Ségny, Ranska.

Terveisiä Ranskan vuoristosta! Lensin ensin Helsingistä Frankfurtin kautta Geneveen, josta ihmeellisen onnenjohdatuksen avulla päädyin oikealla bussilla oikeaan kylään Ranskan puolelle, jossa ystäväni oli minua vastassa. Rajalla ehkä maailman parhaan näköinen (tummaihoinen) poliisi pysäytti bussin, ja kaikilta matkustajilta tarkastettiin passit. Sitä kuulemma tapahtuu hirmu harvoin. Olin laillisilla asioilla, kuten kaikki muutkin matkustajat, joten saimme jatkaa matkaa.

Lainaisosisko asuu perheineen 500 metriä meren yläpuolella Ségnyssä, ihan Sveitsin rajan tuntumassa. Täällä on kevät kai kolme viikkoa myöhässä, mutta hei - täällä on silti jo kevät! Ja se on suomalaiselle lähinnä kesä, tosin ilman vihreyttä. Puissa on jo monenväriset kukat, mutta ne lehdet tulevat puihin ja ruoho maahan vasta vähän myöhemmin. Ulkona tarkenee silti jo hihattomassa ja shortseissa. Istumme aina iltapäivästa iltaan talon terassilla nauttimassa olemisesta. Sain myös eilen vuoden ensimmäiset rusketusrajat. Ihan oikeasti! Olen aivan selvästi auringonpalvoja, siinä 'rakastan-lämmintä-yli-kaiken' merkityksessä.

Se vanha korni viisaus on taas todistanut oikeellisuutensa: Pitää mennä kauaksi nähdäkseen lähelle. Minä tulin Ranskaan asti tajuamaan muutamia tärkeitä faktoja elämästäni. En puutu niihin nyt, sillä haluan vain mehutella tällä kaikella vallitsevalla ihanuudella, mutta jälleen kerran sain muistutuksen siitä, mitä oikeasti elämältäni haluan. Tämä matka tuli täydellisen oikeaan aikaan. Varsinkin kun ottaa huomioon, että olin juuri muuttamassa elämääni ratkaisevalla tavalla. (Naimisiinmenot ja kaikki sellainen.) Nyt on aivan käsittämättömän hyvä olo. Ihan vain koska olen täällä. Ihan vain, koska muistin tärkeitä asioita. Asioita, joilla on merkitystä juuri minulle. Vain minulle. Olen selvästi ollut liian kauan Suomessa, sillä olin unohtanut. En tee sitä virhettä uudestaan.

Siitä huolimatta, ehdottomasti parasta eilisessä oli peseytyminen. Mietin miten minä voinkin olla näin onnekas? Olen täällä, Ranskan vuoristokylässä, mansikantuoksuisessa vaahtokylvyssä, kynttilänvalossa, punaviinilasi ammeen reunalla, lukemassa kirjaa Afrikasta. Tämä loma on niiiiiiin upea!

   

Matka.

Minä lähden nyt reissuun. Ihan ilman läppäriä. Tein sellaisen harkitun valinnan, että en ota konetta enkä järkkäriä mukaan. Hullua ehkä, mutta testaan tätä toimintamallia. Jos tämä on täysin väärä valinta, niin muistan lopun elämääni, että raahaan kaikkia niitä rojuja mukanani syystä. Tämä matka kestää kuitenkin vain viikon. Saatan selvitä. On taas aika muistella, miltä tuntuu kirjoittaa kynällä paperiin. Ja lupaan kertoa parhaat palat sitten, kun palaan.

Jätän nyt israelilaistanskalaisen mieheni, ja matkustan Sveitsin kautta Ranskaan tapaamaan suomalaista ystävääni ja italialaista... italiaanoani. Hyvin monikulttuurista. Arvatenkin tästä tulee mielenkiintoista.

Nautinnollisia päiviä kaikille!
 

Heräämisiä.

On niitä päiviä, kun oikein ahkeroi ja pakertaa ja saa vihdoin kaiken valmiiksi. Ja sitten huomaa, että on tehnyt asiat ihan pieleen. Että voikin vaikka aloittaa alusta. Pikkuisen saattaa kiristää silloin. Minulla oli sellainen päivä toissapäivänä, joten nyt on lähes kaikki rypyt silonneet pois, sen verran kovasti kiristi. Onneksi on myös niitä päiviä, kun kaikki menee ihanan leppoisasti putkeen. Voi nukkua kolme kertaa vuorokaudessa ja lukea kirjaa ja syödä hyvin ja saada mitä toivoo. Minulla oli sellainen päivän eilen. En tiedä tuliko rypyt takaisin.

Viimeinen yövuoro meni juuri niin kuin toivoin, eli älyttömän hyvin ja rauhallisesti. En tiedä tekikö yöstä niin mukavan juuri se, että tiesin vapaiden alkavan, vai oliko nyt oikeasti vain jotain miellyttävyyttä ilmassa. Melkein kaksi viikkoa lomailua alkaa än yy tee NYT!

Unenpöppörössä lähdin lampsimaan kotia kohti. Kävelin lumisateessa (!!!) ja hengitin raikasta ilmaa ja tuumailin. Luulin olevani valveilla, mutta sitten heräsin siihen, että istuin maassa. En muistanut miten olin tuohon paikkaan tullut. Jalkakäytäväjääradan päälle yöllä satanut lumi lähti kuin matto jalkojen alta, joten siinä minä sitten istuin maassa tomaattipussukan päällä. Alkoi naurattaa ihan hillittömästi, varsinkin kun oikeasti heräsin siihen paikkaan ja tilanteeseen. Ilmeisesti ihminen voi kävellä unissaan kotiin töistä. Nauratti lisää, kun koko loppumatkan näin erinäisiä sutimisjälkiä. Selvästi joku oli kaatunut myös pyörällä. Lumen alla oleva jäärata oli siis yllättänyt muutaman muunkin.

Kotona söin ilta/aamupalan ja kömmin nukkumaan. Muutaman tunnin päästä heräsin erikoiseen puheluun. Kulttuuri Arja soitti ja kysyi, saavatko he ottaa valokuvan minun maalaamasta taulusta heidän uuteen esitteeseen. Tuo kysymys olisi ollut kummallinen ilman univajettakin, mutta ymmärsin vastata kyllä. Olin tästä soitosta erittäin otettu.

Tähän loppuun vielä yksi helmi menneiltä vuosilta. Tämäkin muisto lennähti jalkoihini lapun muodossa tässä yksi päivä. Joku aika sitten eräässä illanvietossa oli soittamassa bändi, jonka laulaja sai siinä keikan aikana kuulla, että eräällä kapakan asiakkaalla oli samana iltana syntymäpäivä. Laulaja onnitteli ja sanoi: "Omistamme tämän seuraavan mukavan ydintuhosta kertovan biisin sinulle." En ollut ihan varma oliko se sarkasmia vai sattumaa, mutta tuo kyseinen rouva oli silminnähden kokenut jo kaikenlaista. Minua tilanne kyllä nauratti.

Nyt menen yrittämään uudestaan nukkumista. Hyvää päivää kaikille!
 

Niitä näitä.

Heräsin ilman minkäänlaista tuskaa. Se on aina miellyttävää, tosin sitä osaa arvostaa vasta kolmen päivän migreenin jälkeen. Ja yleensä sen unohtaa muutamassa terveessä päivässä. Ehkä piikki oli tarpeeksi tehokas estämään myös mahdolliset tulevat kipuilut. Toivon sitä kovasti.

Keitin kahvia ja istuin koneelle, kupit korvilla. Kirjoitin vielä iltavuoron jälkeen, joten ajattelin aloittaa nämä vapaat aamut vanhan kaavan mukaan, koska oli tuo hyvä kirjoitusvire päällä. Ei tämä ole kuitenkaan yhtään samanlaista, sillä israelilaismies nukkuu nyt tuossa vieressä. Olen miettinyt tätä jo tovin. En tuota miestä, vaan ylipäätään kirjoittamista ja muuttunutta arkea tässä uudessa elämässäni. Testailen itseäni. Keskittymiskykyä ja sen sellaista. Haittaako unissaan pyörivä olento minua enemmän kuin tietokonetta naputtava minä häntä? Osaanko minä keskittyä enää, vaikka minua häiritään? Pystynkö kirjoittamaan, vaikka minä häiritsen ja tiedän häiritseväni, mikä tietysti häiritsee minua itseäni kaikista eniten. Tämä on yksi niistä asioista, joihin pitää nyt vain tottua. Ja kun katsoo mitä saan vaihtarina, niin totun ihan mielelläni.

Käytiin messuilla. Rakentaminen ja talotekniikka. Kuulostaan miesmessuilta, mutta nikkaroiva tilasomistaja minussa innostui. Messut olivat sellaiset kuin Suomessa ja pienessä kaupungissa messut ovat. Näyttävyys ja se sellainen ihmisten innostaminen puuttuu aina. Mutta sellaiset jutut eivät taida toimia täällä Suomessa. Luulen, että me suomalaiset haluamme meissuillakin liikkua ihan omaan tahtiin rauhassa, katsella ja tuumailla. Melkein tympii, jos joku tulee puhumaan. Yleensä minä innostun kaikesta hullusta, messuilen innosta piukeana. Siis tietenkin vain sivusta katsellen, kun muut kokeilevat outoja juttuja, mutta silti. Nyt minulla kuitenkin oli suomalainen olo ja ehkä juuri siksi pidin näistä latteista messuista. Ei ollut mitään överiä.

Matka lähestyy. Olen hirmu innoissani, mutta samalla jotenkin hirvittääkin. Ihana nähdä ystävää, ihana nähdä Marcoa, ihana nähdä uusia paikkoja ja uusia ihmisiä... Mutta silti. Ehkä tämä on ihan normaalia jännitystä. Menen nyt kirjoittamaan listaa asioista, mitä tarvitsee ottaa mukaan. Lista auttaa aina.
   

Pause.

Ei sitten kyllä tanssittu. Aamuilon jälkeen hymy pyllyssä avasin ulko-oven kömpiäkseni ulos kellarista kohti työmaata, ja sitä riemua riittikin aina siihen asti. Sain leipäveitsen kokoisen puukon silmään, kuvainnollisesti. Migreeni iski itsensä takaisin, takaraivoon saakka. Perkeleen Suomi ja kevätaurinko ja lumen kirkkaus. Siellä sitä sitten istuin töissä aurinkolasit päässä "kouluttamassa" uutta Veeraa. Onneksi olin sen verran ennakoiva, että otin myrkyt mukaan töihin. Niiden avulla selvisin iltaan. Vähän ehkä saattoi kieli sammaltaa, mutta mitään sen suurempaa syntiä ei ilmeisesti tapahtunut.

Uusi aamu toi uuden toivon, joka kyllä hyytyi sitten sitä mukaa, kun aurinko kirkasti sisätilaa. Lampsin suosiolla piikille työmatkalla. Ihan sitä tainnutusta en ottanut, sillä oli tosiaan päästävä vielä töihin sen jälkeen. Ja oltava työkykyinen ihan iltaan saakka. Nauratin työkavereita istumalla coolisti arskat päässä sisätiloissa. Onneksi asiakkaat eivät näe meitä. Tämä on ehdottomasti yksi niistä työni parhaista puolista. Kuinka monella työpaiklla voi olla pyjamassa tai silloinkin, kun "tukka on kuin kissan imeke" kuten työkaveri sen niin kauniisti kerran muotoili? Meillä voi olla. Joka tapauksessa, näistä aurinkoisista oireista johtuen koko elo on nyt ollut vähän pausella.

Eilen kävin pomon kanssa kehityskeskustelun. Pimeässä, mutta kuitenkin. Se oli hyvin kehittävä. Mukavia uusia muutoksia tiedossa. Mukavia siis vain siinä tapauksessa, että pitää muutoksista. Olin jollain lailla valmistautunut tähän puheluun jo etukäteen, mutta siitä huolimatta se sai miettimään tulevaa enemmän. Kaikki oli jo ihan selvää ja tiedän mitä haluan, mutta silti sain nyt ihan hyviä varasuunnitelmia, tai ainakin niiden aiheita. Jostain syystä kaikki viittaa nyt siihen, että minun unelmat toteutuvat yksi toisensa jälkeen. Oli jo aikakin.
   

Blogi pelastaa.

Olen nähnyt omituista unta vanhasta ränsistyneestä talosta. Näen unen usein, mutta en juuri koskaan samasta mökistä. Tönö on aina minulle vieras, tosin unessa se tietysti on jollain tavalla tuttu. Jonkun omistama. Aamulla herään ja tiedän, etten ole koskaan sellaista nähnyt. Mielikuvitukseni on keksinyt sen paikan ja talon ja kaiken. Yleensä unilla on edes jonkinlainen yhteys todellisuuteen, mutta nyt en löydä sitä. Erikoista.

Pääsin melkein piikille eilen. En sille lopulliselle, vaan pelastavalle. Ainoa vapaapäivä meni migreenin kanssa maatessa. Tai ei maatessa, makuulla ei voi migreenin kanssa olla, mutta istuin arskat päässä keittiön lattialla. Siellä on pimeintä. Mukavasti antaa perspektiiviä elämään tuollainen. Ei juuri haittaa nojatuolilla roikkuvat vaatteet enää. Tai tiskit tai pyykit tai kämppääni valloittava kaaos. Ei paina työjutut mieltä ollenkaan, eikä mikään muukaan. Aikamoinen myrkkycocktail tuli otettua, mutta silti. Selvisin ilman sairaalakäyntiä. Tänään minulla on maailman paras päivä, sillä migreeni on mennyt pois. Ja nyt tanssitaan.

Sain kuulla, että minua on stalkattu ostoskeskuksen valvontakameroista. Minä olin mahdollisesti kidnapannut kadonneen henkilön. Vartijat ilmeisesti koettivat selvittää kenen kanssa tämä mies oli nähty viimeksi. Minun. Joten tietenkin minä olen se, joka piti kaveria vankina täällä kellarissa. Pitää kai olla ihan tyytyväinen, ettei poliisit tulleet hakemaan. Kotietsintä olisi ollut tosi noloa nyt, kun tämä kevätsiivouskin on niin vahvasti kesken. Kuulin tästä kaikesta vasta viime viikolla erittäin omituisella tavalla. Yksi blogini lukija kuuli tarinan tästä kadonneesta miehestä ystävältään ja laski yhteen yksi plus yksi. Siitä seurasi vuoden absurdein keskustelu lähes tuntemattoman ihmisen kanssa. "En nyt oikein tiedä miten tämän sanoisin, mutta sitä sun miestä etsitään..." Kuulin sanat ja ymmärsin sillä suomea se oli, mutta silti. Whaaat?!

Mitä tästä siis opimme? Jos viet miehen ostoskeskuksesta kotiisi, pidä huoli siitä, ettei hän sammuta puhelinta tai unohda sitä takin taskuun kahdeksi päiväksi. Ja katso, että hän muistaa ottaa laturin mukaansa, sillä kännyköistä loppuu virta nopeasti.