltuun? Mitä voin tehdä jo tänään? Millä se ”nukkuva jättiläinen” heräisi? Miten minusta tulisi paras mahdollinen minä? Anthonylta tuli pari vinkkiä siihen:

Toimi. Ota vastuu toiminnastasi. 

Valitse ja päätä. Päätöksen hetki muuttaa elämän.

Minä päätin heti, että tästä eteenpäin elämäni menee vain paremmaksi. Teen oikeita valintoja, tapaan oikeita ihmisiä, teen oikeita tekoja. Kaikki alkaa päätöksestä. Tärkeintä on vain päättää minkälainen ihminen haluat olla. Ja myös se mitä haluat ihmisiltä, jotka ovat elämässäsi. Mutta muista, että päätös ei ole toivelista. Päätös tarkoittaa sitä, että poistaa kaikki muut mahdolliset lopputulokset. Asioiden selkeys tuo uskomattomasti voimaa. Ei kannata pelätä, että päättää väärin. Joskus niinkin käy, mutta mitä sitten? Silloin pitää vain topakasti päättää uudestaan. Tee paljon päätöksiä ja kokoile mitä toimii. Ja opi niistä!

Kolme elämäsi tärkeintä päätöstä:


1) Päätä mihin keskityt joka hetki elämässäsi. Olen läsnä, mitä ikinä teenkin.

2) Päätä mitä asiat merkitsevät sinulle. Onko tämä hyvä asia minulle?


3) Päätä miten toimit NYT. Mitä teen koska asiat ovat näin?

Tony kertoi Niagaran putouksista. Monet sanovat, että go with the flow… Mutta jos menee aina virran mukana, sitä saattaa vahingossa päätyä mihin tahansa. Ja sitten putouksen lähestyessä on hankalampaa mennä omaan suuntaan. Aika hyvä pointti. (Käsi pystyyn virheen merkiksi.) Pitää mennä OMAN virran mukana, ei muiden. Eli tehdä parempia päätöksiä.

Menestyksen saavuttamisen neljä askelta:

1) Päätä selkeästi mitä haluat saavuttaa.



2) Toimi isosti. Tee isoja tekoja.



3) Huomioi mikä toimii ja mikä ei.



4) Kun jokin ei toimi, muuta toimintatapaa kunnes se toimii.

 


Lyhyesti: keskity tavoitteeseen, opi virheistä, keskity hyvään, muuta se mikä ei toimi. Ja löydä siihen jokin keino, vaikka mikä tulisi.

 



Avaimet päätöksentekoon:



1) Muista päätöksen tekemisen voima, päätös on työkalu!



2) Vaikeinta päätöksen tekemisessä on sitoutuminen toimintaan – muu onkin sitten helpompaa. Ota ensimmäinen askel, oli se oikea tai ei.



3) Tee päätöksiä paljon, sillä tavalla oppii.



4) Opi päätöksistäsi. (Mieti mikä meni hyvin? Mikä ei toiminut? Mitä pitäisi tehdä paremmin ensi kerralla?)



5) Pysy sitoutuneena tavoitteeseen, mutta ole joustava toimintatavoissa.



6) Nauti päätösten tekemisestä! Koskaan ei voi tietää, mikä päätös muuttaa elämän.

 



Ihmiset ovat sillä tavalla erikoisia eläimiä, että me teemme kaiken jostain syystä. Syy liittyy kuitenkin kahteen tarpeeseen, meillä on tarve välttää kipua tai halu saada nautintoa. Nuo kaksi asiaa tekevät päätöksesi elämässäsi, tajusitpa sitä tai et. Tätä tietoa kannattaa hyödyttää. Pelko estää toimimasta, se on aika selvä juttu. Ja jopa asioiden vitkastelu tarkoittaa yleensä sen mahdollisen tulevan kivun välttelyä. Nyt pitäisi koittaa nähdä se kokonaiskuva, ymmärtää yhteys tekojen ja näiden kahden tunnetilan välillä.

 



Asiat muuttuvat, kun muutat sen mihin kipu ja nautinto liittyvät. Välttelemme kivun pelossa, mutta jossain vaiheessa vitkastelu menee niin pitkälle, että seurauksena oleva kipu on paljon pahempaa, kun tekemisestä tuleva olotila. Vaikka viimein toimitkin, se toiminta sai voimaa samasta syystä: mahdollisen tulevan kivun välttelystä.

 



Tätä voi hyödyntää ehdollistamalla itsensä muutoksiin. Liitä ikäviin pakollisiin juttuihin (laihduttaminen, velkojen maksaminen, jne.) ihania tunteita, jolloin niiden tekemisestä tulee miellyttävämpää. Ymmärrä ehdollistaminen, hallitse sitä. Ja alat toimia alitajuisesti niin kuin haluat.

 


Harmillisesti sama toimii toisinkin päin. Väärin yhdistetyt ehdollistumiset tekevät elämästä hankalampaa. Anthony kertoi tarinan taiteilijanaisesta, joka oli uskomaton intohimoinen tekemisissään ja elämässään. Kun sitten pitkä suhde loppui, hän ehdollisti tuon tunteen kipuun – eli aivot yhdisti intohimoisuuden syyksi eroon. Ihan humpuukiahan se oli, mutta pystyn kyllä hyvin samaistumaan tuohon. Minä en juuri enää uskalla heittäytyä mihinkään… Vääriä ehdollistumisia menneisyydessä. Olipas kipeä huomio.


Esiintymiskammo taas tulee ensimmäisestä huonosta kokemuksesta. Ja tämänkin minä allekirjoitan. Ja kipeästi muistan. Mutta hyvä uutinen on se, että tämänkin voi siis muuttaa. Minun pitää vain löytää tapoja nauttia siitä, että voin esiintyä julkisesti. (Heti ei tullut mitään mieleen.)

 



Päästään taas siihen päättämiseen. Päätä mikä elämässä on kipua ja mikä nautintoa.

Kun tunnistaa ärsykkeet, voit tehdä tuon ehdollistumisen tietoisesti. On ihan turha miettiä kipua mikä tulee asiasta, joka on kuitenkin tehtävä. Keskity sen sijaan siihen mitä tapahtuu, jos ET tee jotain asialle. Tunne se tuleva tuska, jos laiskottelet. Siellä piilee toiminnan voima.

 



Nauhoituksessa tuli ihan paras välikommentti: Käännä puoli. Hehe. Tämä koulutus lienee alun perin tehty kasetille. Mutta mekin voidaan kyllä pitää tauko. Tässä oli jo niin paljon sulateltavaa. 

 



To be continue… 

Juoru.

Mietin tänään töissä selän takana puhumista. Siinä on sellainen ikävä sävy. Toimiston juoruakat tulivat heti mieleen. Ja ihmiset, jotka puhuvat pahaa toisista yrittäessään parantaa omia mahdollisuuksiaan mihin milloinkin. Mutta eihän se oikeastaan sitä tarkoita, ainakaan pelkästään... Selän takana voi puhua ihan hyvääkin. 

Mitä jos alkaisi puhua selän takana joka päivä, mutta sanoisi aina vain pelkkiä hyvä, kannustavia ja ihania asioita muista? Tekisi siitä oikein tavan! Tai muotivillityksen. Lähestyisi sitä juorukuppikuntaa sen näköisenä, että suuri salaisuus olisi nyt ihan heti päästettävä ulos suusta, ja kun ihmiset tulevat kuuntelemaan, niin sitten sanoisikin jotain tyyliin: Näittekö miten upea kampaus Pirkolla on? Menkää äkkiä käymään Tommin huoneessa, se tuoksuu tänään aivan ihanalta! Minun naapuri oli haravoimassa eilen ja se näytti niin hyvinvoivalta, oikein nautti siitä puuhasta! Anneli oli tuonut tänään kahvioon niin hyviä pullia, että teki mieli ottaa toinen! Olisikohan työkaveriporukka yllättynyt ja hiljenisi hämmentyneenä, vai tarttuisiko se kehuminen muihinkin? Kokeilkaa, jos tulee mahdollisuus ja kertokaa minullekin miten kävi. 

Meidän työpaikalla juorutaan enemmän kuin missään koskaan, mutta koska minä en taaskaan kuulu mihinkään kuppikuntaan, niin en oikein pääse siihen vaikuttamaan. Sitä paitsi minä kuulemma puhun vain suomalaisille, hollantilainen kääntäjäkollega näin asiasta huomautti kerran. Se ei ole totta. Menen kyllä Myrskymiehen kanssa ulos tupakille (seuraksi), mutta vain koska hän pyytää mukaan. Puhun minä kyllä kaikille muillekin, tasapuolisesti ihan yhtä vähän. Olen uutispimennossa, enkä siis itsekään oikein pääse hyviä asioita juorumaan. Ainoastaan talon siistijä kertoo minulle kaikki mitä talossa tapahtuu, luottohenkilö tiedonsiirtoon siinä mielessä. Hän ei itse kylläkään jaksa kuunnella, ellei ole jotain dramaattista sanottavaa.

Mutta jos nyt rehellisiä ollaan niin… Ei minua kyllä edes kiinnosta mitä nämä ihmiset täällä puuhaavat tai puhuvat. Ei liity minun elämään millään lailla. Olen ihan tyytyväinen omassa pikku kuplassani sen ajan, kun tässä talossa vielä vietän. 

Tässä vielä tavallaan aiheeseen liittyvä video. Erittäin hyviä pointteja, kannattaa kuunnella. Ei ole kamalan pitkä.

Taittaja.

Sydämelliset synttärionnittelut minun taittajalle! 

Ei mulla muuta. 

Tuttava.

Jostain syystä muistin tänään erään tapaamisen vuoden takaa.  Törmäsin ihan sattumalta vanhaan kaveriin. Siis sellaisen jonka kanssa en ole ollut missään tekemisissä vuosikausiin. Ja suoraan sanottuna ihan tietoisesti. Tuollaiset yllättävät tapaamiset ovat aina kuitenkin hauskoja. Siinä aina näkee kuinka toinen on muuttunut, ulkoisesti ja sisäisesti. Sehän on ihan mahtavaa. Suurimmat kauhunhetket tulevat, kun näkee itsensä ikäisiä luokkatovereita pitkän ajan päästä ja huomaa miten älyttömän vanhoilta he näyttävät. Sehän tarkoittaa vain yhtä asiaa. MINÄKIN olen yhtä vanha. Sehän on tietysti väistämätöntä, me kaikki vanhenemme. 

Jos sattuu olemaan enemmän kuin morjestamisen verran luppoaikaa, niin voi saada samalla kuulumiset perheestä. Uutisia vanhemmista, sisaruksista, poikaystävästä, joka onkin jo ex-aviomies, syntyneistä lapsista, koirasta, talosta... Näistä asioista yleensä ensimmäisenä kerrotaan. Paitsi minä en tietysti kerro, kun olen välttänyt sen kaiken. Nykyään en enää edes ala selitellä, sanoin vain tyynesti ”ei ole” kaikkiin kysymyksiin. Sitten katson kuinka kysyjän ilme muuttuu myötätunnosta hämmennykseen, sillä yleensä kysyjällä itsellä ei ole edes käynyt mielessä, että noinkin voisi valita. Että ei mene naimisiin. Että ei tee lapsia. Että ei osta taloa ja koiraa ja... Se on varmasti erikoinen ajatus, jos on tottunut ajattelemaan samalla tavalla jo niin monta vuotta. Ja tämä oli oikeastaan se juttu mistä halusin kirjoittaa.

 

Olin tuosta tapaamisesta jotenkin järkyttynyt. En koskaan ymmärtänyt, että ympäristö voi vaikuttaa niin paljon ihmiseen. Ja erityisesti se, että ei vaihda ympäristöä. Koska niin ihana, kun tämä tyyppi onkin, hän oli täsmälleen samanlainen kuin silloin joskus. Täysin sama ajattelumaailma, samat pelot, samat jumiutuneet asenteet, sama epäluuloisuus kaikkea vierasta kohtaan. Jos jostain ei ole kuullut ennen, sen täytyy olla jotain huonompaa kuin mihin on tottunut. Tai ainakin jotenkin väärin. En voinut uskoa, eikö nämä kamalan monta vuotta ole antanut mitään uutta... Miten se on mahdollista? Tunsin syvästi myötätuntoa, mutta se oli samalla aivan ihana huomio. Minä EN ole ollenkaan samanlainen kuin silloin. Minä OLEN oppinut, kasvanut ja muuttunut. Eihän se itsestään tapahdu tietystikään, mutta voin kiittää siitä kokonaan itseäni. Omia valintoja ja tyhmäilyjä, jotka ovat saaneet hakkaamaan päätä seinään niin kovasti, että uusi ajatus on putkahtanut esiin paineella. Ja sitä nykyään teenkin paljon. Ei pään hakkaamista, vaan kiittämistä. Varsinkin nyt.

Summit 2014.


Joku kysyi tuosta seminaarista, jossa olin. Matka Barcelonaan liittyi niihin minun "ihmeaineisiin", joita hehkutin joskus vuosi sitten. Sivutoimin siis täältä Maltalta käsin Synergy-lähettiläänä (ihan just itse keksin tuon tittelin), vaikkakin erittäin satunnaisesti, mutta siitä johtuen pääsin mukaan tähän uskomattomaan tapahtumaan. Kyllä muuten kannatti lähteä! 

Minulta meni jo avajaisissa kieli solmuun, sen verran oli huikeat puitteet. Hämärtyvässä illassa tuo mieletön uima-allasympäristö valoineen veti kyllä aika lailla sanattomaksi. Kuvat eivät tee oikeutta, mutta tässä muutama kuitenkin.

Haltioituneena katselin ympärilleni ja seurailin ihmisiä. Kaikki vaikuttivat onnellisilta ja hyvinvoivilta. Vaihdoin avajaisissa muutaman sanan myös Suomen maajohtajan kanssa, joka ilahduttaa aina. Eric on siitä erityinen tyyppi, että hän suorastaan huokuu hyvyyttä. Mietin aina, että minä kyllä haluan isona olla juuri tuollainen. (En silti kyllä aja päätä kaljuksi.)



Paikalla oli myös maalaavia taiteilijoita. Minun oli kyllä tarkoitus ottaa kuva siitä lopullisesta teoksesta, mutta jotenkin se sitten unohtui. Oli niin paljon kaikkea muutakin huomion varastavaa.


Minuun teki eniten vaikutuksen sellaiset hyvin pitkät valkoiset miehet. En voi käsittää miten he pysyivät pystyssä niillä hujoppijaloillaan, vaikka tekivät kaikenlaisia temppuja samalla, eikä maasto todellakaan ollut mitenkään erityisen tasainen. Se oli niin upean näköistä!


Itse seminaari oli vaikuttava. En kyllä muista ikinä itkeneeni missään koulutuksessa tai vastaavassa juhlassa niin paljon kuin tuolla. Ihmiset olivat vain niin upeita. Tuli sellainen hämmentävä olotila, että minäkin taidan kyllä olla aika upea, kun olen kerta päässyt tällaiseen joukkoon mukaan. Eihän tämä homma kaikille sovi, eikä tarvitsekaan sopia, mutta jotenkin itselle tuli niin upea varmuus siitä, että minulle tämä sopii. Olen juuri siellä missä kuuluukin olla. Kerrankin.


Ensimmäinen päivä alkoi maaparaatilla (koska Seminaarissa oli ihmisiä monesta eri maasta). Paraati kulki ison lavan läpi, joten tavallaan jokainen kävi tervehtimässä muita siellä edessä. Minun suosikki oli Tanskan edustusjoukkue, joka piti sisällään lipunkantajan. Yksi nainen pitämässä koko maan mainetta yllä, se oli huikea suoritus! (Itse olisin varmasti jännäkakka housuissa jäätynyt jo niihin rappusiin.) Mutta eipä tarvinnut mennä yksin, sillä meitä suomalaisia oli sen 300. Kyllä, kolmesataa! Aivan mielettömän pitkä kulkue, meitä oli eniten kaikista. Suomalaisille oli varattu kolmiosaisesta katsomosta kokonaan yksi osio. Siitä antoi viitteitä jo ilmoittautumispiste, jossa meidät oli laitettu ihan omaan jonoon. Italialaiset pitivät tietysti eniten ääntä, mutta sallittakoon se heille, koska olivat vasta saaneet luvan tulla leikkiin mukaan. 

Koulutuspäivien aikana meille esiteltiin kaksi uutta tuotetta ja palkittiin parhaiten menestyneitä. Sellainen jännä huomio on sanottava, että vaikka meistä suomalaisista ei määrään suhteutettuna ääntä niin kovin paljon lähtenytkään, niin lippuja oli mukana aivan älyttömän paljon. Ja se oli ehkä vielä vaikuttavampaa niin. Kun Suomen maajohtajat palkittiin ansaitusti ja oli kiitospuheen aika, kukaan ei häirinnyt huudollaan, mutta se rauhallisesti aaltoileva lippumeri teki tuosta hetkestä jotenkin yhä upeamman. Oli kyllä hienoa olla suomalainen juuri sillä hetkellä. Kuten sanottu, kyyneleitä ei säästelty.

 



Olen yhä sanaton kokemastani. Kotona huomasin, että mukaani saamassa lehdessä oli kuvia ja tarinoita palkituista henkilöistä. Sen jälkeen nimilista niistä, jotka ovat ylittäneet jopa sen alimman tason. Ja siellä se sitten oli mustaa valkoisella: Huone 13. Tuntui hassulta. Hyvällä tavalla. 

Hyvä minä!

Terveisiä Barcelonasta!

Selvisin hengissä. Tuo on kyllä melko alakanttiin ilmaistu… Tuntuu, että koko elämä mullistui. Seminaari oli niin huikean vaikuttava. Jotenkin nyt kaikki palaset vain loksahtivat kohdalleen. Ihmeellisen ihana tunne.
En nähnyt itse kaupunkia juuri ollenkaan, mutta löysin yhden kivan pienen kahvilan (älä kysy mistä), jota piti mukava nuorimies, joka osasi muutaman sanan italiaa ja olikin siis ensimmäinen paikallinen, jonka kanssa pystyin kommunikoimaan. Hänellä oli myös parasta porkkanakakkua, jota olen maistanut pitkään aikaan, ja kaunis hymy.



Hymyä en tohtinut kuvata.

Alkuun otin ihan innoissani kuvia puista. Miten älyttömästi sitä voikaan ilahtua maassa olevista lehdistä! Ja vihreästä ruohosta. Puistoalueita ja puita oli tosi paljon. Kotona ei oikeastaan ole mitään niistä. Paitsi nyt valokuvissa.
Syötiin usein ulkona, juotiin liikaa, matkustettiin taksilla... Ihan siis sen perinteisen lomakaava mukaisesti.

Arvaa kumpi on minun?

Espanjassa ei todellakaan puhuta englantia. Jos jotain kysyin englanniksi, he vastasivat espanjaksi, minä tulkitsin sanoja ja vastasin italiaksi, he jatkoivat espanjaksi. Tätä jatkui kunnes asia oli tullut selväksi, tai jompikumpi luovutti. Paras oli naapurin rouva, jolta kysyin viimeisenä päivänä minne metalliroskat voi viedä, pihalla kun oli vain muovin, lasin ja paperin kierrätysastiat. Hän alkoi selittää jotain seinästä. Että siellä sisällä on kyllä rautaa, että ei huolta, talo on kyllä kestävä. Onneksi ymmärrän jotain jopa eteläeurooppalaisesta talonrakentamisesta, ja oivalsin nopeasti minkälainen väärinymmärrys meillä nyt oli meneillään. Kun viimein vein rouvan ikkunaan ja osoitin pihalla olevia roskapönttöjä, hän repesi totaalisesti nauramaan.

Alakerrassa oli mukava kiinalaispariskunnan pitämä ravintola/kahvila. Kommunikointi oli haastavaa, koska minä en puhu kiinaa enkä espanjaa, ja he eivät puhuneet englantia tai suomea. Mutta ymmärsimme toisiamme. Tavallaan.

Parasta Barcelonassa tällä kertaa oli kuitenkin ihana Janne! (Ja muu oma porukka.) Eli mahtava seura. Miten ihana olikaan viettää aikaa ystävien seurassa pitkästä aikaa. Puhua vapaasti ja tietää, että toinen varmasti ymmärtää. Enkä nyt tarkoita vain kieltä. Kovin moni ei ymmärrä minua edes suomeksi. Olen vakuuttunut, että ihmisen kuuluu viettää aikaa ainakin kerran vuodessa sellaisten oikeanlaisten ihmisten seurassa. Nyt taas jaksaa Maltalla, kun akut on ladattu.


Ainiin, näinhän minä tosiaan potkupalloa. Etsittiin jotain ruokapaikkaa ja päädyttiin lippuluukulle, jonka seurauksena iltasuunnitelmat vähän muuttuivat. 6-0 voitti se paikallinen joukkue, ihan oikeasti. 

Isoja aaltoja tuli.

P.S. Vaikka siinä roskiksessa lukeekin vain muovi, metalli menee samaan kierrätysastiaan.